Peurat ajovaloissa

Aika moni pysähtyi maanantaisen ilmastouutisoinnin äärelle. Ilahduin.

Olen odottanut tätä uutista jo pitkään. Vihdoinkin, oikeastaan ensimmäistä kertaa, jokainen media nosti ilmastonmuutoksen pääaiheekseen, kansainvälisestikin. Se oli tärkeä teko. Ilmastonmuutoksesta puhumista on vaivannut kummallinen ujostelu, tunnistan sen itsekin, mutta yhtäkkiä se oli tiessään. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että muutkin ehkä haluavat toimia. On vihdoin saavutettu kollektiivinen ymmärrys, että olemme tässä samassa kusessa aivan kaikki.

Media on ollut ilmastoasioista suhteellisen hiljaa. Onhan tässä tietysti ollut kaikenlaista muutakin sekavaa raportoitavaa. Ikävistä asioista puhuminen ei tuo tykkäyksiä eikä jakoja, ja kommenttilaatikossa pääsevät ääneen ne, joiden mielestä ihmisen aineenvaihdunnassakin piilee jonkinlainen salaliitto. Nyt oli kerrankin otettava selkeä kanta ja jätettävä pois tulevaisuuden ratkaisujen etsimisestä flat earth -jengi. Ei heillä ole koskaan mitään annettavaa ollut.

Yhtä lailla poliitikot ovat saaneet olla rauhassa. Juhat ja Petterit ja Timot ovat vapaasti saanet höpöttää biotaloudesta ja hallintohimmeleistään, esittää että ovat kyllä kuulleet hiilinieluista ja ilmastopakolaisista ja että Suomi on joku ilmastopolitiikan edelläkävijä. Nyt yhtäkkiä koko Arkadianmäen jengi oli kuin peurat ajovaloissa. Joku ehti hädissään ehdottaa seuraavaan hallitukseen ilmastoministeriä. Ihan kuin ilmastonmuutos ei koskettaisi joka jumalan ministeriötä ihan koko ajan.

Ilmastoteot ovat nousseet esiin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissakin ja perheiden WhatsApp-ryhmissä. Yhtäkkiä moni on pysähtynyt miettimään, miten hitossa se oma hiilijalanjälki on pienennettävissä kolmasosaan ja miten sitä soijarouhetta käytettiinkään. Ihmeen vähissä tuntuivat keskusteluista olevan nekin, jota puolustelevat omaa saamattomuuttaan Kiinalla ja Intialla. Totta kai kuluttajatason muutokset ovat puuhastelua verrattuna siihen, millaisia vaikutuksia poliittisilla päätöksillä saa aikaan, mutta kuluttajavalinnoilla vaikutetaankin yrityskenttään. Enkä minä ainakaan ole sellainen tyyppi, joka voi vain rauhassa venailla, että kaikki muut ratkaisevat asiat puolestani. Haluan toimia.

Mutta samalla en kaipaa enää yhtäkään vinkkiä siitä, miten voin säätää kämpän lämpötilaa pienemmälle ja vähentää yksityisautoilua, olen tehnyt ne jo aikapäiviä sitten. Nyt on poliitikkojen vuoro ja heiltä pitää vaatia ennennäkemätöntä tasonnostoa. Minä olen jo nyhtökaurani syönyt.

Kuten New York Times asian kiteytti:

"Our actions must be to scale, so while we undertake individual steps in our lives, like retrofitting light bulbs, we must realize that real progress comes from voting, running for office, marching in protest, writing letters, and uncomfortable but respectful conversations with fathers-in-law. This work must be habitual."

Hyvät uutiset ovat, että pienen muutoksen aikaikkuna on vielä auki hetken. Nyt pitäisi vain ottaa se pää pois perseestä ja uskaltaa suuttua: kuskin penkiltä voivat jatkossa suksia kuuseen kaikki, jotka eivät osaa. Seuraavissa vaaleissa on oikeasti puhuttava siitä, mitä kaikkea pitää tapahtua seuraavan kymmenen vuoden aikana, jotta tästä planeetasta ei tule Marsia. Pallo on meillä (no pun intended).

Paluu juoksuradalle

Kuvituksena tällä kertaa notkeuteni symboli.

Seurasin eräänä maanantaina katsomosta Snadin treenejä. Joukko hikisiä ekaluokkalaisia kinkkasi  kolmiloikkaa, möngersi rapukävelyhippaa ja hyppi patjalle peffalleen. Kuului iloisia huutoa ja pälätystä. Sitten huomioni kiinnittyi takasuoralle. Lähtöviivalla naureskeli joukko ihan tavallisen näköisiä, keski-ikäisiä tamppaajia, jotka virittelivät köyttä vyötärölleen. Köyden perässä roikkui painavia laattoja ja tyypit alkoivat nauraen vetää satasen vetoja vastus perässään. Etureisiä hapotti pelkkä katsominen.

Jäin tuijottamaan porukkaa haavi auki. Nämä eivät olleet mitään kilpaurheilijoita, vaan harrastajia. Sitten tajusin: hitto vie, olisin halunnut mukaan! Lopetin yleisurheilun lukioiässä kun elämääni tuli kaikkea muuta. Mutta onko nyt sittenkin niin, että olen löytänyt sen oman lajini jo teini-ikäisenä, mutta vain unohtanut sen tässä välissä?

Hallin henkilökunnan edustaja vahvisti, että ryhmä oli kerran viikossa kokoontuva aikuisten yleisurheilukoulu, jossa on rento meininki. Kyseessä on tänä syksynä aloitettu kokeilu, joka oli mennyt heti täyteen. Laitoin kuitenkin hakemuksen vetämään varapaikalle. Tarvitsen akuutisti äänikirjakävelyideni lisäksi lihaskuntoa!

En pode varsinaista ikäkriisiä, mutta olen alkanut tuntea pientä kalvavaa huolta vanhenemisesta. Fysiikan muutokset ovat väistämättömiä ja vähän salakavalia. Huoleton elämäntyylini, joka on toiminut ihan kivasti tähän asti, ei oikein toimi enää. Vaihdevuosioireiden listasta löytyy jo useampi kohta, jonka tunnistan omakseni  – munasarjojen saattohoito on satavarmasti alkanut. Se tarkoittaa myös sitä, että ennen pitkää lihakset heikkenevät ja painoa alkaa kertyä helpommin. Fyysisen kunnon ylläpitoon on valitettavasto se sama saatanan vastaus kuin aina ennenkin: liikunta. Nyt olisi siis aivan vihonviimeinen hetki löytää treenimotivaatio. Itsekurilla kun ei pitkälle pötki.

Mutta löytyisikö se motivaatio nyt sillä, että tekisin paluun korkeushyppypatjalle, hiekkakasaan ja pikajuoksuradalle? Voiko niin tässä iässä tehdä? En ole koskaan oppinut pitämään liikehdinnästä musiikin tahtiin, puuduttavasta pururadan tarpomisesta tai punttien nostelusta trendikkäissä vetimissä (ellei salilla ole seuraa, eikä koskaan ole), mutta löytyisikö se kuularingistä?

Tavallaan koko ajatuskin naurattaa. En ole ihan varma, miten raskauden notkistama selkä taipuu korkeushyppyyn tai vasen polvi kestää ponnistusta saati pumppu maksimisykettä, mutta epävarmuus on keski-ikäisen kirous. Aika moneen paikkaan sattuu jo muutenkin ja pieni ylipaino ei varsinaisesti auta, mutta jospa sitä vetreytyisi edes vähän.

Pidän kohtalon sormen osoituksena, jos pääsen mukaan. Katsotaan kuinka mun käy.