Kaikki mitä epätietoisen aikuisen pitää tietää ilmastolakosta

Moni profiilikuvansa perusteella aikuiselta näyttävä ihminen on joutunut sosiaalisen median kanavissa tunnekuohun valtaan siitä, että nuoret kehtaavat olla huolissaan jostain muusta kuin heistä. Asiathan ovat juuri niin kuin ne koetaan, mutta tässä kuitenkin vastaukset neljään yleisimpään aikuisia huolestuttaneeseen kysymykseen.

"Nuoret ovat pelkkiä marionetteja! Taustavoimat laittavat sanoja heidän suuhunsa!"

Salaliitot on tosi jänniä! Ja jos on itse 16-vuotiaana (ja sen jälkeenkin) lähinnä vain syönyt räkää, voi olla vaikea ymmärtää, että maailmassa kasvaa myös toisenlaista, vähän monipuolisempaa porukkaa. Nämä ilmastosta huolestuneet nuoret kuuntelevat uutisia esimerkiksi maailman tiedeyhteisöltä eivätkä konsultoi Teboilin kokemusasiantuntijaraatia tai Flat Earth Societyn Facebook-ryhmää. Taustavoimansa kullakin.

"Mutta mitä nuoret ovat ITSE tehneet ilmastomuutoksen eteen? Päivittävät siellä torilla somea merkkifarkuissa, vaikka niihin menee sähköä!"

Nuoret elävät meidän aikuisten rakentamassa maailmassa. He eivät ole vastuussa saastuttavasta energiapolitiikasta, ylikansallisista mediajäteistä, hikipajoista, muovisaasteesta tai kestävyysvajeesta, ikävä kyllä. Kun äänestääkään ei voi, ainoa vaihtoehto on nostaa helvetinmoinen metakka ja vaatia tilille niitä, jotka asioille voivat jotain tehdä. Lyhyesti: mielenilmaus oli kohdistettu päättäjille, eikä millekään perähikiän perusjormalle, joka itkee somessa huomiota olkiukkojen avulla.

"Nuoret haluavat vain lintsata koulusta!"

Voi olla, mutta sen voi toki tehdä myös ilman banderolleja ja marsseja vesisateessa. Ehkä somemölisijäkin haluaa vain lintsata töistä, kuka tietää. Lintsareiden tulokset vaikuttavat kuitenkin positiivisilta: aihe oli globaalisti jokaisessa pääuutislähetyksessä ja YK aikoo kutsua koolle ylimääräisen laajan pohjan kokouksen ilmastonmuutoksen ratkaisuista.

"Naurettavaa!"

Laitetaanko vielä pari kainalopierua päälle tämän argumentin tueksi? Jos oma oikeuskäsitys ei mitenkään veny ajatukseen, että lainafillaria ei palauteta paskaksi ajettuna, niin eihän sille mitään voi. Hoivakodissa voi sitten miettiä, miksi kukaan ei tule käymään.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että edelläkävijöiden kannoilla räksyttää aina lauma kateellisia perässähiihtäjiä. Perusjormalle siis riittää, että ottaa vähän paremman asennon siinä nakkimukin äärellä ja jättää ajattelun nuorisolle. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Medusan huoneen jälkeinen tila

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kävin torstaina teatterissa. Olin kuullut vuolaita kehuja Saara Turusen loppuunvaratusta näytelmästä Medusan huone ja sain tuurilla peruutuspaikat. Ja kylläpä olin iloinen että sain. Kokemus oli sen verran päräyttävä, että olin aivan tiloissa vielä eilenkin.

On tunne, että tästä näytelmästä pitäisi jotain kirjoittaa, mutta en oikein tiedä mitä. Näytelmää on mahdoton referoida ja puhuttelevia kohtauksia oli niin monta, etten tiedä, mihin niistä tarttuisin. Kun vielä loistava näyttelijäkaarti syöttää tunnelmat katsojalle täysinä lusikallisina, on näytöksen jälkeen täysin disorientoitunut olo.

