Asennekysymys?

Raivasimme Skidin kanssa mökillä maastoa. Koiranheisi rehotti kolmemetrisenä pusikkona, samoin pihlajat vesoivat ympäri mäkeä ja vadelmakasvustot olivat villiintyneet kulkuväylille niin että sääret olivat naarmuilla. Minulla oli pitkäkahvaiset ja -teräiset niittosakset väylän raivaamiseen ja Skidillä jämäkät oksasakset varsien käsittelyyn. Ryhdyimme hommiin, mutta jo heti alussa sormenpaksuinen pihlajanvarsi ei ottanut millään katketakseen ja esiteinillä paloi käpy.

– Onko tämä nyt vain asennekysymys, hän puuskahti hikeentyneenä.
– Se voi olla myös taito- tai voimakysymys, vastasin muina gandalfeina.

Skidi sisuuntui ja väänsi kaikin voimin – ja onnistui: varsi antoi periksi ja napsahti poikki. Hän näytti voitonriemuiselta ja syöksyi innolla uusien varsien kimppuun. Lopuksi katselimme siistittyä pihaa tyytyväisinä ja mietimme, että olipa järkyttävä duuni, mutta pikkuhiljaa se saatiin hallintaan.

Mutta jos jätetään viisastelut sikseen, oliko onnistuminen siis asennekysymys vai ei? Olen ajan mittaan tullut vähän varovaiseksi tuomioideni kanssa.

Meille on opetettu, että erityisesti menestyminen (joka kai jossain määrin on onnistumisen synonyymi) on asennekysymys, sillä positiivisella can do -asenteella, sitkeydellä ja ahkeruudella kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Vastaavasti ne, joilla ei ole tätä oikeaa asennetta, ovat itse aiheuttaneet ongelmansa. Mutta tuskinpa kukaan syntyy synkkänä pessimistisenä luuserina, varovaisena ja rauhallisena ehkä, mutta ei mikään noista piirteistä ole vika vaan ominaisuus, jota voi oppia hyödyntämään. Minusta asennevammaisia ovatkin ihmiset, jotka eivät näe lähtökohtiensa tuomaa etulyöntiasemaa. On helppo olla liikkeellä "oikealla" asenteella, jos ainoa huoli on, että kuohuviini unohtui laittaa kylmään. Pahimmat mulkut ovat nimenomaan niitä, jotka ovat kehittäneet ylimitoitetun oikeutuksen tunteen, jolloin mitkään työpaikan, liikenteen tai julkisen keskustelun säännöt eivät koske heitä.

Oikealla asenteella tästäkin kuvasta näkee hienon taltioinnin, jossa pääskynen lentää rypsipellon yllä.

Ja eikös koko onnistumisen ja menestyksen määrittelykin ole asennekysymys? Jos tavoittelee aivan muita asioita kuin isoa liksaa ja paikkaa pörssiyhtiön johtoryhmästä, elämän palkitsevuus mitataan toisenlaisilla mittareilla.

Puhtaita asennekysymyksiä on lopulta hirveän vähän. Yksi yleisimmistä lienee se, miten ystävällisesti tai vihamielisesti suhtaudumme muihin ihmisiin. Väitän, että muunlaisten haasteiden selättämiseen tarvitaan usemmiten vähän kaikkea: kokemusta, taitoa, voimaa, työkaluja, uskoa, kannustusta, apua ja joskus toki asennettakin, tekemisen meininkiä. Asenteella saa aloitettua, vauhditettua ja ripoteltua tekemiseen lisämaustetta tai mutta alusta loppuun se kantaa vain harvoin.

No, mitä minun olisi pitänyt vastata lapselle? Ehkäpä jotenkin niin että se, millaisilla välineillä on varustettu ja millaisessa seurassa tekee hommia, auttaa myös asenteeseen. Kun tietää, että sakset ovat terävät ja että niillä on aiemminkin silputtu pihlajapusikoita, tulee varmuutta ottaa asenne käyttöön ja näyttää mutsille, että ei tartte auttaa.

On oma keskustelunaiheensa, miten hyödyllinen asenne se on. Muistaakseni juuri se kusi hyvin lämpimästi jaloille pikkulapsiaikana. Mutta pihlajat ovat nyt pinossa, eniten kiitos Mummin hyvien työkalujen.

Rakas, helvetin kroppani

Sain joku aika sitten kutsun allasbileisiin. En ottanut bikineitä mukaan, tietenkään, vaan jätin pulikoinnin väliin. Kehtaan esitellä vyölaukkuani vain uimahallissa ja rannoilla, joissa katoan kauneusvirheineni ihmismereen. Bikinikunto jäi jonnekin 90-luvulle ja sen mukana jäi jotain muutakin.

