7.4.2019

Sinä tarvitset matriarkkanorsua



Mieleni tekee jatkaa tuosta auttamisen teemasta, sillä postaukseen tulleista kommenteista (kiitos niistä!) heräsi paljon ajatuksia.

Katsoin ohjelmaa norsuista. Valtavan kiehtovia ja tutkitusti älykkäitä otuksia. Ne kuulevat jaloillaan ja kommunikoivat matalasti kehräämällä, ilahtuvat ylitsevuotavasti tuttujen näkemisestä ja osaavat rakentaa kärpäslätkän. Kaikista elinvoimaisimpia ovat laumat, joita johtaa vanha ja kokenut matriarkka. Se muistaa juomapaikat ja tietää, mistä kohtaa kannattaa mennä joen yli.

Huomioni kiinnitti se, että norsut ovat myös valtavan innokkaita auttamaan toisiaan. Koko lauma kerääntyy vastasyntyneen norsun ympärille suojaksi ja jeesii ipanan ylös. Mummonorsun läsnäolo parantaa tyttären poikasten selviytymistä ihan kuten ihmisilläkin. Ne eivät jätä pulassa olevaa vaan kiskovat kaverinsa ylös mudasta, kannattelevat sairaita ja vievät jopa laumasta eksyneen poikasen takaisin emolleen. Tästä kaikesta on päätelty, että norsut ovat hyvin empaattisia otuksia.

Ihan väkisinkin tulee mieleen, miten kiinteästi auttaminen liittyy älykkyyteen. Mangusteilla ei ole mitään ongelmaa jättää huonosti kehittyvä poikanen jälkeen, norsuille se ei tule kuuloonkaan. Miksi siis ihmisten älykkyystesteissä edelleen unohdetaan sosiaalinen älykkyys, joka kuitenkin on lauman selviämisen kannalta olennaista? Johtuuko se yhteisöllisyyden unohtamisesta? Selviytymisen kovimmassa ytimessä ei ole itsekseen perkeleen huutaminen.

Itsekkyys ja ahneus pitävät pystyssä vain yhtä yksilöä, mikä on tietysti ihan okei silloin kun elämämme on monella tapaa turvallista ja rikasta. Mutta silloin apuakin kehtaa pyytää vasta viimeisessä hädässä. Onko sattumaa, että samalla kun korostamme tehokkuutta, pärjäämistä ja yksilöllisyyttä, kipuilemme tyytymättömyyden, riittämättömyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa? Auttaminen lisää hyvän olon tunnetta ja jopa terveyttä.

Empatiaan kykenee vain sellainen, joka ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, joten empatiakyky kehittyy tunteita tunnistamalla. Rakastankin varhaiskasvatusta, jossa puhutaan tunnetaidoista ja rakennetaan vahvuusvariksia. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä. Auttamistekoja pitää vielä nähdä. Taito opitaan matriarkkanorsulta, joka näyttää, miten poikasen saa puntattua kuopasta ylös. Yhtä lailla on hyödyllistä nähdä, mitä sanotaan läheisensä menettäneelle, millä tavalla otetaan vastaan vastoinkäymisiä kokenut ja kuinka autetaan ruuhkavuosissa uupunutta. Sinä tarvitset matriarkkanorsua ollaksesi joku päivä itse se, joka tietää, mistä kohdasta joki pitää ylittää.

Tämä osaaminen liittyy voimakkaasti sukupolvien kuorman hylkäämiseen. Se, että minua on patistetty "reippaaksi" ja yksin pärjääväksi ei tarkoita, että se on oikein, järkevää ja hyödyllistä. Minä voin hylätä tämän ajatuksen ja tehdä tietoisen päätöksen toimia eri tavalla, jonkinlaista yrittämisen, kannustamisen ja auttamisen keskitietä etsien.

Kirjoitin Pikkiksen tarinat rohkeuskirjaksi, mutta näin jälkikäteen huomaan, että kaikissa saduissa käsitellään jollain tavalla myös sellaista itsenäisyyttä, johon liittyy auttaminen ja avun tarpeen tunnistaminen. Hassua. Luulin, että kirjoitin kirjan Skidille, mutta taisinkin kirjoittaa sen itselleni.

