Me too, tietenkin

Tämä me too -kampanja on herättänyt paljon huomiota, kansainvälisesti ja Suomessa. Kamala aihe mutta helvetin hyvä. En ole koskaan nähnyt näin avointa puhetta niistä tilanteista, jotka on koettu häirinnäksi tai ahdisteluksi. Tieto on lisääntynyt valtavasti.

Osallistuin kampanjaan itsekin, koska #metoo. Eniten epäasiallista käytöstä ja suoranaista ahdistelua tuli nuorempana. Noin 14 vuoden iästä muistan ensimmäiset hämmentävät läpät, joita en osannut laittaa kontekstiin. Parikymppisenä oli kaikenlaisen häirinnän kulta-aikaa.

Ei näistä asioista kotona puhuttu. Vanhemmat toki varoittelivat, että ei saa nousta vieraaseen autoon tai lähteä namusetien matkaan, mutta ei kukaan sanonut, että erityisesti työelämässä pitää olla varuillaan. Että älä mene miespuolisen johtajan huoneeseen tai asiakkaan kanssa samaan taksiin. Tai istu miehen viereen palaverissa. Onneksi olin fyysisesti vahva ja luonteeltani äkäinen.

Noh, enää ei ole pitkään aikaan tarvinnut painimalla puolustautua. Ikä kai suojelee.

Politiikassa sen sijaan tuli kaikenlaisia epäasiallisia yhteydenottoja. Parisen vuotta sitten tajusin, että ahdistelusta ei voi vaieta. Timo ei ole ottanut enää yhteyttä. Ehkä hän hämmästyi yhteydenottoani, ehkä hän etsi uuden uhrin. Kuka tietää.

Nyt mietin, että minä sanon omille tytöilleni. Mitä heidän pitäisi osata varoa?

En osaa vetää yhtäsuuruusviivoja minkään tietyn miestyypin ja ahdistelijan välille, sillä nämä eivät ole mikään homogeeninen sakki. Ylikorostunut oikeutuksen tunne tai narsismi eivät näy päällepäin. Olen ollut isoissa ja pienissä yrityksissä, nais- ja miesvaltaisissa työpaikoissa, mutta pahimpia ovat nähdäkseni voimakkaan hierarkiset ja konservatiiviset organisaatiot, joissa on selkeä nokkimajärjestys. Veikkaan että niissä työpaikoissa, joissa esiintyy työpaikkakiusaamista esiintyy myös häirintää.

Olen kertonut likoille jo itsemääräämisoikeudesta. Juttua kannattanee jatkaa siitä, miten pitää toimia, jos tällaiseen tilanteeseen joutuu. Pitää tunnistaa tilanne ja ymmärtää, että häirinnästä pitää kertoa eteenpäin ja ahdistelu on rangaistavaa. Siitä ei ole syytä vaieta, ja häpeällekin on aivan toinen osoite.

Se isoin juttu, mitä toivon tämän kampanjan myötä tapahtuvaksi, onkin oikeustajun kehittyminen. Että syyllinen on aina ja yksiselitteisesti ahdistelija.

Siitä tuli hyvä

Arvaatteko, mitä tässä tapahtuu?

Yksi projekti näyttää nyt saapuvan hiljalleen maaliin. Nimittäin Kirja kaikille rohkeille, joita joskus jännittää. Lastenkirja, jossa on seitsemän tarinaa rohkeudesta. Ja kasvamisesta.

Se on aina jännä tunne, kun saa jotain valmiiksi. Olen nimittäin huono siinä, valmiiksi saamisessa. Minulla on sata rautaa tulessa, mutta jostain syystä ne tuppaavat tippumaan sinne masuuniin. Pitäisi ennemminkin valita yksi juttu, johon keskittyy ja jota edistää, mutta hitto kun on liikaa kaikenlaista kiinnostavaa. Olen surkea viimeistelijä, joten asiat tuppaavat jäämään puolitiehen.

Erityisen hyvin tämä pitää paikkansa pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien kanssa. Kirjaa tehdään yleensä useampi kuukausi ja lopputulos on varsinkin alkuvaiheessa epäselvä. Pitäisi jaksaa odottaa palasten loksahtelemista kohdalleen.

Veikkaan, että tunnelma on sekä rasittavuudessaan että palkitsevuudessaan lähellä talonrakennusta. Käsikirjoitus on ollut työn alla jo yli vuoden päivät. Kuvittaja on painanut oman toimen ohella yötöitä taiton ja kuvituksen kanssa viime keväästä. Halusin ehdottomasti kuvittajan, joka osaa piirtää luontoa, ja hän halusi ehdottomasti kuvittaa tämän kirjan.

Mutta nyt tekstit on oikoluettu. Kaikki kuvat ovat valmiina. Vain kannesta käydään vielä vääntöä (jonka minä häviän).

Projekti lähti siitä, että halusin tehdä iltasatukirjan,
- jossa päähenkilön sukupuoli syntyisi kuulijan päässä,
- jossa sankaruutta olisi kaikenlaista,
- joka olisi vähän opettavainen mutta enemmän naurattavainen,
- jossa olisi kauniit kuvat,
- jossa olisi sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa,
- josta tulisi hyvä mieli niin että olisi helppo nukahtaa.

Lisäksi halusin tehdä kirjan, jonka herkkäkin lapsi kokisi arvokkaana, henkilökohtaisena ja merkityksellisenä. Sellaisena, johon haluaisi palata.

Kun kersat sitten pyysivät taas mörököllitarinoita iltasaduksi, oli pakko tarkistaa: pyydättekö vain kohteliaisuudesta? Nuorempi ei ymmärtänyt kysymystä (hienotunteisuus ei ole hänen vahvin puolensa), mutta Skidi tajusi.

- Äiti, noi on oikeasti hyviä.
- Ei tarvitse hävetä?
- Ei.

Se on esiteiniltä, jota lähtökohtaisesti hävettää kaikki tekemiseni, lohduttavaa kuulla.

Siitä tuli hyvä. Huomenna lähden etsimään painotaloa. Nyt korkkaan ykkösoluen ja menen nukkumaan.