Lopetin laihduttamisen, kun ymmärsin, että a) en ehdi, b) vyölaukkuun tehoaa vain kirurgin veitsi ja c) toisaalta viisi kiloa kevyempi painolukema ei olisi portti mihinkään hienoon elämään. Ajatus "epäsopivuudesta" ei kuitenkaan kadonnut päätöksen myötä. Tämä sisäinen koodisto kertoo minulle edelleen, mitä saan kehdata ja mitä en, vaikka olen yrittänyt muuttaa asennettani body positive -liikkeen kautta, ja vaikka tiedän, ettei kukaan pärjää kisassa photoshopille ja karkaa vanhenemiselta. Siellä se on ja sanoo että ei. Tämä asenne aiheuttaa myös suoranaista itsesensuuria – bikinit ovat vain jäävuoren huippu. On tietysti paljon muitakin vaatteita, joita ei ole sopivaa käyttää (hihattomassa paidassa esiinnyn vain hieman useammin kuin bikineissä), mutta on myös asioita, joita ei kuulu tehdä. Älyttömin on se, etten oikeastaan halua olla kuvissa. On parempi olla pilaamatta muuten hyviä otoksia.

Ja kyllä: ymmärrän ja tiedostan kaikki kauneusihanteisiin liittyvät mahdottomat vaatimukset sekä sen että kroppani on loppujen lopuksi ihan normaali naisen vartalo, mutta jossain kohtaa liskoaivoissani on tiesulku ja kyltti: tästä eteenpäin ilman rationaalisuuden häivääkään. Mikään ei auta. Minuun ei uppoa edes vakuuttelu, että raskauksien runtelema keskivartalo olisi jotenkin upea, koska se on palvellut hienoa tarkoitusta lisääntyä. Entä jos se vyölaukku on vain... ruma?

Erityisesti tyttöjen äitejä neuvotaan olemaan siirtämättä irrationaalista kehovihaa lapsiinsa, ihan syystä tietenkin. Mutta tuota paheksuntaahan kuulee joka puolella. Naisurheilijoiden ja -poliitikkojen kroppia arvostellaan julkisesti. Samassa lehdessä voi olla peräkkäin artikkelit, joissa kerrotaan kesän upeimmat kakkuohjeet ja varoitetaan vaanivista kesäkiloista. Kun Nike lanseerasi urheiluvaatemalliston plus-kokoisille, aika nopeasti nousi haloo, että tässä taas kannustetaan naisia lihomaan. Ja kerran seurasin, kuinka isä ohjeisti kumppaniaan koko perheen kuullen, ettei tämä vain söisi lisää ruokaa.

Asiasta vallitsee laaja yhteiskunnallinen konsensus. Omalla asenteellaan voi vaikuttaa vain yhteen osa-alueeseen, mutta se kannattaa silti tehdä. Haukkumattajättäminen on vain puolet totuudesta.

Pitäisi varmaan kokeilla kehuja. Koska hei rakas kroppani, olet muutakin kuin ihonalaista rasvakudosta ja löysää nahkaa! Olet vahvoja luita ja lihaksia, ajatuksien asunto. Siinä missä muut makaavat norossa viikon kylppärin lattialla, sinä olet pari tuntia huonovointinen ja sitten jatkat taas.
Aivot! Te ette juuri koskaan kärsi päänsärystä tai unettomuudesta, vaan tuotatte maailmaan kirjallisuutta.
Ja sydän! Pumppu vetää helposti sykeväliä 43-188 bpm, mikä on tällaiselle keski-ikäiselle treenamatta todella kova tulos. Mikä menetys olympialiikkeelle!
Ja entäpä tahto! Talutin tässä eräs kaunis päivä kaksi erikokoista pyörää ja yhdet treenikamat kerralla metrikseltä himaan. Välillä itketti mutta tein sen, eivätkä edes välilevyt luiskahtaneet!

Ainoa, joka osaa tällaisia kehuja antaa, olen minä itse. Sitä ei edes kehtaamiskoodistoni kiellä.

