Mutsi, epätoivo ja pelastava quornburrito

Näin internetissä ruokakuvan. Kuvassa oli karjalanpiirakka, jonka päällä oli kinkkua, salamia ja sulanutta juustoa. Kuvateksti kertoi, että kyseessä oli koululaisen terveellinen välipala.

Olisin varmasti voinut syödä 80-luvulla tuollaisen välipalan, mutta enää en oikein pystynyt katsomaan koko kuvaa.

Törmään harvoin oman ruokakuplani rajoihin. Noinhan ihmiset tässä maassa syövät, lihan kulutus ei ole Luonnonvarakeskuksen mukaan vähentynyt juuri lainkaan. Lihan vähentäminen ja kasvisruoan lisääminen näkyy vain suurten kaupunkien nuorten naisten lautasilla ja minun kuplassani lapset syövät koulusta tullessaan kasviswrapeja, soijajogurttia ja smoothieita. Vanhemman ikäpolven miehet eivät ole kasvisruokabuumista kuulleetkaan. He syövät makkaraa, erilaisia leikkeleitä, jauhelihaa, pihvejä ja kebabia ihan joka päivä ja höröttävät sutkauksille, joiden mukaan kasviksia syövästä ihmisestä tulee itsekin kasvis.

Unohdan aina, että olen tehnyt aika ison muutoksen. Lapsuuteni ruokailutottumukset eivät ole kulkeneet mukanani ja olen opetellut vasta aikuisena syömään ja tekemään kasvisruokaa. On hirveästi porukkaa, jotka eivät ole tehneet asian eteen yhtään mitään. Mutta ei se välttämättä johdu siitä, etteivät he ole kiinnostuneita eläinten oikeuksista tai ilmastonmuutoksesta vaan siitä, että ei lähde. Vaikka olisi suht ennakkoluulotonkin, arkiruokalan pyörittäminen on kovaa hommaa. Kotikokkivastuussa on helppo pitäytyä siinä, minkä osaa.

Törmään osaamiseni rajoihin veganismissa. Olin yhtäaikaa tyytyväinen ja kauhuissani kun Skidin kesälistassa luki, että vietä viikko vegaanina. Syön mielelläni vegaaniannoksia ravintoloissa ja maitotuotteet olen saanut pois melkein kokonaan, mutta koko perheen vegaaniruokia on päänsisäisessä reseptikirjassani aika vähän. Haastetta tuo se, että yksi on allerginen pähkinöille ja melkein kaikille hedelmille, toinen kaalille ja pavuille ja 3/4 ei syö sieniä. Koita siinä sitten koostaa jotain muuta kuin tomaattikeittoa.

Jos asiaa katsoo ilmastomuutoksen näkökulmasta, olennaista on vähentäminen. Aina välillä kuulee naputusta siitä, että kasvisruokaa pitäisi osata laittaa ilman nyhtistä ja härkistä ja lisäksi puhua niistä niin että nimissä ei missään tapauksessa viitata lihaan. Nähdäkseni tämä vääntö on täysin toissijaista. Meitä kokkeja on moneen lähtöön ja minä ainakin innostun kaikista lihan korvikkeista, joita voin työntää niihin resepteihin, jotka marketissa takaraivosta löytyvät ja keittiössä mutkattomasti sujuvat.

Hemmotteluilta yksin kotona.

Asiaan. Tutustuin sieniproteiinista tehtyyn quorniin jo pari vuotta sitten kun kamppailulajeja harrastava vegaanityökaverini kertoi lähes elävänsä kyseisellä tuotteella. Hän ei antanut vaihtoehtoja kun lounasravintolassa oli eräänä päivänä listalla quorn-spydäriä. Itse pyttipannu oli aika mauton, mutta tuote jäi kiinnostelemaan. Tänä keväänä olen uhkaukseni mukaisesti laittanut ruokaa ja päässyt kokeilemaan tätä tuoteperhettä, erityisesti kun tuo viikkohaaste on jo aika lähellä.

Quornia löytyy kaikissa mahdollisissa muodoissa: on rouhetta, kuutiota, palleroa ja pötkylää. Ja olen nyt testannut pihviä burgeriin, kuutioita risottoon ja rouhetta siihen bologneseen sekä eilen burritoihin.

Menestys! Minä sanoin, että onpa hyvää. Mies sanoi, että tässä ei ole mitään sivumakua. Lapset eivät sanoneet mitään. Söivät vain.

Hemmetti! Quorn on ratkaisu kaikkeen. No ei ehkä parisuhdeongelmiin, mutta muuhun kyllä. Laitan reseptejä heti kun kerkiän ja laittakaa tekin, jos löytyy!

