Kun seura hoitaa kyydit – Islannin mallia kokeillaan jo Suomessakin

Harrastusroudauspostaukseen tuli valtavasti kommentteja somessa: moni oli konseptista kiinnostunut, mutta samalla nousi epäily siitä, että tämä ei toimisi Suomessa. Päähuolenaiheet olivat kyytien kalleus ja vapaaehtoisvalmentajat, jotka eivät ehdi päivätöiltään lapsia treenauttamaan.

Mutta kun. Islantihan on myös pieni pohjoinen maa, jossa pidellään suurimman osan vuotta erikoisia kelejä. Eihän tämä nyt voi olla niin erilaista?

Eikä ollutkaan! Sain viestin ystävältä, joka vinkkasi, että tätä kokeillaan Suomessa paraikaa! Helsingissä toimiva futisseura PPJ noutaa Jätkäsaaren junnupalloilijat harrastuksiin suoraan koululta. Taustapiruna on häärännyt joukkueenjohtaja Pasi Riikonen. Kyselin siis häneltä, miten homma hoituu.

Ensin kuljetukset.

Ryhmäkuljetuksia on pilotoitu Kyyti-palvelun kanssa (joka on pari vuotta vanha Mobility-as-a-Service start-up) ja vieläpä onnistuneesti: tällä hetkellä 4 koulun ja 67 lapsen aikataulut on saatu sovitettua yhteen ja vanhemmille tulee tieto, milloin lapsi haetaan ja palautetaan koululle. Isoin duuni on ollut kuljetussoftan opettamisessa, mutta hiljalleen systeemiä on saatu paremmaksi, kun kokemusta on karttunut.

Tuleeko kalliiksi? Kuljetusten kustannustaso on asettunut 2-2.5 € tienoille per lapsi per treeni, minkä vanhemmat ovat kokeneet hyväksyttäväksi.

No entäs se valmennuksen ajankohta?

Ei ongelma. Seuralla on leivissään sekä täyspäiväisiä ammattivalmentajia, liuta tuntitaksaisia valmentajia että opiskelijataustaisia ohjaajia, joiden kanssa valmennusvastuu jaetaan. Treenit alkavat kahdelta pienemmällä valmentajaporukalla ja kolmen jälkeen apuvalmentajien määrä kasvaa. Harjoitukset vain täytyy suunnitella tämän mukaisesti.

Riikonen lisää, että tämä on kaikkien etu: kun valmentajille voidaan tarjota töitä laajemmalla aikavälillä kuin vain sälätunteja illasta, valmennuksesta voi tulla ammatti. Ammattimainen valmennus taas on yksi taustasyy Islannin jalkapallomenestykseen.

Millaisia kokemuksia kokeilusta on ollut?

Riikosen mukaan kaikki voittavat: valmentajat arvostavat sitä, että lapset ovat virkeämpiä, vanhemmat ihmettelevät, mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla ja lapset iloitsevat kun treeneistä palatessa voi vielä jäädä leikkimään eikä tarvitse höökiä kotiin iltapalalle. Homma toimii niin hyvin, että tätä systeemiä levitetään tänä keväänä seuran muillekin toiminta-alueille.

Mutta mikä sai Riikosen ryhtymään tällaiseen urakkaan oman toimen ohella? Riikonen kävi itse koulut Luxembourgissa, jossa harrastukset hoidettiin suurimmaksi osaksi koulun kanssa. Suomen malli tuntui siihen nähden vähän turhan raskaalta. Lisäksi uudella asuinalueella oli samanhenkistä porukkaa, jotka halusivat kokeilla, voisiko asioita tehdä myös toisin. Ja voihan niitä.

Niin. Ainoa ero Islannin ja Suomen välillä onkin tahdossa: kyllä mekin voimme päättää, että jokainen lapsi tarvitsee harrastuksen ja se pitää hoitaa niin, että vanhemmat eivät päädy pullonkaulaksi. Malli on jo olemassa ja testattu.

Mitäs jos harrastusroudausta ei enää olisi?

Snadi meni kaverinsa houkuttelemana kokeilemaan cheerleadingia. Kyseessä oli minulle uppo-outo laji (repertuaarini toki kattaa lähinnä jalkapallon ja yleisurheilun), mutta kuvaus vaikutti hauskalta. Siellä tehtiin vauhdikkaita temppuja ja Snadi sai päivän aikana käytännössä kaikki lihasryhmänsä kipeiksi, myös poskilihakset. Sitten olikin vuorossa päätös: aloitetaanko tämä harrastus vai ei.