3.4.2019

Heitä minulle pelastusrengas


Aika monessa mediassa pohditaan, miksi ruuhkavuosissa uuvutaan. Se on hyvä. Stressaava lapsiperhearki ei poistu sillä, että aiheesta vaietaan, ja on tärkeää pöyhiä juurisyitä. Ne eivät oikeastaan liity lapsiin, vaan siihen, miten ajattelutapamme on rakennettu, pärjäämisen ja itsenäisyyden korostamiseen. Pärjäämisestä voi nimittäin tulla ansa.

Avun pyytämiseen liittyy paljon tunteita kuten erilaisia pelkoja sekä häpeän ja kunnian kysymyksiä muiden armoilla olemisesta. Ihan kuin pahinta, mitä ihminen voi tehdä, on olla vaikeassa elämäntilanteessa avuton. Tämä eetos vaikuttaa koko prosessissa alusta loppuun.

Kaikki lähtee siitä, että avuntarpeeseen ei varauduta millään tavalla. Apuahan tarvitsee vain se heikompi aines. Normaalin ihmisen ei tarvitse varautua, sillä kaikkihan tietävät, että jo 50-luvulla pärjättiin lasten kanssa yksin. Mitä nyt osa lapsista kuoli ja isä hukkui järveen, mutta hyvin pärjättiin. Ja tokihan äiti pärjää lasten kanssa yksin, koska on äiti. Avuntarvetta ei kehdata paljastaa edes puolisolle, eikä puoliso ymmärrä, koska edellinen virke.

Luonto hoitaa, jaksuhalit ja eteenpäin sano mummo lumessa. Olisi paljon helpompaa hyväksyä, että tuoreella perheellä on jonkinasteinen härdelli päällä, mahdollisesti jopa tähänastisen elämänsä tukalin tilanne. Silloin voisi jeesata jos suurin piirtein tietää, millaisia palveluita kunnalta saa ja paljonko ulkopuolisten hoitajan palkkaaminen maksaa tai miettiä asuinpaikkaa hoitoverkostojen kannalta.

Sitten on avun tarpeen tunnistaminen. Mikä on normaalia? Millaisesta tilanteesta kuuluu selvitä kotikonstein? Äidit ovat tässä hyvin yksin, jos neuvolan kanssa ei natsaa. Ja kun on riittävän väsynyt, ei tajua vaikka natsaisikin.

Unen merkityksen ymmärtää vasta kun se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Jos yöunet menevät, menee kaikki muukin, eikä univajetta korjata kolmannella kupillisella kahvia eikä sillä että mummi tulee leikittämään lauantaina. Mutta niitä tahoja, jotka ottaisivat lapsen tai äidin yöksi nukkumaan ei olekaan enää yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin niitä, jotka saa laitettua tunniksi kärrylenkille. Tähän ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, lapsiperheen palvelutaloa ei ole. Ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä unesta mitään (eihän siitä puhuta niin paljon kuin syömisestä), mutta vähintään unikoulusta toivoisin opasta äitiyspakkaukseen.

Ja vaikka avun tarve kognitiivisella tasolla tunnistettaisiin ja jopa ryhdyttäisiin ajatuksesta tekoihin, apua ei pyydetä riittävästi. Sinnitellään, kitkutellaan ja pärjäillään, onhan tässä jo nöyrrytty kun naapuri toi kaupasta leipää. Tarvitset todennäköisesti lastenhoitajan lisäksi myös siivojaa, kokkia, lääkäriä, taksikuskia, ravitsemusasiantuntijaa ja pariterapeuttia. Näitä ei saa pyytämällä vaan ostamalla ja tilaamalla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Näin kymmenen vuoden perspektiivillä huomaan kyllä, että tässä on menty eteenkinpäin. Moni kunta tarjoaa kotiapua. Terapiassa käymisestä on tullut aika normaalia. Unikouluja tarjoavat niin yksityiset kuin julkinen sektori. Ulkopuolisesta avusta maksaminen oli vielä 10 vuotta sitten noloa, mutta ehkä kotisiivouksen yleistyminen alkaa pikkuhiljaa avata portteja myös muunlaisista palveluista maksamiselle. Tämä on tärkeää havaita, sillä omien vanhempien jaksaminen ja kunto on aina kysymysmerkki ja ystävät pystyvät vain pistemäiseen apuun.

