En liten fågel satt en gång eli tarina siitä, miten opin puhumaan ruotsia

Jag skrev en finlandssvensk karaktär i min roman. Jag ville sätta ihop två lite stereotypiska men för att visa att det finns något de två kan prata om även dom lever i helt olika miljöer och har skiljande tillstånd mot livet. Båda två känner sig litet ensamma, dom är rädda att bli gamla och tappa kontroll men tycker att dricka snaps. Och det räcker.

Glad Svenska dagen! Att delta i dagens kalas och ära alla mina finlandsvenska vänner ska jag skriva det här inlägget på svenska! Jag ska inte kolla ett ända ord eller preposition av sanakirja.com, så det ska säkert bli många fel men sådant är livet.

Om nån frågar om jag kan snacka svenska så säger jag ja. Inte bra och inte rikssvenska, men så att jag klarar mig i vardagliga situationer.  Hur har jag lärt mig? Inte i skolan. Jag tyckte böcker var jävla tråkiga. Jag var tonåring och inte alls intresserad av Olle's och Luffe's äventyr i närbutiken att köpa Jaffis. Hoppas skolböcker har blivit litet mera modern nuförtiden. På universitetet gick det inte bättre: kursen för det andra inhemska språket tog plats på måndag mellan 8-10. Nej.

Det var en mix av många skäl.

Mitt första vän. Jag fick det första kontaktet med språket när vi flyttade till Kyrkslätt. Min bästa vän Beatrice var helt svenskspråkig, i början kunde vi säga bara några få ord till varandra men vi snart lärde oss ett gemensamt blandning språk. Så gör man om det finns i byn bara ett barn som du kan leka med.

Så kom det kundtjänst. Jag fick ett sommarjobb i ett försäkringsbolag's telefon service när jag var 15 eller 16 år gammal. Jag minns alltid det första svenskspråkiga samtalet (det gällde en stilleståndsförsäkring) som jag inte förenade till ett annat person utan försökte klara själv. Och jag var super överraskad när det gick jättebra! Okej, några samtal var så tuffa (kiinteistövakuutukset!) att jag var tvungen att luovuttaa i mitten men jag fick poenger för att jag försökte  – och det var ett nytt upplevelse. Jag kunde inte prata perfekt men det räckte. Så fortsatte jag.

Sen träffade jag finlandsvenska kolleger. På följande arbetsplatser började jag träna svenska med alla som jag hörde prata svenska. Jag tackar alla er, som har haft kärsivällisyys att byta inte språk när jag svarade jätte långsamt och änkyttäen. Det är galet svårt åtminstone med tech jargon, och jag fortfarande glömmer vad heter browser på svenska, men surprise surprise folk användar engelska i alla fall!

Det sista är musik. Jag kunde nu påstå att jag lärde mig svenska via Kent, men först måste jag ge kredit till snapsvisor. Helan går! Mitt bästa vän på yläaste pratade svenska hemma men sin pappa. De arrangerade alltid kula fester på första maj och jag sjöng massor av helt olämpliga visor på svenska! Jag minns att jag även använde några fraser i student examen, något att glömma våra små bekymmer.

Så där. Det är detsamma med alla språk: man måste våga prata, göra misstag och låta ibland som en idiot. Fem av det! Ingen skrattar, jag lovar. Det andra alternativet är att vara tyst.

Allt kommentär på svenska, tack! (Får ej täckas är en perfekt komment.)

Ps. Jos joku ei ymmärtänyt sanaakaan niin ei haittaa. Kohottelet vaan lasia ja hymyilet. Niin minäkin aluksi tein.

Mikä hemmetin rento vanhempi?

Muistelin tässä taannoin yhtä keissiä. Kaksivuotias lymysi salamyhkäisen oloisena sohvan takana. Arvasin jo keskittyneestä ähinästä, että nyt on menossa joku kielletty toiminta. Jep. Se söi ihovoidetta. Puristi tuubia ja levitti pienillä sormillaan valkoista voidetta naamaansa ja imeskeli nautinnolla sormista loput. Lapsi näytti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä.

Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, olisin rynnännyt lapsen luo, soittanut hätänumeroon ja myrkytystietokeskukseen sekä mahdollisesti poliisille. Nyt kiinnosti lähinnä oliko tuubissa enää mitään jäljellä varsinaiseen tarkoitukseen.

Ja sitten on se toinen tapaus. Tyypit päättivät porukalla leikkiä metsässä sokkohippaa (= hipalla on pipo silmillä), mikä tietysti aiheutti sen, että hippa juoksi puuta päin. Onni että oli paksu pipo eikä tullut aivotärähdys.

Nämä tapaukset tulivat mieleeni kun törmäsin johonkin millainen äiti olet -testiin, jossa yksi tulos oli että olet rento. Noh, en ollut.

Vanhempia kannustetaan rentouteen, mutta otsikon kysymys on liian mustavalkoinen, vähän harhaanjohtavakin. Ei rentous ole pelkkä vanhemman ominaisuus vaan ajan myötä syntynyttä luottamusta siihen, että asiat järjestyvät vähemmälläkin riehumisella, tai ymmärrystä, että lapsuuteni säännöt, joita pidin tärkeinä, eivät olekaan kovin hyödyllisiä. Kokemus voi tuoda myös epärentoutta. Voi (ja joskus pitääkin) olla sekä että.

Olen itse enemmän hällä väliä -tyyppi, mutta nimenomaan vanhempana oppinut tiukemmaksi. On löytynyt sääntöjä ja rutiineita, joissa on ollut pakko skarpata. Me juomme aamulla mehua ja eikä sadepäivänä ole pakko mennä ulos, mutta hampaat pestään kaksi kertaa päivässä, kotityöt kuuluvat jokaiselle, kännykkää ei käytetä ruokapöydässä ja nukkumaanmenoajoista pidetään kiinni: väsyneet kersat räjäyttävät kodin feng shuin pahemmin kuin paskat sisustusvalinnat (joista myös kokemusta). Nipotan keskelle lattiaa jätetyistä vaatteista enkä todellakaan löydä sisäistä zeniäni, jos joku alkaa oksentaa yöllä. Ja kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat väsyneenäkin rentoja. Minä en ole.

Rentoon asenteeseen liittyy myös muita osapuolia. Joidenkin lasten kanssa voi ottaa lungimmin kuin toisten. Meidän lapsemme eivät ole erityisen vaativia, mutta toimintatavoiltaan kuin yö ja päivä. Snadi ei jää apua odottelemaan (eikä sitä edes kysele) vaan lykkäsi jo kaksivuotiaana leipää paahtimeen kun tarjoilu oli liian hidasta. Snadilla on vääränlaisia ja välillä suorastaan hengenvaarallisia ideoita, joten häntä pitää valvoa ja toppuutella. Skidi taas ei koskaan tekisi mitään vaarallista mutta hänen kanssaan ei voi ottaa ruoka-aikoja kovin rennosti, ettei iske kiukku/migreeni.

Se, missä olen oppinut ottamaan rennosti, on tämä minun roolini. Olen lakannut ylianalysoimasta omaa vaikutustani lasten traumoihin. Ei tässä mitään peruuttamatonta tapahdu, pääasia että he uskaltavat sanoa, jos olen perseestä. Minun taitoni riittävät kyllä.

Riittämättömyyden tunne tietenkin istuu silti aamupalapöydässä, vaikka kuinka yrittäisi olla rennosti. Tavallaan se on hyväkin, sen kanssa voi harjoitella sitä rennosti ottamista, jos ehtii ja jaksaa. Rennoimmillani olen ihan itsekseni.