Teoriassa se olisi ihan mahdollista. Snadi käy jo urheilukoulussa ja kuorossa, mutta kun läksyjä ei vielä toistaiseksi ole paljoa, yhteen lisäiltaan voisi hyvinkin venyä. Mutta kun en yhtään tiedä, mitä kaikkea tämä laji minulta vaatii. Lukukausimaksu on vain yksi tekijä. Rahallista investointia isompi juttu on kaikki harrastuksen vaatima metatyö (viikkoaikataulutus, vermeet, roudaus, mahdolliset kisat ja mokkapalat), joka on pois perheen yhteisestä ajasta. Tässäkin tapauksessa liikuntapaikka sijaitsee Helsingin puolella, ajankohta on pahin ruuhka-aika eikä sinne pääse kovin kätevästi kätevästi julkisilla. Kraah.

Minulle on tolkutettu, että harrastusroudaus kuuluu kiinteänä osana nykyvanhempien vapaa-aikaan. Suomalaisperheiden arki-illat kuuluukin viettää kyyditen lapsia erilaisille kentille, sisäareenoille ja halleille ja takaisin. Ja suurin osa tehnee sitä jopa ihan mielellään, innokkaastikin.

Meillä on töiden takia suosittu lähiharrastuksia, joihin ekaluokkalainenkin pääsee itsenäisesti. Päivästä tulee aika paineistettu, jos on koko ajan kiire jonnekin: töihin, kauppaan, ruoanlaittoon, hallille, kotiin, hallille, kotiin. Luonnollisesti perheet kokevat, että arki on kiireistä. Niinhän se onkin!

Minulle riittäisi vähempikin kiire. Olen mukavuudenhaluinen ja ajorajoitteinen: en ole ikinä erityisemmin välittänyt autolla ajamisesta ja edestakaiseen ajelemiseen menee kallisarvoista vapaa-aikaa – ellei sitten halua viettää aikaa kentän reunalla älypuhelimen ruutua tökkien. Voin käydä kisoissa, mutta en treeneissä. Lapsen täytyy tykätä harrastuksestaan ihan per se, oman itsensä takia eikä siksi, että minä istun katsomossa.

Yksi ratkaisu olisi muuttaa koko lasten harrastamisen konseptia. Lukekaapa tämä Satun juttu Islannin tavasta hoitaa lasten harrastukset.  Islannissa uudistettiin koko kaava koulujen, kuntien ja järjestöjen yhteistyöllä (jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin, että tämä on harrastus as a service malli). Harrastusten painopiste on iltapäivissä, lapset haetaan niihin suoraan koululta ja harrastuksia tuetaan palvelusetelillä. Näin on saatu perheille lisää yhteistä aikaa iltaan, useampi lapsi harrastamaan ja pitkiin iltapäiviin mielekästä toimintaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että näinhän tämän täytyisi mennä, ja meidänkin hallituksemme asettama työryhmä oli tullut vähän samantyyppiseen tulokseen.

Satun kertoman perusteella Islannin iltapäiväkerhoissa myös kokeillaan monipuolisesti eri lajeja, jolloin sen oman harrastuksen löytymiseen on paremmat mahdollisuudet. Minulla on toisen käden tietoa vain kahden eri palveluntarjoajan iltapäiväkerhon sisällöstä, joille tipahtaa jämäkkä seiska. Koulupäivään verrattuna kerhotoiminta on kuritonta ja löperöä. Snadi hihkui riemusta, kun lopputalvesta kerho sai joka toinen viikko luisteluvuoron.

Kaikki varmasti allekirjoittavat väitteen, että jokainen lapsi tarvitsisi mielekkään harrastuksen. Uskon, että niiden myötä kehittyvät myös sosiaaliset taidot ja yhteisö (sis. turvallisen aikuisverkoston) saattaa kantaa läpi teinivuosien myllerryksen jopa syrjäytymistä estäen. Eikö tähän siis kannattaisi panostaa jo kansanterveydenkin näkökulmasta? Islantilaisilla nuorilla menee nykyään tosi hyvin monella mittarilla.

Mitäs mieltä olette tällaisesta palvelumallista, kelpaisiko? Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tämä seuran näkökulmasta tarkoittaisi: millainen lisäkustannus yhteiskuljetus olisi, miten välipalatarjoilu järjestettäisi ja olisiko iltapäivän harrastusajat helpompi järjestää kuin myöhäisten iltojen? Nuo yhteiskunnan säästöt ainakin olisi merkittävät.

Tällaisessa mallissa saattaisi jäädä aikaa jollekin omallekin harrastukselle. Ei niistä keski-ikäisellekään haittaa ole.

EDIT: Lue myös jatkojuttu, jossa kerrotaan, miten tämä Islannin malli on onnistuneesti otettu käyttöön Suomessa!