Kun vaalit tulivat ruokapöytään

Kävin ennakkoäänestämässä. Käyn yleensä aina leimauttamassa lappuni vaalipäivänä, sillä äänestämiseen kuuluu tietty demokratiatunnelmointi, jota Postissa on vaikea tavoittaa: kävely lähikoululle, jonottaminen koppiin, viime hetken päätös ja kahden euron mokkapalan mussutus jumppasalin eteisessä toppatakki päällä. Tarjoilu toki kuuluu myös kaikille mukaan pakotetuille, mariseville äänioikeudettomille. Oli jotenkin niin isot asiat tulilla etten voinut riskeerata vatsatautiarvan osumista sunnuntaille.

Ilahduinkin kun Skidi tällä viikolla kysyi, koska katsomme nousevia pylväitä. Haa, hän osasi odottaa ääntenlaskun tulosseurantaa! Meillä kasvaa vaalientusiasti! Eikä yhtään liian aikaisin, sillä – uskomatonta kyllä – hän saa äänestää jo kuuden vuoden päästä.

Olen itse konservatiivisesta kodista, jossa uskottiin ydinperheeseen (paitsi kun piti erota), kristillisiin arvoihin ja maanpuolustukseen. Uskoisin, että meillä useimmiten äänestettiin, mutta lapsia ei vaikuttamisen saloihin vihitty. Vanhemmat äänestivät eri puolueita, joten muistelen, että politiikasta ei myöskään keskusteltu kovin sopuisaan sävyyn.

Äänestäjä minusta kuitenkin kasvoi. En ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta ennen opiskeluaikoja. Kävin äänestämässä, mutta valkkasin ehdokkaat lähinnä kuvan perusteella. Puolueista oli valittava se, joka aiheutti vähiten myötähäpeää. Ei niistä yksikään vastannut (eikä vastaa edelleenkään) suoraan minun näkemyksiäni, mutta joku kompromissi on tehtävä. En ollut erityisen kiinnostunut lopputuloksesta enkä seurannut yhdenkään Holkerin hallituksen seikkailuja.

Vasta lähempänä kolmeakymppiä pääsin järkeviin keskusteluihin vallan kolmijaosta, vasemmiston ja oikeiston eroista, konservatiivisesta ja liberaalista maailmankatsomuksesta, populismista, hyvinvointiyhteiskunnasta ja veroista. Muistan kun ensimmäistä kertaa tajusin, että tämähän on yhtäaikaa raivostuttavaa ja kiinnostavaa. Poliittista vääntöä on paitsi siedettävä myös syleiltävä, sillä se kuuluu otsikon "asioita, mitä minä voin tehdä" alle. Ihan hemmetin vaikeaahan se on.

Mutta olisikohan nyt kasvamassa aivan uudenlainen, demokratiatietoinen sukupolvi? Sellainen valveutunut joukko, joka seuraa kansainvälistäkin politiikkaa ja osaa katsoa ilmiöitä kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ehkä on pakko. He eivät kuulu siihen pullamössösukupolveen, joka vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin ja asiat menivät parempaan suuntaan tekemättä mitään. Nykyään ongelmat ovat paljon monimutkaisempia ja arvojaan, mielipiteitään joutuu todella punnitsemaan.

Olen tästä kehityksestä toiveikas, sillä äänestämiseen liittyy juuri tämä: kiinnostus politiikkaan vaalien välillä. Ei demokratiaa voi jättää äänestyskoppiin vaan politiikkaa pitää seurata. Pitää katsoa, mitä äänellään saa. Jos äänestit hallituspuoluetta, millaisia kompromisseja he tekivät, mistä tingittiin ja mistä ei? Jos edustajasi taas olivat oppositiossa, pystyivätkö he vaikuttamaan hallituspolitiikkaan? Ikävä kyllä, juuri seuranta on tehty nuorten näkökulmasta helvetin tylsästi ja jopa luotaantyöntävästi, ja välillä tuntuu, että politiikan toimittajat tekevät ohjelmia lähinnä itselleen. Vaalitenttejä ei Skidikään jaksa katsoa ja vaalikoneiden kysymykset taas olivat 12-vuotiaalle kryptisiä ja spesifejä. Ne ovat sitä monelle nelikymppisellekin.

