Näin häädät täit: 3+1 menetelmä (TM)

Kaupallinen yhteistyö: Free-täikarkotteet

Mummo väitti aikoinaan, että "täit tietävät kuolemaa". Uskon tämän. Kun elämän suuri sukkalaatikko tarjoilee näitä pieniä verenimijöitä ja ihminen joutuu googlaamaan "miltä päätäi näyttää", siinä kyllä kokee pienen henkisen kuoleman.

Päiväkoti- ja kouluelämää on nyt sen verran monta vuotta takana, että olen jo valmistautunut. Luin taannoin tyypeistä, jotka valmistautuvat maailmanloppuun kaivamalla itselleen kuopan, varastoimalla sinne 10 vuodeksi elintarvikkeita ja lopuksi tilaavat poteroonsa teräsoven.

Ymmärrän. Samalla tavalla kohdataan myös päiväkodin täiepidemia.

1. Valmistaudu

Kyseinen ötökkä on periaatteessa vaaraton, mutta ällö. Koska ne pienet perkeleet saavuttavat päiväkotimme varmasti tänäkin talvena, täytyy olla heti valmiina vastaamaan täydellä tulella. Poteron virkaa toimittaa täilaatikko. Laatikkoon laitetaan paperipussi hengittelyä varten, saivareetkin tukehduttavaa täishampoota, hiuksiin suihkutettavaa täikarkotetta, etikkaa saivareiden irrottamiseen, rakennustyömaavalot, luuppi, täikampa, pyykinpesuainetta ja punaviinipullo. Hätäraketteja ei välttämättä tarvita, mutta täimässyt helpottavat akuuttia ahdistusta.

2. Ehkäise

Ehkäisy aloitetaan heti kun päiväkodin ovella on ryhmässä täitä -lappu. Osa rikkoo sinetin jo suosiolla lokakuun alussa. Laita saman tien päätutkimukset käyntiin. Ota kampa, putsaa rillit ja ala sukia hyvässä valossa, parasta toivoen.

Aamuisin kannattaa suihkia tukkaan tartuntaa ehkäisevää täikarkotetta  (tuote on hajuton, joten kersa ei levitä Old spicen tuoksua ympärilleen) ja vääntää pitkätukkaisille letit päähän. Eikä ole liioittelua askarrella lapsille kivat pienet sisähatut elmukelmusta.

3. Taistele

Code red. Jos löydät ötököitä tai munia, ensimmäinen homma on avata täiboksista punaviini ja irtokarkit. Vedä kaikki samalta istumalta. Verenpaine pitää saada tasoittumaan. Sitäpaitsi kello on noin kaksi yöllä, kun lopetat tämän operaation, joten seuraava päivä menee muutenkin vessasta.

Sitten hommiin. Ensin pesu, sitten kampaus. Jos et kampaa, et voi voittaa. Fakta. On vaikea arvata kummat vihaavat operaatiota enemmän, kersat vai täit, mutta vain pesun ja kampauksen yhdistelmällä pääsee eroon. Laita puhelimeen hälytys 7 päivän päähän, sillä toimenpide on uusittava.

Kun perheenjäsenet on hoidettu, alkaa kodinhoidollinen osuus. Pyykkää, pakasta, saunota. Pehmoeläimet, pyyhkeet, petivaatteet, säkkituolit, sohvatyynyt. Voit vain arvailla, mihin kaikkialle lasten päät ovat esim. eteisessä osuneet. Yyh. Lopuksi laitat asiallisen viestin tilanteesta kouluun tai hoitopaikkaan.

+1. Jälkihoito.

Mikäli voit ottaa viikon äkkilähdön jonnekin, ota. Tilaa verkkokaupasta eteiseen pakastin, jossa jatkossa säilytetään pyöräilykypäriä, pipoja ja hiuslenkkejä ihan säännöllisesti. Tsekkailkaa ihania lyhyitä hiusmalleja kaikkien kampaamisesta traumatisoituneiden ipanoiden kanssa.

Sitten täytä täilaatikko uudestaan ja jää odottamaan seuraavaa lappua.

Lappua odotellessa voit myös osallistua arvontaan: ipanoille tarkoitettua Free-täikarkotetta lähtee kolmelle onnekkaalle postausta kommentoineelle lähimmäiselle, osallistua saa 10-15.9. Jätä sähköpostiosoitteesi niin saan ilmoitettua voittajille.

Kilpailun säännöt löytyvät täältä.

Ps. Käy heti vessassa tarkistamassa tilanne, sillä päänahkasi on alkanut jo kutista armottomasti.

Heippa, neuvolan täti!

Istuimme Snadin kanssa tänään viimeistä kertaa neuvolan odotushuoneen puupenkillä.

Rokotus jännitti. Pohdimme, mitä tehtäviä tällä kertaa tehtäisiin, ja pitivätköhän Lintsin mittalaitteet paikkansa (pitivät). Välillä joku vauva parahti itkuun. Tämä olisi viimeinen kerta kun tutuksi tullut neuvolan täti punnitsisi, mittaisi ja kyselisi kuulumiset. Seuraava terveystarkastus olisi sivistystoimen järjestämä.

Terveydenhoitajamme on aina ollut hyvin käytännönläheinen ihminen. Olen asioinut hänen kanssaan liki kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii jo syntyä jonkinlainen luottamus jos on syntyäkseen. Hän tuntee molemmat ipanat ja kyselee aina, mitä isosiskolle kuuluu.

