Kaikki oman onnensa sepät

Rakastan puhetta rahasta. Se on yhtäaikaa kauhean kiusallista ja äärimmäisen paljastavaa. Alkuviikosta sitä oli tarjolla runsain mitoin, kun somesyötteeseeni tupsahti kaksikin rahaa sivuavaa uutista: uudenkarhea tutkimus Suomen rikkaimman promillen näkemyksistä itsestään, yhteiskunnasta ja muista sekä Postin toimitusjohtajan absurdi 80000 euron kuukausipalkka.

Tutkimuslöydökset olivat ennalta-arvattavia: rikkaiden mielestä verotus on Suomessa liian kireää, jokainen on oman onnensa seppä ja sosiaalietuudet pitäisi poistaa. Näitä lausuntoja kuulee säännöllisesti oikeistopoliitikkojenkin suusta. En itse pidä henkilöverotusta erityisen kireänä. Vanhempainvapaalla ja yrittäjänä konkretisoitunut progressio on lähinnä ollut positiivinen ilonaihe: pärjään minun mittapuullani yllättävän huonoilla tuloilla! Sosiaalietuudet toisaalta kaipaavat minunkin mielestäni lähinnä justeerausta selkeämpään ja kannustavampaan suuntaan. Työttömänä kohtaamani byrokratiaviidakko oli vastenmielinen.

Surullisin olikin tuo ajatus ihmisen täydellisestä elämänhallinnasta: että kaikki se, mitä kullakin tällä hetkellä on, on itseaiheutettua ja -ansaittua.

Tähän kuuluu myös itsekritiikin puute.

Tapasin kustannustoimittajani kanssa syysjuhlassa. Hän oli lukenut toisen romaanini käsikirjoituksen rungon ja tykännyt lukemastaan. "Miten sinusta on tällainen romaanikirjailija kuoriutunut", kysyi hän. Hyvä kysymys, en oikein tiedä itsekään. Ensin piti ymmärtää, että tällainen duunariperheestä kotoisin oleva epäkulttuuri-ihminen voi ylipäätään kirjoittaa ja toiseksi piti uskoa että niin jopa kannattaa tehdä: kritiikit ovat olleet vähintäänkin suopeita. Ja ei ehkä kovin yllättäen ensimmäinen romaanini Lasitehdas käsitteli juuri tätä näkymätöntä luokkayhteiskuntaa, kahta erilaista todellisuutta, joiden rajapinnassa kipunoi. Toisen perheen lapsi on saanut lottovoiton syntymässä, toisen taas rahapeleissä.

Kukaan meistä ei ole vapaa omista lähtökohdistaan. Perhettään ei voi valita. Geenejään ei voi valita. Ja vaikka ei itse käyttäisi yhtä ainutta julkista palvelua (autoteitä lukuunottamatta), vaan hoidattaisi jokaisen asiansa yksityisellä neuvolasta yliopistoon, on peruspalvelujen tarjoaminen yhteiskuntarauhan tae. Monessa maassa varakkaat asuvat muurien takana eivätkä uskalla pysähtyä liikennevaloihin, koska äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin ryöstää rikkaita. Täällä varakkaat voivat rauhassa olla varakkaita, koska yhteiskunta heidän ympärillään tulee annettuna, stabiilina.

Kaikki kiteytyy siihen, mikä kenellekin on normaalia: millainen kuva soveliaasta elämänmenosta lapselle muodostuu kaveripiirin, koulunkäynnin ja urapolun suhteen? Onko ihan tavanomaista, että perheessä ollaan välillä kännissä, sairaalassa tai putkassa? Onko normaalia, että vanhempia on vain yksi eikä kukaan kuljeta harrastuksiin, vaikka niihin olisi varaakin? Mitä syödään, miten juhlitaan, mitä tehdään hiihtolomalla? Köyhyys on paljon enemmän kuin rahan puutetta.

Omaan polkuunsa voi vaikuttaa, jos osaa ja uskaltaa. Mutta fiksukin ihminen voi tehdä tyhmästi tulotasoon katsomatta. Varakkaiden perheiden lapset voivat valita väärin ja vähätuloisten perheiden lapset voivat pärjätä paremmin kuin vanhempansa, mutta muhkea saldo tarjoaa ohituskaistan tai ainakin airbagin sattuman tielle heittämien esteiden, kuten esimerkiksi sairauksien tai onnettomuuksien varalle. Näiden airbagien tarjoaminen on minun mielestäni sivistyneen yhteiskunnan ydinkysymys.