Mutta alkuun pääsee helpomminkin! Kokeilkaapa leikkimielistä kansanvallan ohjelmanumeroa viikonlopulle ja pitäkää vaikka ruokapöydässä vaalit. Kukin perheenjäsen saa asettua ehdolle ja kertoa, miten aikoo perhettä kehittää neljän vuoden sisään. Kun kersat muodostavat minuutissa vaaliliiton ja pääsevät yhteisymmärrykseen 10 koiran setistä, trampoliinista, viikkorahan korotuksista ja uhkaavat aiheuttaa pattitilanteen arkiaamuisin eteisessä ellei vaatimuksiin suostuta, voit vain miettiä, kuinka pitkään tätä vallankaappausta on junailtu. Tulee pahempi riita kuin monopolista.

Sopiiko sisustussuunnittelu kierrätyshullulle?

Yhteistyössä SBM Kipinä ja Glowdia

Otin ruutupaperia ja tein kolme saraketta: uusi, vanha ja teetetty ja lähdin kierrokselle asunnossamme. Halusin tietää, kuinka paljon meillä on uutena ja kuinka paljon kierrätettynä ostettuja kalusteita. Lopputulos: vanhat voittivat uudet yhdellä. Yhteensä meillä oli siis 31 huonekalua.

Yllätyin muutamasta havainnosta.

1. Skidin huoneessa ei ollut mitään kierrätettyä, Snadin huoneessa taas melkein kaikki. Elämäntilanne näkyy valinnoissa, sillä koulun aloitus osui muuton yhteyteen: oltiin muutenkin huonekalukaupoilla, joten oli kätevämpää ostaa myös kirjoituspöytä ja tuoli samalla.
2. Viimeisin uutena ostettu kaluste on minun työpöytäni parin vuoden takaa. Etsin sopivaa pöytää ikuisuuden, se oli maailman vaikein hankinta! Koska tarve oli akuutti kirjailijan elämääni varten, oli lopuksi pakko marssia kauppaan.
3. Kaikki kalusteet eivät menneet yllä mainittuihin kategorioihin: meillä on myös lainassa olevia ja perinnöksi saatuja huonekaluja sekä edellisen asukkaan teettämä valtava, 60-luvun tiikki-vitriinikaappi, jossa on valo. Nyt kaduttaa, että hankkiuduin eroon samantyylisestä 60-luvun kirjahyllystä!

Kun aloitin blogisijoittajana nettisisustuspalvelu Glowdian kanssa, mietin, että mitenköhän tämä  kierrättäminen sopii ammattisisustajan pirtaan. Mutta kun juttelin Glowdian yrittäjä-sisustussuunnittelija Kirsi Virrantalon kanssa, tajusin, ettei ole väärää tapaa käyttää sisustusammattilaista! Glowdialta löytyy palvelu niin pieniin kuin suuriinkin muutoksiin. Juuri nyt en tarvitse koko asunnon kattavaa monen tonnin projektia vaan ajatustenvaihtoa ja referenssejä sohvapöydästä – ja on mahtavaa, että nyt sitä saan! On yhdentekevää, mistä kalusteet hankin.

Suurin osa "käytettynä" ostetuista kamoista on tullut meille käytännössä uudenveroisina, joskus jopa laput kiinni. Yleensä myyjä toteaakin ilmoituksessa, että kaunis esine, mutta ei löydä paikkaansa. Ihmiset tekevät valtavasti harhaostoksia, joita eivät syystä tai toisesta ehdi tai voi palauttaa, ja tämä pätee niin vaatteisiin kuin huonekaluihinkin. Nettikirppiksillä on valinnanvaraa vaikka kuinka. Jos ei varta vasten halua suoraan tehtaalta tullutta, löytää mieleisensä hyvin todennäköisesti käytettynä. Miinuspuolelle menee lähinnä roudaamisen järjestäminen / lähetyskulut (ellei kohde satu sijaitsemaan lähellä). Joskus käy hirveä hillo ja unelmiesi matto kulkeutuu Kempeleestä Helsingin rautatieasemalle silmiään pyörittelevän miehen työmatkan mukana, mutta harvemmin.

