Amerikan mantereella asuva ystäväni kertoi vanhemmille suunnatusta "Wait 'til the 8th grade"-kampanjasta. Odottamistoive ei liittynyt teiniraskauksiin vaan kännykän hankkimiseen, sillä älypuhelinta ei katsota soveliaaksi eikä tarpeelliseksi alle 13-vuotiaalle.
Eikä se lähtökohtaisesti olekaan. Mutta Suomessa käytännössä melkein jokaisella ekaluokkalaisella on puhelin. Amerikkaa ja Suomea erottaa tietenkin turvallisuus. Täällä lapset voivat kulkea itsenäisesti kouluun, kavereille ja harrastuksiin. Puhelin on tarpeellinen, jos ja kun lapseen/vanhempiin pitää saada yhteys.
Snadille hankittiin pieni älypuhelin kesäkuussa, samaa mallia, mitä osaan sujuvasti itse käyttää. Nyt toisella kerralla olin jo vähän valmistautuneempi tähän hankintaan. Siispä kolme havaintoa lapsen ja puhelimen yhteiselosta.
1. Älylaitteen hankkiminen tarkoittaa pitkää koulutusperiodia.
Tämä kannattaa sanoa ääneen etukäteen a) ettei lapselle tule pettymyksiä ja b) jottei pääse unohtumaan, etteivät lapset ole mitään hemmetin diginatiiveja heti kun siirtyvät kohdun ulkopuolelle. Älypuhelin on taskukokoinen tietokone ja jos lataat siihen sosiaalisia ulottuvuuksia, siitä tulee kontaktipinta ihan kehen tahansa kadun mieheen. Ja vaikka itse olisitkin digijumala, lapselle on pelkän puhelimen käyttö alkuun haastavaa.
Valmistaudu siis selittämään, uudestaan ja uudestaan. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään eri datayhteyksien uhat ja mahdollisuudet, softan ja raudan ero, sovellusten hallinta ml. ilmoitusastukset, kosketusnäytön käyttö ja tapahtuneiden vahinkojen korjaaminen, kiusaamisen tunnistaminen, mainokset ja ostaminen, kuvaaminen ja kuvien käyttö sekä yksityisyysasetukset noin alkuun.
Ja jos
lataa WhatsAppin, pääsee nextille levelille. Aika pian selviää, miksi numeroaan ei kannata jaella kenelle tahansa, miksi jengiä ei kannata lisäillä mielivaltaisiin ryhmiin ja mitä
keskusteleminen tarkoittaa. Osa vanhemmista pitää tätä jotenkin pakollisena sovelluksena, jonka lataamatta jättäminen sulkee lapsen sosiaalisten piirien ulkopuolella. Olen täysin eri mieltä. Ilmankin tulee toimeen erinomaisesti. Varsinkin ala-asteikäisillä keskustelu ei ole kovin järkevää ja lipsahtaa kiusaamisen ja älämölön puolelle kuten internetissä helposti käy.
2. Mistä kännykän kanssa käytetty aika on pois?
Älylaitteisiin kohdistuva yleinen moraalipaniikki on turhaa. Eniten minua häiritsee se, ettei eroteta puhelinta viihdelaitteena ja peli- tai someriippuvuutta toisistaan.
Paras merkki liikakäytöstä on se, että kännykän tuijottaminen vie yhtäkkiä kaiken ajan.
On fakta, että puhelimen kanssa käytetty aika on jostain pois, mutta mistä? Meillä kännykän käyttö pois on tv:n katsomisesta ja kiukuttelusta. Sovellusten avulla voi myös opetella lukemaan ja laskemaan, kuunnella musiikka satuja, piirtää ja värittää kuvia. Olen tyytyväinen niin kauan kun lapset laittavat oma-aloitteisesti kännykät pois silloin kun tarjolla on muuta sosiaalista elämää. Digiviihde, uni, kirjat, ystävät, pihapelit ja liikunta mahtuvat hyvin niin aikuisen kuin lapsenkin arkeen, jos kännykkään ei kehity addiktiota.
Luonnollisesti palveluita löytyy myös käytön valvontaan. Androidille ja iOsille on olemassa ainakin
Googlelta perhepalvelu, jonka kautta voi seurata lapsensa kännykän käyttöä ja hyväksyä sovelluksen latauksia sekä paikantaa puhelimen,
jos se sattuisi olemaan hukassa.
3. Millaiseen kännykkäkulttuuriin lapsi kasvaa?
Itsekritiikki on vaikea laji. Aikuisilla on nähdäkseni paljon vakavampia ongelmia kännyköiden kanssa kuin lapsilla, mutta kukaan ei pakota meitä hoitoon tai huomauta asiasta. Aikuinen mies saa plärätä kosteussuojatussa pussissa olevaa puhelinta uimahallin saunassa lapsen istuessa hiljaa vieressä (tämä tarina on valitettavasti tosi) eikä kukaan sano mitään. Mutta kuvitelkaapa tilanne toiseen suuntaan. Ulla Appelsiinilta tulisi varmasti kolumni alta aikayksikön. (Ja tässä olisi se
korppikampanja potenssiin sata, mutta eihän aikuisen käytökseen kukaan puutu eikä mikään kampanja ei tavoita tätä tyyppiä. Ja jos vanhemmuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta, niin sille ei mitään voi.)
Käsittelyyn pitäisikin ottaa koko vallitseva kännykkäkulttuuri, mutta siitä puhutaan ihmeen vähän. Mikä on sopivaa ja mikä laitonta? Missä kulkee hyvän maun raja? Millaiset säännöt perheessä on kännykän käytölle? Entä koulussa ja liikenteessä? Elokuvissa, ravintolassa ja lentokoneessa? Olen molemmille kersoille sanonut, että jos saan kiinni siitä, että tuijottavat kännykkää ulkona kävellessään tai pyöräillessään, molemmille vaihtuu seuraavassa sekunnissa peruskapulat.
Vaikka kouluikäisillä kaveripiirin vaikutus on jo merkittävä niin hyvässä kuin pahassa, itsesäätelyyn kannattaa tietenkin kannustaa, myös omalla esimerkillään. Skidi ei pitänyt kännykkää lomareissulla päällä kuin matkustusajan, ihan omasta aloitteestaan. Kova suoritus. Itsellehän ei olisi tullut mieleenkään.