Vauraudessa ei ole mitään pahaa, mutta omahyväisyys on piinallista. Onneksi nämäkään kaksi eivät automaattisesti kulje käsi kädessä.

Teatterissa: Spektaakkeli nimeltä Pieni merenneito

Sain pressikutsun Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalin ensi-iltaan. Mukaan otin varauksettoman prinsessafanin eli Snadin. Olin jo kuullut Disney-elokuvien näyttämösovitusten eli Disney on Broadway -satsausten olevan tinkimättömästi tehtyjä, joten olin toiveikas. Ja toden totta, suotta ei ole tätä showta suitsutettu.

Mitä käsikirjoitukseen tulee, pysyn kannassani: Disneyn vanhat prinsessasadut ovat auttamattomasti vanhentuneita ja kliseiden kyllästämää hohhoijaata, vaikka Arielia pidettiin 30 vuotta sitten jopa feministisenä, uskaltaahan Ariel uhmata isäänsä. Ehkä se silloin olikin ja kilpailu on vain ajan mittaan koventunut.

Esitys ei siis tarjoa käsikirjoituksen osalta mitään riemastuttavan uutta, vaikka olinkin kuulevinani dialogissa kytkentää nykypäivään meren asukkaiden ja ihmisten välisestä vastakkainasettelusta ja vieraisiin kulttuureihin liittyvistä ennakkoluuloista. Mutta jos ja kun tästä pääsee yli ja keskittyy itse showhun, kokemus on jotakin maagisen ja päräyttävän välimaastosta.

Kuva: Robert Seger

Kyseessä on kaupunginteatterin kallein tuotantosatsaus koskaan ja sen kyllä huomasi. Jo heti alussa katsomoon kävellessäni minua tervehtivät näyttämöllä kullanhohtoiset, mahtipontiset raamit, jotka antoivat ymmärtää, että tulossa on lumoava spektaakkeli. Ja me lumouduimme. Vesi kimmeltää aidon tuntuisesti, Ariel sukeltelee ilmassa, laiva seilaa aallokossa ja Triton räjäyttää Arielin piilopaikan säpäleiksi niin että rikki tuoksuu parvelle asti. Ja se hetki, kun Ariel saa jalkansa ja sätkii pintaan! Wow! Katsomossa unohti välillä hengittää niin maagisen hienosti tarina soljuu eteenpäin. Näytöksen häkellyttävyydestä vastasivatkin ohjaus, lavastus, puvustus, koreografiat, valot, efektit, äänentoisto ja orkesteri – siis kaikki se, mikä yleensä on taustaroolissa. Mukana ollut bloggaajaskene kuten Isyyspakkauksen Tommi ja Oimutsimutsin Elsa olivat liikuttavan samaa mieltä. Iso käsi koko valtavalle toteutustiimille!

Kuva: Robert Seger

Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleen jäi Sanna Saarijärvi, joka toi merinoita Ursulan rooliin aivan uusia sävyjä: Ursula oli toki oma itsensä, häijy ja juoni, mutta myös kepeä ja sarkastinen. Snadi sen sijaan hämmästyi, että lavalla rullalautaili lapsi: Pärsky-kalaa esitti 13-vuotias Alek Perez Lahtinen, jolla on kantava lauluääni. Snadille syttyikin palava halu päästä näytelmäkerhoon!



Arvostan valtavasti tällaista toteutuksellista vaivannäköä. On välillä vaikea tietää, milloin tyytyminen näkyy katsomoon ja riman korottaminen ei. Tiedän myös, että työryhmä näkee valtavasti vaivaa jo pienemmänkin produktion kanssa, enkä voi mitenkään käsittää kuinka monta tuntia näitä askelmerkkejä on treenattu.

Mutta sanoisin, että budjetti on käytetty oikein, jos minäkin, nihkeä prinsessakriitikko, varasin jo uudet liput kateudesta vihertyneen isosiskon ja ystävättärensä kanssa, ihan vain näyttääkseni, mitä kaikkea estradilla voi tehdä. Suosittelen tätä showta niin näyttämötaiteen, merenneitojen kuin musikaalienkin ystäville mutta aivan erityisesti niille, jotka ovat joskus pitkästyneet teatterissa ja ovat vakaasti sitä mieltä, että vain leffassa on siistiä. Ei ole.