Samantyyppisiin tiloihin esityksen jälkeen ajautunut ystävä vinkkasi, että Turunen kirjoitti näytelmäänsä liittyvän tekstin, jossa hän selittää teemojaan sekä näytelmän nimen taustaa: kuka mytologian Medusa oikein on. Lukusuositus!

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Näytelmässä käsitellään nerokkaan symboliikan kautta sitä, miksi feminismi ei syntynyt tyhjästä. Mukana on seksuaalista ahdistelua, mutta myös hienovaraisempaakin vallankäyttöä: halveksuntaa ja mitätöintiä. Siinä missä raiskaus on lain näkökulmasta rangaistava rikos, hiljaisempi käytösnormisto on vahva. Rooliensa vankeina ovat niin miehet kuin naisetkin. Mistä johtuu se, että naiset eivät osaa tilata edes kahvia ilman anteeksipyytelyä ja päätyvät aina siivoamaan muiden jälkiä?

Aihe liippaa läheltä keskustelua, jota seurasin pari viikkoa sitten. Toivon teknologiat -keskustelussa puhui intialainen koneoppimisen asiantuntija Kriti Sharma. Hän kertoi joutuneensa koodaajayhteisössä peittämään sen, että hän oli nainen saadakseen uskottavuutta: kun hän vaihtoi profiilikuvaksen kissan, jolla oli rakettireppu, hänen kirjoittamansa koodin hyväksymisprosentti kasvoi 70%.

Mitätöinti on häiritsevä ilmiö, jota tapahtuu niin lasten kuin aikuistenkin kesken. Sitä on vaikea tunnistaa, sillä muotoja on monia. Ei voi ikinä olla varma, onko epämääräinen tunne ohittamisesta tai vähättelystä totta. Ainahan on se mahdollisuus, että vain kuvittelee omiaan ja ylireagoi. Jospa se ylennys ei osunut kohdalleni, koska olin käsittänyt uuden toimen vaatimukset väärin. Tai ehkä ideani olivat vain tosi huonoja ja ne vaiettiin syystä kuoliaaksi. Tällaiset pienet merkit kuitenkin jäävät takaraivoon.  Seuraavan kerran kun saisi puheenvuoron, ei sitä ehkä halua käyttää. Työympäristössä tämä aiheuttaa varuillaan oloa, jolloin kaikki uhkarefleksit ovat pinnalla.

Toisen vaivaamaan jääneen keskustelun kävin kersojen kanssa tilasta. Molemmat tytöt tykkäävät pelata futista viereisellä niityllä. Kun kysyin, miksi he eivät ikinä pelaa futista välitunnilla, vastaus oli, että pallo on aina pojilla. Koulun pallo ja kenttä kuuluvat pojille ja poikien peliä ei saa mennä häiritsemään. Jäin itsekseni puhisemaan, että nainen tarvitsee rahaa ja oman huoneen, sanoi jo Virginia Woolf, ja ilmeisesti myös oman jalkapallokentän.

Turunen kirjoittaa blogitekstissään hyvin myös taiteen tekemisestä. Olen paljon miettinyt sitä, miksi oman romaanin kirjoittaminen tuntui niin valtavalta, vaikka isossa mittakaavassa kyse on vain yhdestä tarinasta, jota ei enää parin vuoden päästä muista kukaan. Aina välillä kun poden maailmantuskaa ja haluan akuutisti johonkin ihmisoikeusjärjestöön töihin, haen lohtua siitä, että myös taide on tapa pysäyttää ja ajatteluttaa ihmisiä, vaikuttaa maailmaan ja jättää jälki.

Mutta kuten Turunenkin toteaa, lopputuloksen lisäksi myös taiteen tekeminen on tärkeää. Tekeminen ei ole mahdollista, jos ei osaa vaatia itseltään eikä keneltäkään muultakaan mitään. On raivattava tilaa ja hyväksyttävä, että vastaanotto voi olla mitä vain. Ja silti tehdä.

Ps. Jos olette nähneet tämän näytelmän niin kertokaapa, kuka mielestänne on Tommi Korpelan esittämän naishahmo, joka antaa päähenkilölle Medusan peruukin?