Koulukyyti as a Service

Tällä pelillä pääsee, mutta kuinka pitkään?

Olen yrittänyt ratkaista kinkkistä ongelmaa: kun pyöräilykelit loppuvat, millä kuljetaan kouluun? Tilanne on siis se, että väistökoulumme muutti syksyllä Espoon toiselta laidalta naapurikaupunginosaan. Tämä muuvi ei mainittavasti meitä jeesannut: täältä meidän kulmaltamme kouluun on edelleen puolen tunnin matka, mutta ilman kuljetusta. 

Mitään järkevää julkista yhteyttä ei täältä koululle mene ja kävellen (rakennustyömaita väistellen) matkaan menee aikuiseltakin yli puoli tuntia. Toistaiseksi matkan on voinut skuutata / pyöräillä, jolloin matka-aika on vajaan vartin.

Väistökoulujen aihettamat logistiikkaongelmat tuupataan surutta vanhempien ratkaistavaksi ja useimmiten ne ratkeavatkin, koska suurimmalla osalla on auto – työmatkalla siis vain koukataan koulun kautta (mitään kiky-toimintaa tämä ei tietenkään ole). Mutta ne vanhemmat, jotka eivät voi syystä tai toisesta toimia koulukyytinä, pohtivat samaa: mitä sitten kun fillarointikelit loppuvat? Edessä on jossain vaiheessa se hetki, jolloin on aina liukasta, pimeää ja kylmää. Lumisateiden jälkeen kevyen liikenteen väylät aurataan "sitten kun ehditään", joten vaikka muuten osaisi, uskaltaisi ja tarkenisi, ei yksinkertaisesti pysty. Erityisesti jos on ekaluokkalainen.

Tarve olisi siis nimenomaan säännölliselle aamuvuorolle (yksi kahdeksan aamulle ja yksi yhdeksän aamulle), sillä mateleminen takaisin kotiin ei aiheuta Wilma-merkintää.

Olen seurannut älyliikenteen puskemista suomalaiseen arkeen, mutta en keksi, millä tämän hoitaisin. Mikä MaaS-ratkaisu mahdollistaisi sen, että tämän kulman lapset (joita on kymmeniä) saisivat talvikaudella koululle yhteiskyydin? Maksan mielelläni muutaman euron mielenrauhasta.

Vaikka lapsilogistiikka on tunnistettu aikasyöppö kouluajan ulkopuolellakin, ratkaisuja on tarjolla vähän.

Eräs jalkapalloseura käyttää Kyyti-palvelua junnujen iltapäivälogistiikkaan, mutta tuote ei varsinaisesti ole myynnissä. Espoossa kutsukyytipalvelu tekee paluun, mutta se ei toimi suunniteltuna kimppakyytinä kovin hyvin. Forum Viriumilla on meneillään useita robottiautopilotteja mutta niistä ei ole kaupalliseen käyttöön vielä hetkeen. Whimin tarjoama kympin taksi lienee järkevin, jos sovitaan yhteinen lähtöpaikka.

Joukkuelajiharrastuspostauksen yhteydessä kiteytyi myös kysymys siitä, missä vaiheessa kimppakyydit menivät pois muodista. Onko kyytien tarjoamisesta ja pyytämisestä tullut omituista? Johtuuko se siitä, että elintasomme on kasvanut niin paljon, ettei polttoainetta tarvitse säästää vai siitä, että autosta tuli nopeasti joka kodin pääasiallinen liikkumisväline. Tunnistan itse kyytien kyselemisen nolouden, sillä korvaukseen ei ole mitään standardia, jos ei voi maksaa vastakyydillä. Vakiokyydittäjille tyrkkään silloin tällöin viinipullon.

Toisaalta jos lasten kuljettaminen mielletään vanhemmuusteoksi, markkinat jäävät tietysti pieniksi. Olen itse sitä mieltä, että kuskaaminen on vain kuskaamista, mutta onko kaltaisiani liian vähän?

Start-up hermoani kyllä kutkuttaa. Käsitykset liikkumisesta ovat muuttumassa. Sen myötä kuljetuspalvelut monipuolistuvat ja normalisoituvat, jolloin ne saavat samanlaisen aseman kuin kotisiivous: kukaan ei enää ihmettele, että joku käy pyyhkimässä pölyt pari kertaa kuussa, ehkä jonain päivänä ei ole outoa tilata koulu- tai harrastuskyyti.