Ps. Olen ihmetellyt tätä samaa asiaa tofun, oumpfin ja seitaninkin kanssa: miksi ihmeessä kaikki kasviperäiset proteiinilähteet nimetään täysin hämmentävästi. Olisi paljon helpompaa kertoa näistä ruokalöydöistä, jos nimeä ei tarvitsisi tavata kirjain kirjaimelta.

Seitsemän ja yksitoista

Tiskasin mökillä kaikessa rauhassa. Vanhempi ipana auttoi Vaaria maalaamaan mökin sokkelia ja nuorempi hoilasi kuulokkeet päässä läpi discolistaansa. Ei tarvinnut kertaakaan kädet vaahdossa juosta pyyhkimään tai etsimään Areenasta seuraavaa Ryhmä Hau -jaksoa.

Kun ladoin astioita kaappiin, pohdin, että miten rennoksi elämä oikein voi mennä. Olenko todella tässä? Kummallisessa suvantovaiheessa, jossa kummallakaan ei ole menossa mitään erityistä, mikä vaikuttaisi uniin, yleiseen kitinään tai ruokapöytäkäytökseen. Ja silti kehitystä on tapahtunut. Aika paljonkin.

1. Olen siirtynyt viihdytysjoukoista viihdytettäväksi. 

Minulla on niiden kanssa lähes poikkeuksetta hauskaa ja kelpaan vielä seuraksi. Nauramme silmät vesissä samoille vitseille, myös silloin kun saan kuulla, että uusi paitani on "44-vuotiaiden muotia" (kuva paidasta löytyy instasta). Anteeksi myös sille tädille, jota emme huomanneet uimahallin saunan nurkassa. Luulimme olevamme keskenämme ja valitettavasti yhteislauluksi osui ripuli on märkää kakkaa -veisu.

2. Persoonat kehittyvät. 

Tuleva viidesluokkalainen on edelleen se sama oikeudenmukainen herkkis, mikä aina ennenkin, mutta nyt alkaa näkyä ihan uusi piirre: päämäärätietoisuus. Hän on havainnut, että 50 sivun koealue hissasta vaatii duunia, mutta on tehtävissä. Sama pätee yhdeksän sekunnin alittamiseen kuudenkympin sileällä. Siitä jäätiin vain neljä sadasosaa. Tyypistä on myös kehkeytynyt aivan piinkova kilpailija, joka jaksaa kannustaa muita ja onnitella parempiaan.

Tuleva ekaluokkalainen taas suhtautuu (erityisesti näin lomalla) kaikkeen positiivisesti paitsi munavoihin, mutta ex-drama queen on yllättäen kaivanut itsestään esiin sovittelijan, joka haluaa kaikkiin kinoihin jonkun ratkaisun ja jengin taas hyvälle tuulelle. Hän on erikoistunut ihmisten piristämiseen niskahieronnalla johon kuuluu välihali. Ja se toimii.

3. Kaverit kasvattavat

Auktoriteettiini on tullut muutama lommo, sillä kavereiden sana on alkanut painaa aika paljon. Skidi ilmoitti taannoin opetelleensa ystävättärensä kanssa veitsen ja haarukan käyttöä. Kun ihmettelin että onhan sitä opetettu kotonakin, hän totesi muina esiteineinä että enhän mä nyt teitä kuuntele. No kiva. Eipä siinä sitten. Kerro toki, mitä muuta ystävättären opetussuunnitelmaan mahtuisi.

4. Siskokset muokkaavat suhdettaan uusiksi. 

Ikäeron suhteellinen kaventuminen näkyy myös kersojen keskinäisessä suhteessa. Vaikka neljän vuoden ikäero vaatii vielä pitkään tasoitusta isosiskon puolelta, Snadi ei enää putoa täysin kyydistä juoksukisoissa eikä roolileikeissä. Hän ei ole enää holhottava räkänoropikkulapsi ja on alkanut vaatia yhteisissä leikeissä isompaa roolia. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän lapsemme välillä riitelevät! Kinaavat, vänkäävät, kiukkuavat ja marailevat. Sitä ne eivät ole tehneet juuri koskaan ennen. En ole tästä pahoillani. Sisaruksen veroista riitakumppania ei ole. Toivoa on, että ajan myötä suhde muuttuu ihan täysipainoiseksi ystävyydeksi.

Joku kysyi, että eikö minulla ole koskaan ikävä vauvantuoksua. No ei. Se ei ollut ikinä minun juttuni, vaan välivaihe, joka piti selvittää ennen tätä. Tykkään paljon enemmän treenirepun pohjalta löytyneen banaanin, villamattoon tarttuneen mansikkaesanssihuulirasvan ja märkiin saappaisiin rullautuneiden sukkien elämänmakuisesta sekoituksesta. Ja siitä että saan isommalle kengät naisten osastolta. Ah.