Facebookissa ja edellisen postauksen kommenteissa virisi hyvä keskustelu bucket-listani kohdasta kaksi: duunaa lapsille kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lasken siihen aamupalan (okei, puuro ei vaadi ideointia mutta täytyy se kuitenkin duunata), lounas ja päivällinen. Iltapalaksi voi sitten ottaa jogurttia tai leipää.
Moni hämmästyi, että todellako kolme. Yksi kommentoija oli sitä mieltä, että kolme lämmintä ateriaa tarjoillaan viikossa. En tullut edes ajatelleeksikaan, että osa voi tämän kohdan ohittaa.
Tervetuloa miinuskäyräläisten perheeseen! Kun on koko neuvola-ajan saanut tarkkailla molempien kersojen painoa, on oppinut aika tarkaksi syömisten suhteen: on pidettävä selkeä ateriarytmi eikä napostella tyhjiä hiilareita. Kun perheestä löytyy vielä kaksi verensokeriäkäistä henkilöä, kaksi treenaajaa ja yksi migreenipotilas, motivaatio säännölliseen ruokatarjoiluun on ihan hyvä. Sillä tavalla pääsee kuitenkin vähemmällä. Siinä missä minä voisinkin vetää lounaaksi irtiksiä ja korvapuustin, muun perheen kanssa lasku tulee perästä.
Ruokahuolto on siis meillä kohtuullisen isossa roolissa lomilla, vaikka siinä kuinka yrittäisi oikoa eineksillä ja tekemällä isoja satseja ruokaa. Kolme kunnon ruokaa on pöytään pyöräytettävä, satoi tai paistoi. Onnea kaikille, joilla näin ei ole!
Tästä seuraakin se, että kesällä herkistyn ajattelemaan kouluruokailua erityisellä lämmöllä! Ajattelen kyynel silmäkulmassa sitä, että ipanat saavat läpi vuoden ravintoarvoiltaan ja kuulemma useimmiten myös maultaan "ihan jees" lounaan. Vain ne kumiperunat ja kaalikääryleet saavat murskatuomion.
Molemmat ovat myös oppineet syömään erilaisia ruokia nimenomaan ryhmäpaineessa: Skidi ei käytännössä syönyt mitään ennen kouluikää, Snadi taas on aina vihannut kaikkea vihreää, vaikka muuten onkin suht ennakkoluuloton. Niin huonoja mielikuvia kuin laitosruoka herättääkin, se on kuitenkin toiminut porttina uusille kokeiluille, jotka eivät kotona ole menneet läpi.
Emme kumpikaan ole mitään loistavia kokkeja, pyöritämme muutamaa bravuuria vuodesta toiseen. Kersatkin siis arvostavat, etteivät ole pelkästään meidän mielikuvituksemme varassa ihan koko aikaa. On hauska kuunnella kun kersat käyvät keskenään keskustelua siitä, söikö pikkusisko salaattinsa, millaista kastiketta oli ja oliko ne valkoiset pallerot ohraa.
Että kiitos sille, joka kouluruoan joskus 40-luvulla taisteli läpi. Me valmistaudumme kyökkivuoroon.