Iso käsi kersoille

Thunbergin puhe YK:n yleiskokouksessa oli pysäyttävää katsottavaa. Hän kysyi päättäjiltä ihan suoraan, miten he kehtaavat olla ilmastokriisin edessä täydellisiä lampaita.

Vaikka tämä on tieteen valossa täysin asiallinen kysymys, puheesta osattiin tietenkin someloukkaantua. Kritisoijat viisastelivat lähinnä Thunbergin ulkonäöllä, ominaisuuksilla, taustajoukoilla (totta munassa 16-vuotiaalla on perhe) ja salaliittoteorioilla, koska eivät muutakaan keksineet. Tiedät aina keskustelun voittajan, kun tunnistat ad hominem -argumentin. Mitäs jos puhuttaisiin ensin asiasta ja vasta sitten asian esittäjästä?

Keskustelijoissa on tietenkin trolleja sekä niitä, jotka ovat aivan liian yksinkertaisia käsittelemään mitään muuta kuin oman napansa nöyhtää, mutta sitten on sekalainen joukko, joka haluaa kääntää puheen lapsiin itseensä: mitä konkreettista lapset itse tekevät muuta kuin lintsaavat koulusta? Tuskin istuttavat puita tai karsivat omaa kulutustaan? Varmasti lataavat kännykkäänsä hiilivoimalla, kulkevat merkkifarkuissa ja haluavat aina uutta. Ja mainitsinko jo puiden istuttamisen?

Kymmenvuotiaiden siis pitäisi mennä lapio olalla taimia ostamaan ja kerrostalon pihalle männyn paikkaa katselemaan ja esiteinin pitäisi palauttaa kauppaan vanhempiensa ostama tarjousjauheliha. Entä mitä konkreettista lapsi voisi tehdä vaateostostensa eteen? Kasvattaa puuvillaa huoneensa ikkunalaudalla? Minkä ikäisen pitäisi antaa viikkorahansa aurinkovoimalan perustamiseen?

Lasten toimien nostaminen tikunnokkaan on yhtä yleistä kuin vähättely ja mitätöinti – ja niin typerää, että pää räjähtää. Kommentoijat eivät ilmeisesti ollenkaan tajua kommenttinsa ironiaa: he vastaavat lasten pyyntöön ottaa vastuuta vastuunpakoilulla. Samalla he osoittavat, että Gretalla on täysi pointti. Ilmastolakot ovat edelleen täysin aiheellisia ja tarpeen. Päästöt eivät ole lähteneet laskuun eivätkä ikinä lähdekään, jos näkökentässä pyörii vain täysin perusteeton katkeruus lapsia kohtaan omien vaikutusmahdollisuuksien sijaan.

Kiitos kouluissa tarjottavan ympäristökasvatuksen (joka muuten sekin kuuluu aikuisten tehtäviin) lapset osaavat toki vaatia vanhemmiltaan kestäviä elämäntapoja, mutta perheen lopulliset kulutusvalinnat tekevät silti vanhemmat. Vanhemmat ostavat uudet puhelimet, päivällisainekset, halpaketjuvaatteet ja kuskaavat lapsia harrastuksiin autoletkassa.

Tuntuukin olevan täysin mahdotonta myöntää, että minä, aikuinen ihminen, saastutan liikaa. Ja että minä, aikuinen ihminen, voin tehdä oman osani, vaikka en yksilönä voikaan maailmaa kertaheitolla parantaa. Helpottaako jos kerron, että ei se ole sinun henkilökohtainen syysi? Yhtä lailla lapset eivät ole syyllisiä siihen, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat maailman rakentaneet. Tähän tilanteeseen on ajauduttu monen mutkan ja ihan tahallisen vedättämisen kautta. Mitä jos suututtaisiin huijareille ja lobbareille sen sijaan, että elätetään niitä ja kiusataan teinejä?