Yleiseen asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa jokainen. Mitäs teit lapsia jos et jaksa hoitaa -klassikko ei tietenkään auta edes lausujaansa. Sama kuin sanoisi hukkuvalle että mitäs läksit, vaikka pitäisi heittää pelastusrengas. Ihminen on sosiaalinen (mutta ei selvästikään kovin älykäs) eläin, joka tarvitsee toisia ihmisiä, mutta on joskus huono myöntämään sitä. On luonnollista pyytää apua ja yhtä luonnollista on auttaa. Avuntarpeesta puhumisen kynnystä voi madaltaa ihan helposti normalisoimalla empatiaa ja heittelemällä sellaisia pelastusrenkaita kuin onko kaikki hyvin, miten voit tai saatko nukuttua?

Kaikki nivoutuu siihen hyväksynnän ajatukseen: millä tavalla kuulun joukkoon, arvostavatko muut minua, kelpaanko tällaisena? Ehkä hiljalleen vahvistuu se ajatus, että saadakseen myötätuntoa ei tarvitse ensin ajaa satasta seinään.


1.4.2019

Muotinurkka: hametrauma



Näin kaupassa kivanvärisen, salvianvihreän vaatteen, joka osoittautui hameeksi. Harmittelin, että olipa kiva, mutta miksi ei voinut olla housut. Onneksi oli ystäviä mukana, jotka sanoivat, että kokeilisit sinäkin joskus jotain uutta. Ostin siis elämäni toisen hameen.

Olen aina ollut enemmän housu- kuin hameihminen. En käyttänyt moneen vuoteen mitään muita alaosia kuin farkkuja, mitä nyt joskus juhlissa sonnustauduin mekkoon. Erityisesti töissä käytin pelkästään housuja, ihan päinvastoin kuin äitini, jolla oli töissä aina hame. Ja sitten kun on riittävän kauan käyttänyt vain housuja, näyttää muidenkin mielestä hameessa siltä kuin olisi menossa telkkariin keskustelemaan varhaiskasvatuksesta.

En ole erityisen hamekriittinen, mutta housut vain ovat käytännöllisyysnäkökulmasta samalla tavalla ylivoimaiset kuin kesä on suhteessa talveen.

Housujen kanssa liikkuminen on helpompaa ja huoletonta, ne jalassa voi juosta, istua, pyöräillä, heittää kärrynpyörää ja keinua. Housut eivät ikinä voi jäädä takaa pikkareiden väliin eivätkä reidet hankaa. Vain liian matalalle leikatut farkut voivat aiheuttaa samanlaista neuroottista nykimistä kuin lyhyt hame. Ja huono vetskari.

Mutta hame on jotenkin arvaamaton. Jos hame olisi ihminen, se olisi sellainen äkkipikainen tyyppi, jonka kanssa saa olla koko ajan varuillaan, että mitä se seuraavaksi keksii. Se saattaa lehahtaa tuulenpuuskasta naamalle ihan yhtäkkiä tai helma jäädä kantapään alle. Ja paksupohkeiselle (tähän liittyy myös se pillifarkkutrauma) pituuden on oltava just eikä melkein: jos helma ulottuu väärään kohtaan säärtä, lopputulos ei ole optisesti mairitteleva, vaikka kuinka olisi kehopositiivinen.

Pistin hameen illalla päälleni ja heti tuli jotenkin arvolatautunut ja emansipoitunut olo. Ja ihan perkeleen kylmä, vaikka oli sukkahousut.

Kun päivitin vessaselfien Instagramin puolelle, pyysin että seuraajat jakaisivat omia kokemuksiaan hameesta. Ja tulihan niitä, paljonkin! Osasin arvata, että hame jakaa käyttäjäkokemuksia aika vahvasti, mutta oli silti yllättävää havaita, kuinka monella oli ainakin joskus ollut vaikeuksia käyttää hametta ja hame oli päässyt suosioon vasta myöhemmällä iällä. Oli jopa suoranaisia hametraumoja, jotka toki olivat ratkenneet tavalla tai toisella.