Ps. Herkkiksille tiedoksi, että kannattaa ottaa korvatulpat mukaan, jos kovat äänet säikähdyttävät, ja jos tarina ei ole tuttu, kannattaa jutella hieman juonesta etukäteen.

Miksi ihmeessä asun Espoossa?

Kaupallinen yhteistyö Babler ja OP-Koti

Kaikki lähti siitä, että mummolani sijaitsi rintamamiestalossa Tapiolassa. Vietimme veljeni kanssa 70-luvulla lapsuutemme isovanhempien hoivissa. Kaivoimme pihalle ojia, paiskoimme toisiamme omenoilla, hypimme lehtikasaan ja teimme Papan kanssa kävelyretkiä Koivukujalle ja keskusaltaalle syöttämään sorsia. Viimeistään poikkeusluvalla sallittu kouluvalinta sinetöi sen, että meistä tuli hiljalleen espoolaisia vaikka asuimme Kirkkonummella. Olen kasvanut tähän alueeseen kiinni niin sitkeästi, että minun on vaikea analysoida miksi asun täällä.

Nopea kysely lähipiirissäni kertoo Espoon maineesta kaiken olennaisen. Espoosta tulee mieleen yksityisautoilu, rivitalot, Länsimetro, Kokoomuksen äänestäminen ja homekoulut. Ja mikä hupaisinta, minä olisin osanut luetella nämä aivan samat stereotypiat, jotka luonnollisesti pitävät myös osittain paikkansa. Mielikuvat perustuvat siihen, että käsitys espoolaisuudesta on hyvin hajanainen. Espoo on yhtä aikaa kaikkea tätä ja aivan jotain muuta. Minä olen leimallisesti tapiolalainen – ja täällä on ihan eri meininki kuin Nuuksion perällä.

OP-koti haastoi minut kertomaan, mikä on Tapiolassa asumisen pointti. 

Yksinkertaista: kaipaan ympärilleni sekä säpinää että hiljaisuutta ja täällä on tarjolla molempia. Haluan asua kompaktisti mutta en ahtaasti, meren äärellä, ei-omakotitalossa ja kävelymatkan päässä palveluista. Ihan parasta on, että metroasemalle on 500 metriä ja silti ikkunoistani näkyy lähimetsä. Tapiolassa yhdistyvät niityt ja kulttuuri, luonto ja kaupunkiasuminen juuri täydellisessä suhteessa vaihtelunhaluiselle luonteelleni.

Se säpinäpuoli yllättää välillä minutkin: täällä tapahtuu koko ajan jotain! Sisäistin kulttuuritarjonnan laajuuden valitettavan myöhään, osin ihan omaa syytäni. Vasta päiväkodin syysohjelmaa lukiessani havahduin, että ryhmät käyvät säännöllisesti jossain kulttuuririennoissa, teattereissa ja konserteissa – ja että niissä on lastenkin mielestä hauskaa. Lasten kulttuurikasvatus on täällä selvästi otettu tosissaan ja sitä tehdään lasten ehdoilla ja osallistaen.

Suosittelenkin kulttuurivisiittiä Tapiolaan niin lapsiperheenä, aikuisten treffeillä kuin omankin ajan puitteissa. Ja jotta kynnys madaltuisi entisestään, listasin syksyn tärpit kaikille tekemistä ja hengenravintoa kaipaaville.

1. EMMA – MODERNIN TAITEEN MUSEO JA WEEGEE

Tämä etupihaltani pilkottava kolossi on erinomainen sadepäiväkohde lasten kanssa. On tarinatuokioita, joulumarkkinoita, Lelumuseo Hevosenkenkä sekä keväiset museofestarit. Taidepuolella näyttelyitä on sekä pysyviä että vaihtuvia ja juuri avautunut Michael Jackson: On the Wall -näyttely kiinnostanee paitsi entisiä nuoria myös nykyisiä pop-kulttuurivalveutuneita teinejä.

HUOM! Tänään ja huomenna vietettävän Espoo-päivän ohjelmassa on niin ilmaiskonserttia kuin Espoo kuviksen järjestämä lasten katutaidetapahtuma. Mikä erinomainen tekosyy hipsiä tänne!