Osa päästöistä on helppoja rasteja ja pientä mukavuudesta tinkimistä, mutta osa isoista päätöksistä makaa poliitikkojen ja yrityspäättäjien pöydällä. Sinä voit tästä hetkestä alkaen ottaa vastuun asioista, joihin voit itse vaikuttaa ja kannustaa muita tekemään samoin. Siinä kaikki. Elämä on oikein mukavaa vähemmilläkin päästöillä.

Sitä kaivattua konkretiaakin on jo tarjolla yllin kyllin. Monta asiaa voit tehdä heti tänään:

• Vaihda ekosähköön. Mitä enemmän ekosähköä myydään, sitä enemmän sitä tuotetaan.
• Syö lounaalla kasvisruoka ja tee illalla härkisbolognese. Mitä enemmän kasvisruokaa syödään, sitä enemmän keittiöt ja elintarvikeyrittäjät siihen panostavat.
• Lataa joukkoliikennesovellus tai sovi kimppakyyti. Mitä enemmän näytät esimerkkiä, sitä useammin muutkin näkevät uusia mahdollisuuksia.

Ja voit toki istuttaa sen puunkin, vaikka yhdessä lapsen kanssa. Nyt on menossa miljoonan puun talkoot.

Pitemmän tähtäimen muutoksia voi tehdä muihin kulutustottumuksiinsa: miten lomaillaan vähäpäästöisesti? Kuinka paljon autoa oikeasti tarvitsen ja mitä vaihtoehtoja omistusautolle on? Millä vauhdilla äänestämäni poliitikko haluaa luopua turpeesta ja hiilestä?

On minustakin tavallaan ikävää, että 16-vuotias ruotsalaismimmi on sata kertaa kovempi vaikuttaja kuin minä ikinä. On vähän nolo olo, etten itse ryhtynyt samalla päättäväisyydellä toimiin. Mutta mikään ei estä minua tukemasta häntä ja tekemästä niin kuin hän sanoo. Suurin haaste on korvata kommenteista paistava laiskuus, pelko ja pakoilu toiminnalla ja toivolla.

Ilmastolakossa nähdään! Ruokiksella ehtii hyvin mukaan yhteiseen ilmastohuutoon klo 12. Tai karju toimistossa ja pyydä muutkin mukaan.

Joukkuepelit – uhka ja mahdollisuus

Elokuussa oli vuotuisen harrastusarvonnan aika. Snadi ei halunnut jatkaa yleisurheilua* ja cheerleading taas oli liian vaikeassa paikassa liian vaikeaan aikaan, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Kiinnostus kohdistui jo aikaisemminkin pöydälle nostettuun koripalloon.

Tämä oli lievä ongelma, koska
1. En pidä joukkuelajeista.
2. En tiedä mitään koripallosta.
3. Treenimäärä jännittää.

Yritin tarjota tilalle vaikka mitä, tanssia, ratsastusta ja luistelua, mutta oranssin pallon pomputtelu ei kadonnut toivelistalta mihinkään vaikka kuinka harhauttelin. Koripallon puolesta puhui se, että halli sijaitsee tuossa 500 metrin päässä ja valmentaja vaikutti kertomusten perusteella mukavalta. Minulle vakuutettiin, että mukaan pääsee kyllä ihan nollatasolta, sillä kaikki treenaavat vielä perustaitoja. Alle 14-vuotiaana koripalloharjoittelu on lähinnä valmiuksia luovaa ja muut lajit ovat oikein tervetulleita rinnalle. Koska likalla pysyi katse pallossa myös testiperiodin jälkeen, tilasin seurapaidan ja hyväksyin kohtaloni.

Tänään sitten istuin korisjengin vanhempainillassa ja mietin, että nyt on sitten se viimeinenkin "minä en ainakaan ole sellainen vanhempi" -kortti poltettu tuhkaksi. Olen jossain vaiheessa pelivanhempi. Hallissa sentään, mutta silti. Mokkapalavuoro odottaa.

Niin ne pelit. Turnaukset ja cupit ovat vahvasti osaamisalueeni ulkopuolella – ja niin ovat Snadillakin. Peleihin kannustetaan mukaan heti, "kun lapsi itse haluaa", mutta minä kaipaisin hieman konkreettisempia ohjeita. Mitkä ovat minimivaatimukset? Milloin aikaisintaan kannattaa edes yrittää, ettei tuloksena ole vain häpeälamaannus ja lajin hylkääminen siihen paikkaan? Ja miten minä voin tässä valmistautumisessa auttaa?