Junalla Kroatiaan - näin se tapahtuu

Matkasuunnitelma etenee! Maata pitkin tapahtuvan Kroatian reissumme etapit on nyt lukkoon lyöty (ja maksettu) yhtä siirtymää lukuunottamatta ja tilanne näyttää tältä:

1. Turku – Tukholma Viking Gracella (yötä vasten), perillä Tukholmassa aamulla.
2. Tukholma – Kööpenhamina: Aamujuna (SJ) on perillä kahden maissa. Toivumme pari yötä Köpiksessä
3. Kööpenhamina – Hampuri: tämä on haastava väli ratatöiden takia, mutta bussi-juna -yhdistelmällä mennään.
4. Hampuri – Wien: reissun jännin siirtymä tehdään yöjunalla, kun ÖBB:n NightJet vie meidät aamuksi Wieniin, jossa ollaan yksi yö.
5. Wien – Rovinj: tälle välille ei oikein ole järkevää yhteyttä (paitsi Zagrebin kautta), joten todennäköisesti huristelemme vuokra-autolla alas rannikkoa pitkin ja otamme pitstopin Sloveniassa, jossa en ole koskaan käynyt. Illalla olemmekin sitten jo tutuilla huudeilla.

Muutamia huomioita valmisteluprosessista.

Herranpieksut, mikä varausruljanssi! Tähän tarvitsee keskittyä ihan ruutupaperin kanssa. Ei ole mitään järjestelmää, johon voisin syöttää lähtöpaikan ja määränpään ja järjestelmä tulostaisi mahdolliset reittivaihtoehdot, joista voisin valita itselleni sopivimman, lippuostoksineen tietenkin. En tajunnut noista reililippujen ohjeistakaan (alkaen että mitkä kaikki lasketaan matkapäiviksi) mitään, joten ihan paikkalipuilla mennään.

Maata pitkin -ryhmä Facebookissa on aivan ehdoton tietolähde kaikkiin kiemuroihin ja sieltä saa loistavia käytännön neuvoja juna-asemista, ratatöistä ja hyvistä eväskahviloista. Aluksi meidän piti mennä Milanon ja Venetsian kautta Kroatiaan mutta Italian junista sain niin huonoa inteliä että päätimme siirtää reitin suosiolla pohjoisemmaksi.

Tällaiseen matkaan tarvitsee aikaa. Kaksi viikkoa on ihan minimi kun lähtee täältä Pohjolan perukoilta laskettelemaan etelämmäs rennosti ilman, että istuu kolme vuorokautta tauotta jossain kulkuvälineessä / tiukoilla vaihtoajoilla. Alkuperäisenä ajatuksena oli palata takaisin kotiin Varsovan ja Baltian kautta, mutta 10 päivää ei riitä, koska perilläkin pitäisi ehtiä olla – toki tällainen matka tietysti muuttaa koko "perillä"-käsitteen. Ja arvatkaapa, onko pelkkä menolento yhtään edullisempi kuin menopaluu. Tulee paljon halvemmaksi lentää molempiin suuntiin, ja näinhän saadaankin ihmiset käyttämään lentoyhtiöitä.

Pakkaamiseen on syytä keskittyä etukäteen. Matkapakaasit (laukkuja myöten) on mietittävä tarkkaan travel light -hengessä, sillä jokainen kantaa ne itse asemalta hotellille ja takaisin, ja varsinkin yöjunavaunussa on hyvin rajallisesti tilaa. Kosmetiikkaan ja hygieniatuotteisiin on mietittävä joku perhestrategia, kirjat ja sarjat pitää tuupata kännyköihin ja luureihin ja vaatteita voi pestä matkan varrella. Kenkiä ei voi ottaa mukaan kuin kahdet. Sen sijaan tarvitsemme ainakin yhden kylmälaukun ja muuta eväidensyöntivälineistöä, mitä en perusreissulle pakkaa.

Lapset (8 ja 12 v) ovat juuri sopivan isot tähän kokeiluun. Jos juna hajoaa yöllä jonnekin Alpeille ja joudumme odottamaan korvaavaa bussivuoroa keskellä ei-mitään, on erittäin kiva – kaikella kunnioituksella nelivuotiaita kohtaan – että joukossa ei ole yhtään nelivuotiasta.

Kaikki muu saa pettää paitsi aikuisten hermot. Ja tämä pätee toki myös Muumimaailmaan, mutta nyt riskikerrointa on vähän enemmän. Tällaisella reissulla voi tapahtua kaikenlaista ja sitten vain yritetään luovia sen mukaisesti. Aion henkilökohtaisesti uida käsidesissä.

Päästötöntä matkustamista ei ole olemassakaan. Tähänkin reissuun kuuluu polttomoottorilla suoritettavia osuuksia ja risteilylaivojen päästöt ovat laskentatavasta riippuen (katsotaanko, että ihminen kulkee rahdin mukana vai toisinpäin) samaa tasoa kuin lentämisen. Päästötön vaihtoehto on lähimatkailu omassa kotikaupungissa.