2. KULTTUURIKESKUS

Kultsalla on koko ajan jotain ohjelmaa, kannattaa katsella ohjelmistoa säännöllisesti! Lapsille parasta antia ovat olleet koko perheen musiikkitapahtumat kuten jazz-konsertit ja Soitinpolut, joissa voi tutustua kaikkiin Espoon musiikkiopistossa opetettaviin soittimiin (suosittelen myös EMOn muskareita, pedagoginen taso on loistava). OP:n kiinteistövälittäjä Leena Pikkusaari vinkkasi myös Tapiolan kirjaston lasten perjantaileffoista, joihin on vapaa pääsy: Lastenmaassa katsotaan joka perjantai lastenelokuva klo 18 alkaen.

Aikuiseen makuun olisi tarjolla ilmainen Elokino-elokuvasarja, jossa teemana on kesä. Amfin puolella on tänä kesänä ollut tarjolla ollut maksutonta paritanssiopetusta ja syyskuussa on K50-iltapäivädisco.



3. JÄÄHALLI (Urheilupuiston pysäkki)

Jäähallissa (eli Metro-areenalla) pelataan Bluesin kotimatsit, mutta tarjolla on myös pipolätkää ja yleisöluistelua. Täällä järkätään myös ainoa kirppis, jossa ehdin käydä. Kulttuuripuolella on tänä syksynä tulossa ainakin lasten festarit ja keväällä Bryan Adams.



4. KESKUSALLAS

Kevyen päiväretken puutteessa voi suunnata Ainoasta löytyvän Kaisan Cafen päänkokoisten korvapuustien kanssa Keskusaltaalle. Kultsan takaa löytyvä allasalue tarjoaa talvella luistelua ja kesällä suppailua ja polkuveneilyä. Ja allas on muuten niin matala, että metrin mittaisella yltää jalat pohjaan eli loistava treenipaikka! Ihan vieressä on myös kesäisin auki oleva, alle metrin mittaisille soveltuva pyöreä kahluuallas, joka oli pitkään suljettuna mutta aukesi taas. En itse ole pätkääkään kiinnostunut rakennuksista, mutta ne, jotka ovat, saattavat diggailla myös aukion arkkitehtoonista yleisilmettä.

5. ESPOON KAUPUNGINTEATTERI

Näyttömötaidetta arvostaville löytyy oma kohteensa. Teatterin ohjelmistossa on yleensä niin huumoria kuin puhdasta taidettakin, mutta minua kiinnostaa erityisesti nykysirkus: olen korvamerkannut tämän koko perheen esityksen, joka näyttää trailerin perusteella riittävän kummalliselta jopa Snadin makuun. Huom. Tällä hetkellä teatterille on hieman vaikea löytää Tapiolan remontin takia, mutta opasteita seuraamalla löytää perille. Uudet tilat avataan kultsan yhteyteen.



6. KINO TAPIOLA

Olen tätä pientä ja sympaattista leffateatteria kehunut aiemminkin erityisesti lasten kanssa. Äänimaailma on sopivalla tasolla, mainoksia ei ole 20 minuuttia ja sali on muutenkin miellyttävän pieni. Kinossa järjestetään myös vauva- ja seniorikinoja, sekä esitetään Royal Opera Housen baletti- ja oopperaesityksiä Lontoon Covent Gardenista.

Rikkaassa kulttuuritarjonnassa on se hyvä puoli, että se ruokkii itseään ja uutta toimintaa tulee koko ajan lisää. Ja sitten kun kyllästyy säpinään, voi siirtyä äänikirjan kanssa kävelemään Silkkiniittyä ympäri.



PS. Jos kulttuuri ei iske, tsekkaa löytyisikö näistä 6,5 retkestä Espooseen joku sopiva. Täällä voi ihan vain istua möllöttää kalliolla, keskellä kaupunkia.

PPS. Jos haluat jakaa vinkkisi oman kaupunkisi vetonauloista, käy jättämässä vinkkisi Project Maman fb-ryhmään ja osallistut samalla 50€ K-marketin lahjakortin arvontaan. Arvonnan säännöt täällä.