Hassua. Tarvitsemmeko ehkä kansallisen hametraumojenpurkupäivän? Voitaisiin purkaa hamemyyttejä, opastaa hamefillaroinnissa, lanseerata miesten hameet ja juhlistaa tätä perinteikästä vaatekappaletta, jonka pukeminen voisi vuonna 2019 olla jo ihan rento suoritus. 

28.3.2019

Mitä mietin tänään

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja UNICEF



Se oli lämmin iltapäivä kesällä 2003. Olin palaamassa kotiin juhannusreissulta, jolla olin tavannut Koti-insinöörin. Feissari pysäytti minut ratikkapysäkillä ja kysyi, haluaisinko liittyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Olin krapulassa enkä jaksanut käydä asiasta pitempää keskustelua. Jotenkin päädyin kahteen kymppiin kuussa ja pistin nimen paperiin. Miksipäs ei.

Enkä oikeastaan koskaan miettinyt asiaa sen enempää.

En koskaan miettinyt, onko kaksikymppiä paljon vai vähän. Kun oli vakituinen projektipäällikön työpaikka, ei 20 euroa kuussa ollut mikään iso juttu, ei ole yrittäjällekään. Summa lähtee edelleen tililtäni useimmiten niin etten huomaa sitä.

Enkä koskaan miettinyt, miten raha käytetään. On selvää, etten voi lähettää parikymppistä sattumanvaraiseen kylään vaan väliin tarvitaan asiantunteva taho, joka avun kohdentaa. Luotan siihen, että he osaavat sen paremmin kuin minä. Ja on selvää, että tuon tahon työntekijöille täytyy maksaa palkkaa.

En koskaan miettinyt edes sitä, olisiko rahoillani fiksumpaa ostaa maapähkinätahnaa vai lyijykyniä. Nehän menevät eri tarkoituksiin. Ensin on pakko pysyä hengissä, jotta pääsee kouluun. Ja tämä on joka tapauksessa paljon fiksumpaa rahankäyttöä kuin se 10-kerran jumppakortti, joka meni umpeen niin että 9 kertaa oli jäljellä.

Enkä ole koskaan miettinyt niitäkään asioita, joita rahallani ei ratkaista. Joku jää aina ilman. Joku kuolee maapähkinätahnasta huolimatta ja joku kaapataan lapsisotilaaksi, vaikka hän on oppinut lukemaan. Olen hyväksynyt, etten ratkaise kaikkia maailman ongelmia vaikka lahjoittaisin koko palkkani pois.

Mutta tänään havahduin miettimään sitä, mitä raha ratkaisee. Että se ratkaisee, hyvässä ja pahassa.


Muistan nolostuneeni, kun tilastotieteilijä Hans Rosling kerran sanoi, ettei ole olemassa kehitysmaata nimeltä Afrikka. Minulle on niin moneen otteeseen hoettu Afrikan lasten hätää, etten ollut sisäistänyt, että Afrikka on monta maata, monta kansaa, monta yhteiskuntaa ja monta perhettä. Silloin tajusin, ettei Afrikka aiheuta köyhyyttä ja nälänhätää, vaan epävakaat olot.

Rosling sanoi myös, että jokaisen, joka on huolissaan väestöräjähdyksestä, pitäisi katsoa tilastojen tarjoamia faktoja: lapsikuolleisuuden laskiessa väestönkasvu hidastuu. Se kuulostaa omituiselta, mutta niin todella tapahtuu, viipeellä toki. Miten lapsikuolleisuutta sitten vähennetään? Lasten terveydenhoidolla, puhtaalla vedellä, perhesuunnittelulla ja tyttöjen asemaa parantamalla koulutuksen ja työnteon kautta.

