6.7.2018

Seitsemän ja yksitoista



Tiskasin mökillä kaikessa rauhassa. Vanhempi ipana auttoi Vaaria maalaamaan mökin sokkelia ja nuorempi hoilasi kuulokkeet päässä läpi discolistaansa. Ei tarvinnut kertaakaan kädet vaahdossa juosta pyyhkimään tai etsimään Areenasta seuraavaa Ryhmä Hau -jaksoa.

Kun ladoin astioita kaappiin, pohdin, että miten rennoksi elämä oikein voi mennä. Olenko todella tässä? Kummallisessa suvantovaiheessa, jossa kummallakaan ei ole menossa mitään erityistä, mikä vaikuttaisi uniin, yleiseen kitinään tai ruokapöytäkäytökseen. Ja silti kehitystä on tapahtunut. Aika paljonkin.

1. Olen siirtynyt viihdytysjoukoista viihdytettäväksi. 

Minulla on niiden kanssa lähes poikkeuksetta hauskaa ja kelpaan vielä seuraksi. Nauramme silmät vesissä samoille vitseille, myös silloin kun saan kuulla, että uusi paitani on "44-vuotiaiden muotia" (kuva paidasta löytyy instasta). Anteeksi myös sille tädille, jota emme huomanneet uimahallin saunan nurkassa. Luulimme olevamme keskenämme ja valitettavasti yhteislauluksi osui ripuli on märkää kakkaa -veisu.

2. Persoonat kehittyvät. 

Tuleva viidesluokkalainen on edelleen se sama oikeudenmukainen herkkis, mikä aina ennenkin, mutta nyt alkaa näkyä ihan uusi piirre: päämäärätietoisuus. Hän on havainnut, että 50 sivun koealue hissasta vaatii duunia, mutta on tehtävissä. Sama pätee yhdeksän sekunnin alittamiseen kuudenkympin sileällä. Siitä jäätiin vain neljä sadasosaa. Tyypistä on myös kehkeytynyt aivan piinkova kilpailija, joka jaksaa kannustaa muita ja onnitella parempiaan.

Tuleva ekaluokkalainen taas suhtautuu (erityisesti näin lomalla) kaikkeen positiivisesti paitsi munavoihin, mutta ex-drama queen on yllättäen kaivanut itsestään esiin sovittelijan, joka haluaa kaikkiin kinoihin jonkun ratkaisun ja jengin taas hyvälle tuulelle. Hän on erikoistunut ihmisten piristämiseen niskahieronnalla johon kuuluu välihali. Ja se toimii.

3. Kaverit kasvattavat

Auktoriteettiini on tullut muutama lommo, sillä kavereiden sana on alkanut painaa aika paljon. Skidi ilmoitti taannoin opetelleensa ystävättärensä kanssa veitsen ja haarukan käyttöä. Kun ihmettelin että onhan sitä opetettu kotonakin, hän totesi muina esiteineinä että enhän mä nyt teitä kuuntele. No kiva. Eipä siinä sitten. Kerro toki, mitä muuta ystävättären opetussuunnitelmaan mahtuisi.

4. Siskokset muokkaavat suhdettaan uusiksi. 

Ikäeron suhteellinen kaventuminen näkyy myös kersojen keskinäisessä suhteessa. Vaikka neljän vuoden ikäero vaatii vielä pitkään tasoitusta isosiskon puolelta, Snadi ei enää putoa täysin kyydistä juoksukisoissa eikä roolileikeissä. Hän ei ole enää holhottava räkänoropikkulapsi ja on alkanut vaatia yhteisissä leikeissä isompaa roolia. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän lapsemme välillä riitelevät! Kinaavat, vänkäävät, kiukkuavat ja marailevat. Sitä ne eivät ole tehneet juuri koskaan ennen. En ole tästä pahoillani. Sisaruksen veroista riitakumppania ei ole. Toivoa on, että ajan myötä suhde muuttuu ihan täysipainoiseksi ystävyydeksi.

Joku kysyi, että eikö minulla ole koskaan ikävä vauvantuoksua. No ei. Se ei ollut ikinä minun juttuni, vaan välivaihe, joka piti selvittää ennen tätä. Tykkään paljon enemmän treenirepun pohjalta löytyneen banaanin, villamattoon tarttuneen mansikkaesanssihuulirasvan ja märkiin saappaisiin rullautuneiden sukkien elämänmakuisesta sekoituksesta. Ja siitä että saan isommalle kengät naisten osastolta. Ah.

3.7.2018

Niin ne ihmisoikeudet



Aloitin (vahingossa) Pride-viikolla Tommi Kinnusen romaanin nimeltä Neljäntienristeys (suosittelen lämpimästi). Kun pääsin loppuun, jäin muistelemaan, että milloin se nyt taas olikaan, kun Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Se oli 80-luvulla.

Viimeisimmän Priden yhteydessä esitettiin ei kovin yllättäen aika sakeita kommentteja mielipiteenvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta ja ties mistä. Jotkut ulostulot jättivät lähinnä vain toiveen siitä, että ihmiskunnan valot sammuisivat pian, mutta jotkut taas selvästi kumpusivat jonkinlaisesta koetusta kateudesta. Että marssimalla homojen oikeuksien puolesta olisi automaattisesti heteroiden / sotaveteraanien / keski-ikäisten kristillisdemokraattien oikeuksia vastaan.

Aina se jaksaa hämmästyttää, ihminen.

Kun se nyt vaan on niin, että tälläkin hetkellä ihmisiä tapetaan sukupuolisen suuntautumisensa takia. Itse ihan perusheterona en näe mitään tarvetta marssia oman kumppanitoiveideni puolesta. Minua ei irtisanota puolisoni nimen takia, en ole halunnut tehdä teininä itsemurhaa hylkäämisen pelossa eikä minulle ole riski pitää kumppaniani kädestä julkisesti. Ei ole mitään marssimista.

Tavallaan nämä kommentaattorit tietenkin näyttävät itse, miksi näitä teemaviikkoja pitää järjestää vielä hemmetin monta vuotta ja miksi on äärimmäisen tärkeää, että myös yritykset ottavat näkyvästi kantaa arvojensa puolesta. Ihan kuin koko ihmisoikeuksien konsepti olisi vähän hämärän peitossa. No, toivottavasti taas vähän vähemmän tämän jälkeen.

Mutta jaksaa se ihminen hämmästyttää hyvälläkin tavalla.

Kehitys kehittyy. Marssijoita oli enemmän kuin koskaan ja se on monen tahon ansiota: rohkeiden yksilöiden, omakohtaisten kokijoiden ja solidaaristen tukijoiden, järjestöjen, median ja maailmantilanteen, joka suorastaan pakottaa ottamaan kantaa. Itse ainakin olen ihan mielelläni, näkyvästi ja avoimesti eri mieltä natsien kanssa, tässäkin asiassa.

Marssijoita tullee lisää sitä mukaa kun yhä useampi tajuaa, että kun ihmisoikeuksia puolustetaan, puolustetaan ihan kaikkien ihmisryhmien olemassaoloa ilman vihaa, vainoa, häpeää, pelkoa ja piilottelua. Se ei ole keltään pois vaan reilusti till.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...