Harrrrjoitus tekee mestarrrrin

Kylpyhuoneesta on nyt muutaman päivän ajan kuulunut kummallista pärinää. Kuten myös vessasta, peiton alta ja takapihalta. Snadi oppi vihdoin viimein suomalaiskansallisen foneemiaartemme, pärisevän ärrän ja levittää tätä ilosanomaa kaikille.

Oppimisprosessi oli h-i-d-a-s.  Ässän Snadi on osannut sanoa jo alle vuoden ikäisenä kun hän yritti saada isänsä huomion, mutta ei osannut kuin sihistä. Mutta siinä missä Skidi yllätti meidät kyselemällä jo 3,5 vuotiaana oikeaoppisesti lausuttujen pororullien perään, Snadin kieli ei meinannut taipua tähän kirjaimeen ollenkaan. Kävimme puheterapeutillakin kertaalleen, mutta hän sanoi, että mitään fysiologista syytä ärrän puuttumiseen ei ole, kaikki on kunnossa. Saimme kotiharjoitteluohjeet oppimisportaikkoon, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä: kaikki muu onnistui paitsi viimeinen porras. Ei tärissyt, ei sitten millään.

Piti oikein miettiä, että mikähän tässä nyt tökkii, ja keksiä uusia harjoitteita.

Yksi, vähän omituiselta kuulostava treenikeino oli kielijumppa. Cheerleading-kokemuksesta oppineena mieleeni juolahti, voisiko kielilihas olla vähän samalla tavalla jumissa kuin takareidet. Siis niin että kun kieli ei taivu, niin artikulaatio on vähän heikko ja suoritus ei ole rento. Löysin mietoa tukea tälle havainnolle ja pistimme laiskan kielen töihin: aloimme pyöritellä kieltä suussa ja suun ulkopuolella, taivuteltiin puolelta toiselle ja pyöristettiin rullalle. Sitten yliartikuloitiin aakkosia niin kuin oltaisiin huonossa kesäteatterissa.

Toinen kikka oli, että aloin itse iltasatuja lukiessa keskittyä ärrän lausumiseen kunnolla. Se jää joskus vähän pehmeäksi ja ajattelin että esimerkistä ei ainakaan haittaa ole. Skidi oppi pyöräilemään korvakuulolta ja minäkin olin oppinut taskuparkkeeraamaan ihan vain äitini veivausta katsoen. Korvien voimaa ei kannata väheksyä.

Ja kappas! Eräänä toukokuisena päivänä Snadi hämmästytti itsensäkin, kun yhtäkkiä sanassa "torstai" pärähti ihan selvä ärrä. Yhden kunnon onnistumisen jälkeen luotto vahvistui (torstai on toivoa täynnä!) ja äännettä on ollut paljon helpompi hakea. Nyt kesän jälkeen ärrä on vakiintunut suuhun niin, että r-alkuiset sanatkin onnistuvat. Kuten myös se tasainen täryyttäminen, mikä suihkussa on iltaisin kuultavissa.

Sanomattakin selvää, että kersa on iloinen, vaikka ei tuosta ole kukaan erityisemmin huomautellut. Siinä kai se kolmas kikka onkin: paineeton ilmapiiri madaltaa treenaamisen kynnystä. Kannattaa kannustaa sitä toivotontakin tapausta. Olen tuskan hetkellä aina sanonut, että maailman mittakaavassa tällaista ärrää osaa harva eikä sitä vaadita edes presidentiltä.

En tiedä, millaista roolia nämä kikat loppupeleissä näyttelivät, ja mikä on vain kasvamisen tulosta. Mutta pääsenpäs ainakin sanomaan, että mitäs minä sanoin: kärsivällisyys palkitaan, vaikka se välillä raivostuttaakin.

Johtajagurun viimeinen aamu

Olipa kerran maailmankuulu johtajaguru nimeltä JG. Hän heräsi joka aamu 4:45 ja suositteli, että kaikki muutkin heräisivät siihen aikaan. JG nimittäin tiesi, että näin oli mahdollista päästä voittajaklubiin, sillä menestyminen edellytti aktiivista itseensä käpertymistä kello viiden ja kuuden välillä aamuyöllä. Hänen oppejaan noudatettiinkin valtakunnan jokaisessa kolkassa.