Juuri tähän minä kuukausilahjoittajana sijoitan: nimellisesti pieniin tekoihin, jotka löytyvät pitkän tapahtumaketjun alkupäästä. Minun rahoillani pidetään lapsia hengissä, mikä pienentää perheitä, mikä parantaa toimeentuloa. Minun kaksikymppiseni on pisara meressä, siinä missä minun veroeuroni ja ilmastotekonikin ovat. Mutta kun annan sen 16 vuoden ajan, kokonaissummasta tulee tuhansia euroja.

UNICEFille juuri säännöllisellä lahjoituksella on iso merkitys. Mitä ennustettavampia järjestön tulot ovat, sitä nopeammin projektit alkavat.

Tänään ajattelen siis pieniä asioita, joista kasvaa vuosien mittaan isoja. Ja tililtäni katoaa jatkossakin summa, jota en huomaa.


26.3.2019

Millainen kesäleiripersoona teillä asuu?



Heräsimme kersojen kanssa eilen siihen tosiasiaan, että kesälomaan on kaksi kuukautta. Snadi on selvittänyt ekaluokan kunnialla ja Skidi oletettavasti siirretään alakoulun viimeiselle luokalle. Sehän tarkoittaa sitä, että on aika keskittyä kesän leirivalintoihin, mikäli me aikuiset haluamme keskittyä kesäkuussa duuneihin.

Ajattelin, että näin muutaman vuoden kokemuksella leirirutiinit olisivat hallinnassa. Olimme hereillä suosituimpien leirien ilmoittautumisten kanssa ja aloitimme keskustelut kesäkuun arkitekemisestä hyvissä ajoin. Mutta siinä toiveita kuunnellessa, tajusin että meillä asuu kaksi aivan erilaista kesäleiripersoonaa!

Skidi ei ole koskaan halunnut millekään leirille. Eikä kerhoon tai harrastukseen. Kaikki tekeminen on pitänyt markkinoida hänelle modernin tanssin keinoin. Toki hän on sitten hiljalleen alkanut tykätä musiikista ja urheilusta mutta nopeasti lämpeneväksi häntä ei voi kuvailla. Skidin suurin toive olikin ei-mitään viikko, jonka hän saa viettää täysin omilla ehdoillaan.

Snadilla sen sijaan on aina käsi pystyssä, kun eteen tulee mahdollisuus harrastaa jotain. Ja nyt kun hänen ei tarvitse enää happamoitua päiväkodissa, kun isosysteri lähtee uimarannalle, hän olisikin halunnut buukata koko kesänsä täyteen leirejä. Hän ilmoitti haluavansa ratsastusleirille, futisleirille, tanssileirille, näytelmäleirille ja jollekin koiriin liittyvälle leirille, sillä hänen mielestään kesällä on hyvä sauma testata kaikenlaista uutta. Ja hankkia koira.

Oli pakko toppuutella, etten aio ruveta myymään huonekaluja kesän 2019 leirimaksujen takia.

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt yllättää. Lapset ovat erilaisia, jopa ne samasta vanhemmista periytyvät. On varmasti  lapsi, joka ei suostu lähtemään kuin korisleirille, lapsi, joka haluaa prikulleen samat leirit kuin paras kaveri (eikä ainakaan samalle leirille kuin pikkusisko) ja lapsi, joka haluaa vain nukkua aamulla pitkään. Sumpli siinä sitten kivaa vaihtoehtoa, joka käy kaikille, ja joka ei johda siihen, että puhelin soi kesäkuussa vartin välein.

Leirineuvottelut päättyivät tuloksellisesti ja hyvään konsensukseen. Skidi saakoon viikkonsa, jolloin hän saa vanua kotona ja lukea kirjaston fantasia-hyllyn tyhjäksi. Ja Snadi ilmoitettiin toiselle viikolle taideimprohörhöleirille, jossa hän yrittää saada ilmaisutaidon kiintiönsä täyteen (tuskin).

Yhdestä asiasta molemmat olivat sentään täydellisen yhtä mieltä: parasta on kolmannella viikolla järjestettävä lellipentuleiri mökillä, mikä pitää sisällään leipomista, nikkarointia, soutelua, saunomista, askartelua ja kanankakan levittämistä marjapensaille. Ilman isovanhempia ei mistään tulisi mitään.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...