En ole koskaan harrastanut joukkuepelejä** ja ensikosketukseni moniin lajeihin sain vasta koulussa. Inhoni kehittyi yläasteella. Ajattelin pitkään, etten pitänyt lajista, koska olin siinä huono, mutta tuossa vanhempainillassa tajusin, että asia oli monimutkaisempi. Olin taas samassa tilanteessa kuin koulussakin: noviisina sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat itse harrastaneet koripalloa iät ja ajat. Sama liikuntasalista tuttu, anteeksipyytelevä olo puski pintaan. Älkää vaan minulle heittäkö.

Jos pelaat joukkueessa, jossa kaikki ovat kokeneempia kuin sinä, voi hyvin tulla fiilis, ettei minulla ole tälle lajille mitään annettavaa. Vaikea siinä on ainakaan rakkaussuhdetta kehittää.

Kävimme jälkikäteen Snadin kanssa hyvän keskustelun treenaamisen ja pelaamisen erosta. Harrastuksen tavoite on, että treeneissä on kivaa, tulee hiki ja oppii jotain. Peleissä sitten yritetään käyttää niitä oppeja – ja opitaan lisää, sillä tekemään oppii tekemällä. Tämä oli Snadille jotenkin itsestäänselvää. Ehkä hän on vain paremman kasvamisympäristön tuote, maailmasta, jossa kannustetaan osallistumaan ja kiitetään jo yrittämisestä. 

Toistaiseksi voin rauhoittua. Turnauksia ei ole näköpiirissä, sillä Snadi haluaa itsekin olla lajista paremmin kartalla ennen kuin lähtee kokeilemaan kentälle. Toisaalta olen kauhean hyvä siellä kentän laidalla. En taatusti huutele pelaajille tai tuomareille, koska en tiedä sääntöjä. Ja lupaan taputtaa kun muutkin taputtavat.

* Joskus treeni-inho voi syttyä aivan pikkujutusta. Jälkikäteen kävi ilmi, että Snadi inhosi alkulämmittelyä, joka oli kentän ympäri juoksemista. Hän teki sen aina täysillä (koska niin isosiskokin tekee) ja ymmärrettävästi jalat olivat hieman hapoilla loppuajan.

** Nyt hinnaston nähtyäni ymmärrän, miksi vanhemmat eivät tähän suuntaan tyrkkineet. Ei yksinhuoltajan tuloilla tällaiseen pottiin olisi taipunut mitenkään, meilläkin teki vähän tiukkaa. Lisäksi muutaman veljen kanssa eläminen oli aivan riittävä kontaktilaji.

Hamsteri ruokakaupassa

Kirsikkapiirakka, resepti tämä mutta ilman päällismurua.

Meillä on nykyään aika vähän ruokahävikkiä. Arvatkaapa miksi? Koska minä en käy kaupassa. Perheemme ruokahuolto on suurimmaksi osaksi Koti-insinöörin vastuulla, joten hän hoitaa niin ruokakaupan kuin ruoanlaiton. 

Olen hävikkinäkökulmasta aivan kammottava asiakas. Minua ei pidä päästää hakemaan edes vessapaperia ilman vartiointia ellei odota että mukana tulee kaikkea muutakin, jota saatetaan ydinsodan varalta tarvita.

Tiedostan erinomaisesti, että mitä enemmän ruokaa on, sitä enemmän tulee myös ruokahävikkiä. En koskaan ota aamiaisbuffeteissa enempää kuin jaksa syödä ja pidän kunnia-asiana, että myös lapset tiedostavat oppivat ymmärtämään omat rajansa. Toivoisin ylipäätään, että ravintoloissa tilatun annokseen kokoon saisi vaikuttaa eikä kenenkään eteen kannettaisi ämpärillistä pastaa. Kotona en tuijota päiväyksiä ja pakkaan ruoan aina hyvin jääkaappiin ettei juusto kovetu ja margariini nappaa hajuja.