Toki tämä on oma taiteenlajinsa. Kirppishaukkailu vaatii jossain määrin harrastuneisuutta: kärsivällisyyttä, hintatietoisuutta ja tavoitetta. Kuvan perusteella ostaminen on aina riski, joten jos et tunne myytävää artikkelia, pitää sitä käydä katsomassa tai pyytää lisäkuvia. Sattumaan perustuvassa rauhallisessa hankintatahdissa on kuitenkin se hyvä puoli, että prosessi vie yleensä sen verran aikaa, ettei tule ostettua hätiköidysti.

Minulla on menossa rottinkikausi. Pyöreä pöytä oli sohvapöydäksi liian hutera idea vaikka se muuten onkin aivan ihana. 

Arvaatko, mikä artikkeli tässä kuvassa ei ole kirppikseltä? Vastaus kommenteissa.

Minulle olennaisin tavoite on se, että tiedän, mitä etsin. Silloin voin laittaa suoraan ostoilmoituksen joko tietystä tuotteesta tai tämänkaltaisesta. Olen taipuvainen poukkoiluun, joten selkeän vision tai raamien kanssa surffaaminen on paljon tehokkaampaa. Koti-insinööri on hyvin kuvittelurajoitteinen eikä kertakaikkiaan näe, miltä Aallon klassikko sohvan edessä näyttäisi. Hän ei myöskään halua kierrellä huonekalukaupoissa, joten olemme pattitilanteessa. Sisustussuunnittelijasta sain sparrausapua.

Toiseksi haluan välttyä mittavirheiltä. Muutaman hutiostoksen jälkeen jopa minä olen muistanut käyttää mittaa, mutta mittakaava-asioissa ammattilaisen kokemus on suureksi avuksi: että matto on ruokapöydän alle riittävän iso myös tuolien näkökulmasta, riippuvan valaisimen saa asennettua riittävän korkealle, senkki mahtuu ovesta huoneeseen ja ovi aukeaa myös kaapin vieressä.

Testasin Glowdian minipakettia (49€) ensimmäiseksi olohuoneen keskelle asettuvaan sohvapöytään, koska se vaikuttaa koko tilan käyttömukavuuteen yllättävän paljon. Pallottelimme ajatuksia hetken verkossa ja sitten Kirsi ryhtyi hommiin: hän katsoi kierrätysryhmistä, mitä olisi saatavilla ja laittoi ehdotuksen tulemaan. Ja hyvältähän tämä näyttää! Tarvitsemme sohvan ympärille laskutilaa niin popcorn-kulholle, viinilasille kuin jaloillekin, joten päädyimme mustan pyöreän pöydän ja nahkaisen rahin yhdistelmään. Ne voisi asetella sohvan eteen hieman limittäin. Kirsi myös vinkkasi, että sohvan viereen sopisi myös pieni sivupöytä, jos laskutilasta on vielä tämänkin jälkeen pulaa. Jes, eikun surffaamaan!

Jos olet itsekin kiertotalouden ystävä, liity toki uunituoreeseen Glowdian Second Hand -fb-ryhmään! Laitan sinne kevään mittaan ainakin Lundiaa ja yhdet Valantin liian isot nojatuolit.

Ps. Satu käytti samaa minipakettia sohvan hankintaan ja Esko keittiön välitilan laatoitukseen. Vilkaiskaapa, jos kiinnostaa!

Sinä tarvitset matriarkkanorsua

Mieleni tekee jatkaa tuosta auttamisen teemasta, sillä postaukseen tulleista kommenteista (kiitos niistä!) heräsi paljon ajatuksia.

Katsoin ohjelmaa norsuista. Valtavan kiehtovia ja tutkitusti älykkäitä otuksia. Ne kuulevat jaloillaan ja kommunikoivat matalasti kehräämällä, ilahtuvat ylitsevuotavasti tuttujen näkemisestä ja osaavat rakentaa kärpäslätkän. Kaikista elinvoimaisimpia ovat laumat, joita johtaa vanha ja kokenut matriarkka. Se muistaa juomapaikat ja tietää, mistä kohtaa kannattaa mennä joen yli.