Summa summarum: olemme kaikki edelleen innoissamme tästä pilotista. Näemme tällä reissulla paljon enemmän Eurooppaa kuin lentokoneen ikkunasta koskaan. Tämä on nyt matkailua sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja samaan hengenvettoon totean, että olispa Tallinnan tunneli, sähkölentokoneet ja mökki Saksassa.

Mitä tänään katsottaisiin eli kesän sarjavinkit

Jos kesällä sataa, mutta wifi toimii, hätä ei ole tämännäköinen. Sekä verorahoilla kustannetusta töllöstä että kuukausimaksullisista palveluista löytyy taas vaikka mitä väijyttävää! En itse pysty katsomaan Handmaid's talea ja Game of Thrones ei ole koskaan iskenyt, mutta kaikki muu semiahdistava käy kyllä (kuten Breaking bad, Silta, House of cards jne). Laitanpa siis vinkaten muutaman sarjan, jotka ovat päätyneet töllötyslistalleni.

Tšernobyl(HBO)

Ahmimme tämän sarjan koti-Insinöörin kanssa muutamassa päivässä, koska emme voineet lopettaa katsomista. Jos sanon, että tämä on häkellyttävä dramatisointi aikamme vakavimman ydinvoimalakatastrofin syistä ja seurauksista, valehtelen. Se on paljon enemmän! Tšernobyl on tarina rohkeudesta, totuudesta, välinpitämättömyydestä, rakkaudesta ja uhrauksista. Luonnollisesti sarjassa käydään läpi myös 80-luvun lopun neuvostoliittolaista byrokratiaa ja politiikkaa, mutta kuitenkin niin ettei voi olla huomaamatta yhtäläisyyksiä samanlaisesta totuuden kieltämisen kulttuurista myös länsimaissa. En ole koskaan tv-sarjan kanssa kokenut samanlaisia kauhun ja järkytyksen tunteita, mitä tämä sarja onnistui luomaan, enkä ole koskaan tiennyt enempää ydinvoimalan toiminnasta. Meni suoraan TOP3 järisyttävien sarjojen listalla.

Yle Areenan puolelta olen korvamerkannut nämä sarjat:

Patrick Melrose

Benedict Cumberbatchin faneille lienee ilouutinen, että mies esittää pääosaa Lontooseen sijoittuvassa minisarjassa, jossa hän on "yläluokkainen, lapsena kaltoin kohdeltu, erilaisiin päihteisiin jo teininä läheisesti tutustunut mies, jonka hengen pelastaa kertomisen tarve." Sarja alkaa siitä, että Patrick kuulee isänsä kuolleen – ja ilahtuu. Olen katsonut vasta ensimmäisen jakson, mutta voin jo tällä perusteella suositella kaikille brittidraaman ystäville.

Downton Abbey

Toinen ilouutinen oli, että tämä sarja (joka tuskin esittelyä kaipaa) esitetään TV1 kanavalla alusta alkaen (siis kaikki kuusi tuotantokautta) ja jaksot ovat Areenassa 30 päivää. Jahuu! Olen aina ollut hemmetin laiska katsomaan telkkaria, joten innostuin Downtonista vasta kolmannen tuotantokauden kohdalla. En siis ole koskaan nähnyt ensimmäistä ja toista tuotantokautta.

Egenland

Koti-insinööri kiertää Suomea työkseen, mutta minä en ole käynyt Tamperetta pidemmällä moneen vuoteen. Lähimatkailusta innostuneena olen yrittänyt löytää hyvää kotimaan matkaopasta sekä netistä että kirjakaupoista, mutta sitten löysin sen Areenastaa! Vuoden matkailuteoksikin nimetty sarja esittelee Suomea off the beaten track- meiningillä ja kulttuuripainotteisuus avartaa kerrassaan käsitystä suomalaisuudesta. Ohjelma on kaksikielinen, joten saan samalla ruotsinopetusta! Egenlandin vinkit löytyvät myös netistä: kartalta löytyy jo rapiat 60 kohdetta ja yleisö voi lähettää ehdotuksia toimitukselle uusista kohteista toista kautta varten.

Our planet / Uskomaton planeettamme (Netflix)

Kersat rakastavat luontodokkareita ja niin minäkin – mottomme kuuluu, että mitä omituisempi otus, sitä siistimpi se mielestämme on. Netflixin tarjontaan on tullut firman oma tuotanto Uskomaton planeettamme, joka on suht järeä ja hienosti kuvattu, 8-osainen sarja, jossa käydään läpi kaikki omituiset otukset viidakoista, savanneilta, meristä ja vuoristosta.

