12.12.2018

Se, mikä melkein jäi tekemättä

Pikkis vie linnuille lyhteitä talvimörönpäivän kunniaksi!


"Minä vien tämän eskarin kirjapäivään", sanoo yksi.
"Tähänastisen elämäni paras kirja", arvioi toinen.
"Milloin tulee seuraava", tiukkaa kolmas.

Tässä muutamia reaktioita, joita uusin Pikkis-kirja on ipanoissa herättänyt. Enkä lakkaa hämmästymästä – ja ilahtumasta sydänjuuriani myöten. Lapset eivät kehu kohteliaisuudesta, niillä ei ole mitään tarvetta kaunistella sanojaan ja kuorruttaa palautettaan. En ole ihan varma, onko maailmassa mitään siistimpää fiilistä kuin se, että olet saanut pikkuipanat hyvälle tuulelle kuusen peffa -jutuilla.

Joka kerta myös mietin sitä rinnakkaistodellisuutta, jossa näitä kirjoja ei ole. Koska ne melkein jäivät tekemättä. Oli ihan hilkulla, etten vaan antanut olla, kun kustantajat eivät innostuneet ja ylipäätään kukaan aikuinen ei tuntunut tajuavan, mitä yritin tehdä. Tuli monta kertaa mieleen, että mikä minua oikein vaivaa: miksen vain anna olla, keskity siihen, minkä varmasti osaa ja jätä tätä hommaa muille. Taistelut pitää valita niin hyvässä kuin pahassa, ehkä ideani tosiaan on paska, kukaan ei vaan kehtaa sanoa suoraan.

Nyt ehkä jo voi todeta, että ei se nyt niin paska ollut. Toki alkuvaiheessa pakka oli aika levällään emmekä edes tienneet, miltä Pikkis näyttää. Ehkä selitin huonosti. Ehkä olin väärään aikaan väärässä paikassa.

Mutta tämä lastenkirjaprojektini on loistava esimerkki siitä, mitä tarkoittaa riski. Melkein kaikkiin tavoittelemisen arvoisiin asioihin liittyy jonkinlaisia ikäviä seurauksia, haittoja, hävikkiä tai kustannuksia. Ja koska riskien arvioiminen on kimuranttia puuhaa, usein tulee sanoneeksi heti ei, koska se kuuluisa intuitio huutaa takaraivossa, että älä nyt hyvä ihminen lähde nolaamaan itseäsi mihinkään mitä et osaa vaikka sen pitäisi kysyä, mikä on pahinta mitä voi tapahtua.

Kaikki toimenpiteet ja päätökset elämässä sisältävät jonkinlaisen riskin. Marketin hyllyllä mietit pitäisikö valita tuota uutta mysliä, jossa on ruma pakkaus mutta kiva nimi. Surffaat oikotietä ja pohdit olisiko joku toinen työpaikka parempi kuin tämänhetkinen. Uskallanko muuttaa toiseen maahan?

Jos on aina liikkeellä pessimisti ei pety -mentaliteetilla, ei juuri mitään riskejä kannata ottaa. Ironista kyllä, tätä pidetään myös usein älykkäänä ratkaisuna. Mutta entäs jos se pessimistikin muuttuisi optimistiksi kun kerran kokisi onnistuisi jossain? Ja mitäs kamalaa pettymisessä on? Pääseehän siitäkin yli ja sen jälkeen voi yrittää uudelleen, ehkä jotain oppineena. Niinhän minä ipanoitakin ohjeistan toimimaan.

On tietenkin hyvin yksilöllistä, miten kirkkaana varoitusvalot vilkkuvat pään sisällä. Riskiä voi kuitenkin opetella sietämään ja tunnistamaan ne omat ansansa. Siinä missä jonkun pitää opetella sanomaan ei, jonkun pitää opetella sanomaan kyllä. Ja ihan jokaisen kannattaa sisäistää se, ettei yrittämisessä ole mitään häpeällistä.

Niin se kolmas osa. On minulla siitä jo ajatus, aika pitkälläkin jopa. Enkä minä nyt enää tämän paasauksen jälkeen voi jättää sitä(kään) kirjoittamatta.