Huomioni kiinnitti se, että norsut ovat myös valtavan innokkaita auttamaan toisiaan. Koko lauma kerääntyy vastasyntyneen norsun ympärille suojaksi ja jeesii ipanan ylös. Mummonorsun läsnäolo parantaa tyttären poikasten selviytymistä ihan kuten ihmisilläkin. Ne eivät jätä pulassa olevaa vaan kiskovat kaverinsa ylös mudasta, kannattelevat sairaita ja vievät jopa laumasta eksyneen poikasen takaisin emolleen. Tästä kaikesta on päätelty, että norsut ovat hyvin empaattisia otuksia.

Ihan väkisinkin tulee mieleen, miten kiinteästi auttaminen liittyy älykkyyteen. Mangusteilla ei ole mitään ongelmaa jättää huonosti kehittyvä poikanen jälkeen, norsuille se ei tule kuuloonkaan. Miksi siis ihmisten älykkyystesteissä edelleen unohdetaan sosiaalinen älykkyys, joka kuitenkin on lauman selviämisen kannalta olennaista? Johtuuko se yhteisöllisyyden unohtamisesta? Selviytymisen kovimmassa ytimessä ei ole itsekseen perkeleen huutaminen.

Itsekkyys ja ahneus pitävät pystyssä vain yhtä yksilöä, mikä on tietysti ihan okei silloin kun elämämme on monella tapaa turvallista ja rikasta. Mutta silloin apuakin kehtaa pyytää vasta viimeisessä hädässä. Onko sattumaa, että samalla kun korostamme tehokkuutta, pärjäämistä ja yksilöllisyyttä, kipuilemme tyytymättömyyden, riittämättömyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa? Auttaminen lisää hyvän olon tunnetta ja jopa terveyttä.

Empatiaan kykenee vain sellainen, joka ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, joten empatiakyky kehittyy tunteita tunnistamalla. Rakastankin varhaiskasvatusta, jossa puhutaan tunnetaidoista ja rakennetaan vahvuusvariksia. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä. Auttamistekoja pitää vielä nähdä. Taito opitaan matriarkkanorsulta, joka näyttää, miten poikasen saa puntattua kuopasta ylös. Yhtä lailla on hyödyllistä nähdä, mitä sanotaan läheisensä menettäneelle, millä tavalla otetaan vastaan vastoinkäymisiä kokenut ja kuinka autetaan ruuhkavuosissa uupunutta. Sinä tarvitset matriarkkanorsua ollaksesi joku päivä itse se, joka tietää, mistä kohdasta joki pitää ylittää.

Tämä osaaminen liittyy voimakkaasti sukupolvien kuorman hylkäämiseen. Se, että minua on patistetty "reippaaksi" ja yksin pärjääväksi ei tarkoita, että se on oikein, järkevää ja hyödyllistä. Minä voin hylätä tämän ajatuksen ja tehdä tietoisen päätöksen toimia eri tavalla, jonkinlaista yrittämisen, kannustamisen ja auttamisen keskitietä etsien.

Kirjoitin Pikkiksen tarinat rohkeuskirjaksi, mutta näin jälkikäteen huomaan, että kaikissa saduissa käsitellään jollain tavalla myös sellaista itsenäisyyttä, johon liittyy auttaminen ja avun tarpeen tunnistaminen. Hassua. Luulin, että kirjoitin kirjan Skidille, mutta taisinkin kirjoittaa sen itselleni.

Heitä minulle pelastusrengas

Aika monessa mediassa pohditaan, miksi ruuhkavuosissa uuvutaan. Se on hyvä. Stressaava lapsiperhearki ei poistu sillä, että aiheesta vaietaan, ja on tärkeää pöyhiä juurisyitä. Ne eivät oikeastaan liity lapsiin, vaan siihen, miten ajattelutapamme on rakennettu, pärjäämisen ja itsenäisyyden korostamiseen. Pärjäämisestä voi nimittäin tulla ansa.