Mutta kun pääsen ruokakauppaan, tapahtuu jotain mystistä. Näen hyllymetreittäin pelkkiä mahdollisuuksia. Kas, rasia hyvännäköisiä kirsikkatomaatteja, hapankorppujahan nyt aina menee, täytyypä maistaa uutta soijajogurttia, pinaattilettuja on aina hyvä olla, otetaanpa varmuuden vuoksi sulatejuustoa ja kas, lämmin kauraleipä! Ja auta armias, jos näen punalaputettuja tuotteita. Nehän täytyy ostaa kaikki, ettei niitä vain heitetä kauppiaan toimesta roskiin.

Kööpenhaminan Motherissa tarjoiltiin juuri sopivankokoiset pizzat, ei konepellin kokoista lättyä.

Pahinta on, jos joudun hoitamaan viikonlopun ruokaostokset kun Koti-insinööri on poissa. Siinä projektissa mikään ei riitä vaan kahmin mukaani sekä eineksiä että kotiruokaa, ettei vaan lopu kesken. Ja koska mitään ei voi heittää pois, pakastin on täynnä jämärasioita, joille on todella vaikeaa keksiä käyttöä jälkikäteen.

On suht kiusallista huomata olevansa osa ongelmaa – tai jopa koko ongelma – asiassa, jonka suhteen vaatii tarkkuutta muilta. Mikä syndrooma tämä on? Miksi en vain suunnittele paremmin, tee kauppalappua ja laske, että meitä on vain yksi aikuinen ja kaksi lasta, joten wokkia ei tarvita prikaatille? Miksi en edelleenkään ymmärrä, että ruoka ei lopu? Ja liittyykö tämä jotenkin siihen takaraivossani kummittelevaan ajatukseen, ettei meillä ei ole rahaa ruokaan?

Syytän äitäni, koska hän ei voi puolustautua. Hän oli pula-ajan lapsena vahvasti ehdollistunut tavaran onnea tuovaan vaikutukseen ja piti kaikki kaapit jääkaapin mukaanlukien täynnä kaikenlaista. Lisäksi asuminen haja-asutusalueella tarkoitti sitä, että perjantaina auton takakonttiin ladattiin neljä muovikassillista ruokaa. Ehkä hamstraaminen on vain tapa, jonka olen oppinut vanavedessä, varsinkin kun koirat hoitivat aina jämät.



Jos olen saanut hallintaan muunkin kaman haalimisen, miksi en saisi haltuun ruokakauppaakin? Mutta mikä auttaisi? Mielikuvaharjoitteet, silmälaput, personal trainer? Tällä hetkellä johdossa on ajatus, että laitan ostoksille aina järkevän Skidin.

Mistä kaikesta luovut palkkaa vastaan?

Ilmeeni kun olin päässyt junalla Kööpenhaminaan.

"Mitä pitäisi tapahtua, että olisit vuoden päästä ottanut hatkat."

Tämän hyvän kysymyksen sain kerran eteeni työpaikkahaastattelussa. Kysymykseen ei ollut kovin vaikea vastata. Työelämä tarjoilee nähdäkseni edelleen settiä, joka tekee huonosti palkatusta ja epävarmasta yksinyrittäjyydestä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Tämä itsenäisesti pärjääminen on tietysti myös kasvattanut kriittisyyttäni sen suhteen, mitä kaikkea olen valmis palkkaa vasten tekemään ja mistä olen valmis luopumaan. Sillä yhtä lailla kuin palkan päälle saa kaikenlaisia etuja (kuten unlimited supply of vessapaperi, nettiyhteys, työvälineet ja terveydenhoito) myös palkkaa vastaan antaa muutakin kuin 40 tuntia vapaa-aikaa viikossa.

Mutta takaisin tuohon kysymykseen. Jos lähdetään siitä, että työn sisältö olisi suunnilleen pysynyt samana, työmotivaation kannalta olennaiset killerit olisivat seuraavat.

1. Positioni olisi jossain ulkokehällä enkä voisi vaikuttaa sen enempää työtehtäviini kuin firman suuntaan. Olisin hukkunut "resurssiksi" jonnekin organisaatiokaavion syövereihin eikä kukaan oikeastaan tietäisi, miksi nostan palkkaa ja teen sitä mitä teen.