HUOM! Jos kaipaat kirjaa, sitä löytyy Pikkiksen putiikista. Olemme Annukan kanssa pystyttäneet kelpo tarjoukset sekä
- molemmista Pikkis-kirjoista että 
- mahtavasta vuosikalenterista ja uusimmasta kirjasta.
Pukinkonttiin tilaus ehtii, kun se on systeemissä ennen maanantaiaamua. Senkin jälkeen onnistuu, jos on Espooseen/Helsingin keskustaan asiaa.


9.12.2018

Pahan mielen pulla

En suosittele piparikoristeita torttuihin, ei sopinut yhtään. 

Skidi tuli kotiin hermo kireällä. Kolmiloikka ei ollut sujunut yhtään, hän oli kotimatkalla kolhaissut nilkkansa polkimeen ja fillarin valosta oli loppunut akku. Kysyin, haluaisiko kovia kokenut urheilijanuori kenties syödä sohvalla glögiä ja pipareita. Murjotus muuttui sekunnissa hymyntapaiseksi. Murensimme sohvalle muutaman piparin ja läikytimme glögiä paidalle ja iltatoimiin lähti ihan hyväntuulinen mimmi.

Se toimii aina, pahan mielen pulla. Se on meillä käsite ja ilmeisesti muuallakin. Ilahduin, kun Nuori Astrid -elokuvassa mieshenkilö toteaa Astridille että vi ska trösta oss med kaka. Todellakin lohduttaudumme kakulla! Elämän pienissä vastoinkäymisissä on luvallista käyttää kaikkia matalan kynnyksen toimenpiteitä, jotka parantavat henkistä ilmapiiriä: kakkukahvit, puistojätskit, lettukestit tai kaakaot kermavaahdolla. Luonnollisesti näitä toimenpiteitä tehdään myös riemuhurmokseen.

Minua onkin aina hämännyt se ohje, että ruokaa ei saisi käyttää lohdutuksena, palkintona tai lahjontavälineenä, eikä oikeastaan minään muuna kuin ravintona. Tätä perustellaan sillä, että lapsi oppii tunnesyömään. Tunnesyöminen taas on haitallista, sillä se on yksi merkittävimmistä ylipainon syistä.

Olen ehkä käsittänyt tunnesyömisen väärin, mutta en ihan pääse tästä ajatuksesta jyvälle. Mitä tällä tarkoitetaan? Eikö ylipaino ole monen eri tekijän summa? Ymmärrän hyvin, että jatkuva herkuttelu voi karata käsistä ja jokapäiväistyä ja aivot ehkä oppivat haluamaan sokeria aina kun mieli on maassa. Mutta tämä jotenkin kiteyttää sen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ymmärtämisen ongelman. Ei koskaan ole kyse yhdestä (haitallisesta) tavasta vaan sumasta, johon kuuluu kaikenlaista.

Lohturuoka ei oikeastaan ole ruokaa, se on ele. Eikä sitä ole tarkoitus syödä joka päivä. Jos joka päivä masentaa ja on huono olo, ei ruoka tietenkään edes auta. Ei ole tarkoitus ahmia ja tyhjentää koko jääkaappia vaan hemmotella itseään pienellä hyvällä asialla. Pulla ilahduttaa, koska se on yllättävää ja harvinaista hemmottelua. (Ja voi se olla se sellerismoothiekin mutta valitettavasti enemmistön mielestä lehtikaalisalaatissa ei ole mitään lohduttavaa, mutta mustikkapiirakassa on).

Tärkein sääntö on se, että pahan mielen pullaa ei syödä yksin vaan yhdessä, kaksin tai porukalla. Siinä samalla jutellaan ja rauhoitutaan (tai toisinpäin). Pulla on tauko, joka saa paremmalle tuulelle myös siksi, että se pysäyttää eskaloituvan tilanteen ja antaa aikaa rauhoittua, vähän niin kuin kävelylenkki. Pieni stoppi laittaa asiat mittasuhteisiin ja optimismi ehtii herätä. Paitsi norossa.

Kun siis saimme lauantaina tämän syksyn päätteeksi vielä yhden streptokokin hoidettavaksi (yhden influenssan, kolmen vatsataudin, kahden pitkittyneen flunssan ja yhden aikaisemman antibioottikuurin lisäksi), niin todellakin leivoimme joulutorttuja. Ja söimme pari vihreää kuulaa päälle. Tai koko paketin.

Että kyllä se siitä. Jouluun on enää pari viikkoa, saatan hyvinkin selvitä hengissä sinne asti.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...