Avun pyytämiseen liittyy paljon tunteita kuten erilaisia pelkoja sekä häpeän ja kunnian kysymyksiä muiden armoilla olemisesta. Ihan kuin pahinta, mitä ihminen voi tehdä, on olla vaikeassa elämäntilanteessa avuton. Tämä eetos vaikuttaa koko prosessissa alusta loppuun.

Kaikki lähtee siitä, että avuntarpeeseen ei varauduta millään tavalla. Apuahan tarvitsee vain se heikompi aines. Normaalin ihmisen ei tarvitse varautua, sillä kaikkihan tietävät, että jo 50-luvulla pärjättiin lasten kanssa yksin. Mitä nyt osa lapsista kuoli ja isä hukkui järveen, mutta hyvin pärjättiin. Ja tokihan äiti pärjää lasten kanssa yksin, koska on äiti. Avuntarvetta ei kehdata paljastaa edes puolisolle, eikä puoliso ymmärrä, koska edellinen virke.

Luonto hoitaa, jaksuhalit ja eteenpäin sano mummo lumessa. Olisi paljon helpompaa hyväksyä, että tuoreella perheellä on jonkinasteinen härdelli päällä, mahdollisesti jopa tähänastisen elämänsä tukalin tilanne. Silloin voisi jeesata jos suurin piirtein tietää, millaisia palveluita kunnalta saa ja paljonko ulkopuolisten hoitajan palkkaaminen maksaa tai miettiä asuinpaikkaa hoitoverkostojen kannalta.

Sitten on avun tarpeen tunnistaminen. Mikä on normaalia? Millaisesta tilanteesta kuuluu selvitä kotikonstein? Äidit ovat tässä hyvin yksin, jos neuvolan kanssa ei natsaa. Ja kun on riittävän väsynyt, ei tajua vaikka natsaisikin.

Unen merkityksen ymmärtää vasta kun se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Jos yöunet menevät, menee kaikki muukin, eikä univajetta korjata kolmannella kupillisella kahvia eikä sillä että mummi tulee leikittämään lauantaina. Mutta niitä tahoja, jotka ottaisivat lapsen tai äidin yöksi nukkumaan ei olekaan enää yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin niitä, jotka saa laitettua tunniksi kärrylenkille. Tähän ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, lapsiperheen palvelutaloa ei ole. Ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä unesta mitään (eihän siitä puhuta niin paljon kuin syömisestä), mutta vähintään unikoulusta toivoisin opasta äitiyspakkaukseen.

Ja vaikka avun tarve kognitiivisella tasolla tunnistettaisiin ja jopa ryhdyttäisiin ajatuksesta tekoihin, apua ei pyydetä riittävästi. Sinnitellään, kitkutellaan ja pärjäillään, onhan tässä jo nöyrrytty kun naapuri toi kaupasta leipää. Tarvitset todennäköisesti lastenhoitajan lisäksi myös siivojaa, kokkia, lääkäriä, taksikuskia, ravitsemusasiantuntijaa ja pariterapeuttia. Näitä ei saa pyytämällä vaan ostamalla ja tilaamalla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Näin kymmenen vuoden perspektiivillä huomaan kyllä, että tässä on menty eteenkinpäin. Moni kunta tarjoaa kotiapua. Terapiassa käymisestä on tullut aika normaalia. Unikouluja tarjoavat niin yksityiset kuin julkinen sektori. Ulkopuolisesta avusta maksaminen oli vielä 10 vuotta sitten noloa, mutta ehkä kotisiivouksen yleistyminen alkaa pikkuhiljaa avata portteja myös muunlaisista palveluista maksamiselle. Tämä on tärkeää havaita, sillä omien vanhempien jaksaminen ja kunto on aina kysymysmerkki ja ystävät pystyvät vain pistemäiseen apuun.