Uskon vahvasti osallisuuden kokemukseen: siihen, että voin allekirjoittaa yrityksen tavoitteet, että koen oman osani merkitykselliseksi ja että muutkin kokevat työpanokseni tarpeelliseksi. Jostain syystä suomalaisessa yrityskulttuurissa elää pelko, että jos työntekijöitä jollain tavalla osallistettaisiin yrityksen kehittämistehtäviin, siitä syntyisi vain kaaosta ja lopulta galaksit räjähtäisivät. Toki osallistamisenkin voi tehdä väärin. Näennäisellä kiinnostuksella ja päälleliimatuilla tavoitteilla, joihin johdon ei koskaan ollut tarkoituskaan sitoutua, saa aikaan pelkkää vitutusta.



2. Yrityksessä vallitsisi toimisto- ja työaikakeskeinen maailmankuva. Minun oletettaisiin aina olevan toimistolla 9-17 välillä eikä kukaan kyseenalaistaisi sen enempää palavereiden tavoitteita kuin alkamisaikojakaan. 

Ymmärrän hyvin laskutuksen ja työajan raportoinnin kiinteän liiton, mutta työaika luo asintuntijatyössä kummallisen sivutavoitteen, jossa päämääränä on vain näyttää tehokkaalta 7,5 tuntia työpaikan osoitteessa. Jos työntekijä on motivoitunut ja sitä kautta sitoutunut, hänhän on töissä myös palkanmaksuajan ulkopuolella – viikonloppuisin verkostoituessaan kollegoidensa kanssa tai aamuyöstä idean kanssa herätessään. Olisi paljon älykkäämpää luoda ihan muita tavoitteita kuin kellokortin leimaaminen. Kyllä ideoitakin voi mitata.



3. Laatu olisi hävinnyt määrälle. Tavoitteena olisi tehdä duunit mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla, koska kaikki muutkin tekevät niin.

Ymmärrän hyvin, että on aloja, joilla on tärkeää pitää tuotantolinjasto pyörimässä tehokkaasti, mutta luova työ elää inspiraatiosta, tauoista ja jalostamisesta. Jos yrityksellä ei ole mitään arvoista nousevia laadullisia tavoitteita, ihmistä ei oikeastaan tarvita. Määrällisiin tavoitteisiin vastaa parhaiten robotti.

Bonarina lisään vielä palkitsemisen, vaikka se ei ehkä olisikaan syy nostaa kytkintä. On hassua, että aikuisia ihmisiä palkitaan uusilla puhelimilla, ulkomaanmatkoilla ja ilmaisella limpparilla. Itseisarvoinen ilmaisuus lakkasi kiinnostamasta jo parikymmentä vuotta sitten. Merkitykselliset työtehtävät ja vapaus käyttää työnteossa omia aivojaan ovat heittämällä paras palkinto, niin saakelin tekopyhältä kuin se kuulostaakin. Haluan olla innoissani, en kaiken aikaa enkä joka asiasta, mutta kuitenkin niin paljon, että aamulla on siistiä mennä töihin. Ja jos tavoitteet täyttyivät tai jopa ylittyivät, ihan henkilökohtaisesti lausuttu "kiitos, teit duunisi hyvin" riittää.



En ole edelleenkään henkeen ja vereen yrittäjä. Voin aivan hyvin mennä joskus palkkatöihin, jos kiinnostava posti on tarjolla. Mutta tämä tässä yrittäjyydessä on ollut parasta: osaan nykyään katsoa hyvin kriittisesti työsopimusta ja kysellä kaikesta siitä, mitä paperissa ei kerrota: työilmapiiristä, yrityskulttuurista, johtamisesta, representaatiosta, inkluusiosta ja siiloista. Paska työilmapiiri voi pilata elämän ainakin hetkellisesti ja ulottaa lonkeronsa myös perhe-elämään. Millä hinnalla olet valmis myymään hyvän mielesi? Palkkahaarukka ei todellakaan ole se tärkein tuijotettava.

Tämän jeesustelun jälkeen onkin hyvä todeta että olen tämän viikon töissä toimistossa, koska voin. Ja se on ihanaa! Vitsit että on kivaa, kun kukaan ei mangu voileipää vaan konsepteja ja mukaan palaveriin.