Kuten aina omia vinkkejä saa mielellään laittaa tulemaan!

Millaista rakkautta lapsesi näkevät?

Kuuntelin, kun meillä kylässä ollut tyttö kertoi iloisesti perheestään: heidän ovessaan on kolme sukunimeä, koska samassa asunnossa asuvat äidin lapset, isäpuolen lapset ja yhteiset lapset. Ah, kuulostaa ihan sellaiselta perheeltä, jossa minä olen kasvanut! Vanhempani olivat useampaan kertaan naimisissa ja minulla on kuusi veljeä: yksi "oikea" veli, neljä velipuolta ja yksi veli, joka ei ole mitään sukua mutta lasketaan veljeksi.

Se, mikä huomioni kiinnitti oli ilo, jolla perheestä puhuttiin: perhekuvion selittäminen oli helppoa ja hauskaa. Eikä porukassa kukaan tuntunut kummeksuvan asiaa millään tavalla, kuuntelivat vain ja totesivat että aijaa. Silloin kun minä olin pieni, eroaminen oli dramaattinen asia, josta ei kukaan julkisesti puhunut. Nykyään tuntuu olevan toisin, onneksi.

– En mä pääse ens viikolla kun mä olen isällä.
– Äh, mulla ei ole sitä kirjaa nyt se jäi äidille.

Tällaisia lauseita kuulen tavan takaa ja olen siitä tosi iloinen. Lasten vapautunut puhe kertoo ydinperhenormin purkautumisesta ja sivistyneistä eroista. Silloin kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää, yrittää pelastaa kasvojaan tai ryypätä itseään hengiltä. Ei avioliitto ole kilpailu, jossa perheen kasassa pitäminen hinnalla millä hyvänsä on voitto. Yhtä lailla ero ei ole kirvelevä tappio tai häviö.

Tuo tappion eetos on vahingollinen siksikin, että elämä menee joskus väärin, vaikka kuinka rimpuilisi ja yrittäisi. Parisuhdeneuvot keskittyvät siihen, että rakkautta pitää hoitaa puhumalla ja yhteistä aikaa ottamalla, mutta entäs jos aika ei riitä? Entäs jos puolisoa ei kiinnosta? Entäs jos et tiedä mitä pitäisi tehdä? Kaikki ongelmat eivät ole korjattavissa ravintolatreffeillä tai pikavisiitillä Eurooppaan, eikä edes terapiassa. On painolastia, jota voi keventää, ja omat traumansa kannattaa tunnistaa jo ihan oman itsensä vuoksi mutta on ongelmia, joista ei pääse eroon. Vieraantuminen voi tapahtua hyvin vaivihkaa, jossain siinä tuhannennen makaronilaatikon ja urheiluvaatekoneellisen tiimoilla.

Parisuhteelle ja perheelle ei ole olemassa yhtä mallia vaan monta, myös heteroperheissä. Ihmiset asuvat ja elävät onnellisesti yhdessä ja erikseen hyvin erilaisilla järjestelyillä ja sopimuksilla eikä mikään ole toista huonompi tai paheksuttavampi, jos se osapuolia itseään miellyttää. Sovinnollinen ilmapiiri on tärkeämpää kuin saman katon alla hampaat irvessä asuminen.

Yhtä lailla riepoo seksin ylikorostaminen: on ihan ookoo, jos intohimolla ei ole enää suurta roolia 20 avioliittovuoden jälkeen. Ei aktiivinen seksielämä ole mikään onnen tae. Seksiä on, jos on ollakseen ja hyvin eri määrä on "tarpeeksi".

Mitä yritän sanoa? Jos et voi muuttaa tilannetta, voit muuttaa omaa asennettasi tilanteeseen. Aina kannattaa kokeilla terapiaa, mutta rajansa on yrittämiselläkin. Jos tarjolla on vuosi toisensa jälkeen vain perhe-elämän huonoja puolia, se näkyy väkisinkin itsetunnossa ja sitä kautta lapsissa. Millaisen vanhemman ja parisuhteen mallin lapset sellaisesta saavat? Itse en haluaisi, että ipanat oppivat kuulemaan, kuinka vanhemmat haukkuvat toisiaan tai elävät täydellisessä tunnekylmyydessä. Yhtä lailla en halua heidän muuttuvan näkymättömiksi, kun kaikki vanhempien aika menee riitelyyn.

Sen sijaan vanhemmuus ja arki voi jatkua hyvin samanlaisena (sivistyneen) eron jälkeen ilman että siitä kukaan traumatisoituu. Ja joskus on erottava että voi palata takaisin yhteen.