Yleiseen asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa jokainen. Mitäs teit lapsia jos et jaksa hoitaa -klassikko ei tietenkään auta edes lausujaansa. Sama kuin sanoisi hukkuvalle että mitäs läksit, vaikka pitäisi heittää pelastusrengas. Ihminen on sosiaalinen (mutta ei selvästikään kovin älykäs) eläin, joka tarvitsee toisia ihmisiä, mutta on joskus huono myöntämään sitä. On luonnollista pyytää apua ja yhtä luonnollista on auttaa. Avuntarpeesta puhumisen kynnystä voi madaltaa ihan helposti normalisoimalla empatiaa ja heittelemällä sellaisia pelastusrenkaita kuin onko kaikki hyvin, miten voit tai saatko nukuttua?

Kaikki nivoutuu siihen hyväksynnän ajatukseen: millä tavalla kuulun joukkoon, arvostavatko muut minua, kelpaanko tällaisena? Ehkä hiljalleen vahvistuu se ajatus, että saadakseen myötätuntoa ei tarvitse ensin ajaa satasta seinään.

Muotinurkka: hametrauma

Näin kaupassa kivanvärisen, salvianvihreän vaatteen, joka osoittautui hameeksi. Harmittelin, että olipa kiva, mutta miksi ei voinut olla housut. Onneksi oli ystäviä mukana, jotka sanoivat, että kokeilisit sinäkin joskus jotain uutta. Ostin siis elämäni toisen hameen.

Olen aina ollut enemmän housu- kuin hameihminen. En käyttänyt moneen vuoteen mitään muita alaosia kuin farkkuja, mitä nyt joskus juhlissa sonnustauduin mekkoon. Erityisesti töissä käytin pelkästään housuja, ihan päinvastoin kuin äitini, jolla oli töissä aina hame. Ja sitten kun on riittävän kauan käyttänyt vain housuja, näyttää muidenkin mielestä hameessa siltä kuin olisi menossa telkkariin keskustelemaan varhaiskasvatuksesta.

En ole erityisen hamekriittinen, mutta housut vain ovat käytännöllisyysnäkökulmasta samalla tavalla ylivoimaiset kuin kesä on suhteessa talveen.

Housujen kanssa liikkuminen on helpompaa ja huoletonta, ne jalassa voi juosta, istua, pyöräillä, heittää kärrynpyörää ja keinua. Housut eivät ikinä voi jäädä takaa pikkareiden väliin eivätkä reidet hankaa. Vain liian matalalle leikatut farkut voivat aiheuttaa samanlaista neuroottista nykimistä kuin lyhyt hame. Ja huono vetskari.

Mutta hame on jotenkin arvaamaton. Jos hame olisi ihminen, se olisi sellainen äkkipikainen tyyppi, jonka kanssa saa olla koko ajan varuillaan, että mitä se seuraavaksi keksii. Se saattaa lehahtaa tuulenpuuskasta naamalle ihan yhtäkkiä tai helma jäädä kantapään alle. Ja paksupohkeiselle (tähän liittyy myös se pillifarkkutrauma) pituuden on oltava just eikä melkein: jos helma ulottuu väärään kohtaan säärtä, lopputulos ei ole optisesti mairitteleva, vaikka kuinka olisi kehopositiivinen.

Pistin hameen illalla päälleni ja heti tuli jotenkin arvolatautunut ja emansipoitunut olo. Ja ihan perkeleen kylmä, vaikka oli sukkahousut.

Kun päivitin vessaselfien Instagramin puolelle, pyysin että seuraajat jakaisivat omia kokemuksiaan hameesta. Ja tulihan niitä, paljonkin! Osasin arvata, että hame jakaa käyttäjäkokemuksia aika vahvasti, mutta oli silti yllättävää havaita, kuinka monella oli ainakin joskus ollut vaikeuksia käyttää hametta ja hame oli päässyt suosioon vasta myöhemmällä iällä. Oli jopa suoranaisia hametraumoja, jotka toki olivat ratkenneet tavalla tai toisella.

Hassua. Tarvitsemmeko ehkä kansallisen hametraumojenpurkupäivän? Voitaisiin purkaa hamemyyttejä, opastaa hamefillaroinnissa, lanseerata miesten hameet ja juhlistaa tätä perinteikästä vaatekappaletta, jonka pukeminen voisi vuonna 2019 olla jo ihan rento suoritus.