JG oli herännyt suosittelemaansa aikaan noin 27 minuutin virkistävien yöunien jälkeen ja oli matkalla pirteänä horsma-parsakaalismoothiensa kanssa toimiston joogasalille, kun näki naapuritalon pihalla seisovan Miehen. JG tervehti tätä reippaasti, sillä mies oli selvästi hänen seuraajansa, mutta Mies vain seisoi ja tuijotti eteensä.

- Olet voittaja-aineista, tokaisi JG rohkaisevasti ja kohotti smoothiepurkkiaan ilmaan niin että vihreää nestettä loiskui maahan.
Mies havahtui.
– Anteeksi kuinka?
– Meditointi on upea tapa aloittaa aamu. Tämä on niin kutsuttu kuningastunti, tiesithän? Kaikkien pitäisi herätä 4:45 ja ottaa itselleen hieman omaa aikaa. Sillä tavalla menestyy elämässä!
– En meditoi enkä ole kiinnostunut menestyksestä.
– Pötyä. Kaikki ovat kiinnostuneita menestyksestä!
– Minä en ole.
JG pysähtyi ja tuijotti miestä hämmentyneenä.
– Miksi sitten seisot täällä ulkona?
– Vaimo on vatsataudissa ja äsken lapsi oksensi sänkyynsä ja piti tulla hieman hengittelemään yöilmaa samalla kun odotan, että pyykkikone lopettaa. Laskeskelen milloin saan itse taudin ja kuinka monta palaveria joudun loppuviikosta perumaan sen takia.

JG jatkoi matkaansa järkyttyneenä. Kaikkea sitä kuuleekin, hän ajatteli pahoillaan. Voittajaklubi ei ollut vain urheilusankareille ja johtajille, vaan myös Miehen kaltaisille tavallisille ihmisille, jotka halusivat yrittää parhaansa ja elää omien arvojensa mukaisesti. Kyllä olisi Miehenkin kannattanut useammin heräillä hieman aikaisemmin niin ei olisi tuollaisia ongelmia elämässä. Ehkäpä viesti menisi perille tällä tavalla edestä johtamalla, hän mietti. JG hörppäsi saunavastan makuista smoothietaan ja otti pari tanssiaskelta toivoen, että Mies katselisi häntä.

Pian JG käveli talon ohi, jonka portailla venytteli Keski-ikäinen Nainen. No tämä nyt ainakin on selvä tapaus, JG ilahtui.

– Huomenta! Tervetuloa voittajaklubiin!
– Anteeksi kuinka?
– Vain heräämällä viideltä saa itselleen eväät menestykseen!
Nainen oli hetken hiljaa.
– Minulla on vaihdevuosien takia unihäiriöitä ja pohjekramppeja, joita yritän tässä saada laukeamaan. Haluaisin kerrankin ihan vain nukkua, mieluiten puoli kymmeneen.
– Toivon sinulle voimia vastustaa laiskuuden kutsua, JG julisti mahtipontisesti.
– Toivon sinulle sukupuolitautia ja vaikeaa aknea, totesi Nainen.

Kauhistus, ajatteli JG. Kylläpä liikkeellä on ahdistunutta porukkaa. Kuningastunnin puutteen huomaa todella helposti, varsinkin naisista. Hän ilahtui huomiostaan ja päivitti ajatuksensa Facebookkiin. Tykkäyksiä alkoi sadella heti, olivathan ihmiset jo hereillä hänen oppiensa mukaisesti. Tällä tavalla hän saisi varmasti lisää naisasiakkaita, miesasiakkaat kun tuntuivat kuolevan sydänkohtaukseen kuningastunnista huolimatta. Ja niin hän jatkoi matkaansa kohti toimiston joogasalia.

Mutta kas vain, hulevesijärjestelmää koko yön rakentaneet työmiehet olivat unideprivaatiossaan unohtaneet asentaa uuteen viemäriin kaivonkannen, ja koska oli pilkkopimeää, JG putosi viemäriin eikä hänestä enää sen koommin kuultu. Huhu kuitenkin kertoo, että hän olisi kellunut Brittein saarille ja jakoi nyt mainioita johtajuusneuvojaan Boris Johnsonille.

Kaikki hänen entiset asiakkaansa nukkuivat seuraavana aamuna pitkään, lähtivät töihin hyvillä mielin ja elivät muutenkin stressittöminä ja onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se, saatana.