Kersoilla ei ole vielä toistaiseksi ollut mitään ihmeempää ongelmaa, mutta molemmat ovat aina olleet laihoja. Toinen ei syönyt, toinen söi, mutta lopputulos oli sama miinuskäyrä. Täti on kuitenkin viitannut kintaalla kasvukäyrille ja todennut, että keskiarvot ovat keskiarvoja, jonkun täytyy kasvaa siellä miinuskäyrällä, kunhan nyt kasvaa. Ei ole kyse kilpailusta.

Lisäksi kyseinen täti on ollut aina äärimmäisen hienotunteinen, erityisesti lasten kuullen. Hänellä on aina ollut jotain mukavaa sanottavaa kehittymisestä: tällä kertaa tuomio oli "puhelias ilopilleri". Saimme itse valita, haluammeko mennä treenaamaan ärrää puheterapiaan. Ei se ole niin vakavaa.

Tällä tavallahan sen pitäisi mennä. Ei lapsen kehittymisen mittaamisesta pitäisi tulla mitään vanhemman henkilökohtaista painajaista, vaikka näin joskus tuppaa käymään. Ei kukaan halua lisää huolia, ellei niihin ole jotain oikeaa syytä, muun kehityksen tyssämistä, liikunnan puutetta, ruokahaluttomuutta ja uniongelmia. Se, että kasvaa omaan rauhalliseen tahtiinsa, ei ole huolenaihe kun kokonaisuus on kuitenkin kunnossa. Kasvukäyriä on monenlaisia.

Varsinkin Skidi on kasvanut aika hitaasti, mutta silti ihan normaalin rajoissa. Olen aina silloin tällöin kuullut muilta vanhemmilta kommenttia pienuudesta. Olen joka kerta ollut yhtä yllättynyt: mitä ihmeen väliä sillä pituudella on? Lasten ulkomuodon päivittelemisellä nyt ei ylipäätään lähde mitään keskustelua käyntiin. Emme me vanhemmatkaan ole erityisen pitkiä, joten on ihan oletettavaa, että kersoistakaan ei tule tavallista persjalkaista kummempia. Mitäs sitten?

Vähän jää siis ikävä tätä tätiä.

Enkä ole ihan varma pitäisikö neuvolakäynneistä luopua ikinä. Nähdäkseni siellä voisi käydä syntinsä tunnustamassa ihan keski-ikäinenkin ihminen, vaikka ne käyrät voisikin tässä vaiheessa jo unohtaa.

Ps. Tämä oli ihan pätevä puhe.

Sinä olet kantoraketti

Aina silloin tällöin minulta kysytään, olisiko minulla jotain hyviä vinkkejä vanhemmuuteen. Ei ole, eikä ainakaan hyviä. Ajatuksia kyllä sitäkin enemmän.

Jos kertaakaan mietit, tuleeko sinusta hyvä vanhempi, niin todennäköisesti tulee. Kuulut siihen vanhempien heimoon, jotka syyllistyvät, vaikka ei tarvitsisi. Korppikampanjat eivät ole suunnattu sinulle, vaikka katseletkin välillä puhelinta hiekkalaatikolla ja unohdut omiin ajatuksiisi bolognesekastikkeen äärellä.

Olet sellainen kuin olet. Sinusta voi tulla aivan loistava vanhempi, vaikka joutuisit opettelemaan kaiken aivan alusta ja yhtä lailla voit olla oman lapsesi kanssa vaikeuksissa, vaikka kummilapsen kanssa kaikki olisi sujunut hyvin. Se on ihmislajin menestyksen salaisuus, oppiminen. Opit elämään perheessä, vaikka tykkäät olla yksin. Opit rakastamaan rutiineja, vaikka olet huithapeli. Opit ottamaan syliin, vaikket olisi itse päässyt. Ennemmin tai myöhemmin kasvat niin isoksi, että opit nauramaan itsellesi.

Voit saada maailman ihanimman lapsen - ja saatkin - , mutta silti roskia viedessä voi iskeä tunne, että jospa ei menisikään takaisin. Että lähtisi vain kävelemään jonnekin, missä kenelläkään ei olisi yhtään vaatimukselta vaikuttavaa kysymystä tai syytökseltä kuulostavaa kommenttia. Jonnekin, missä joku vaihteeksi kysyisi, mitä sinulle kuuluu.

Siinä ei ole mitään väärää. Sinulla on oikeus ja velvollisuus pitää huolta itsestäsi. Välillä sinun pitää saada kuulla, että kaikki järjestyy, etkä ole ongelmien kanssa yksin. Sinä yrität parhaasi ja se riittää.

Teet vanhemmuuden tekoja. Pyykkäät pissalakanoita, säilöt mustikkaa pakastimeen, luet viisisataa kertaa Puppe leipoo ja jonotat lääkärille itkevä lapsi sylissä. Kiukuttelet aamulla kurahaalareista, suljet itsesi vessaan jäähylle ja yrität olla vajoamatta kaksivuotiaan tasolle. Itket pöntön päällä kuin kaksivuotias ja soimaat itseäsi siitäkin, että sinulla on tunteet.

Silloin ehkä ajattelet, että tämä vanhemmuus on yksi perkeleen kestävyyslaji. Että tarvitset sykemittarin, uudet juoksukengät, magnesiumia kramppeihin ja palautusjuomaa nestehukkaan. Silti näyttää siltä, että katselet jonkun kantapäitä.

Sitten yhtäkkiä sivistystoimelta tulee kirje ja lapsesi kutsutaan peruskouluun. Seisot koulun pihalla, vilkutat ja katsot, kuinka reppu kantajineen loittonee sinusta. Tajuat, että tämähän ei ollutkaan mikään kisa. Et olekaan maratoonari vaan kantoraketti, joka on ohjelmoitu irtoamaan satelliitista, kun se on saatu kiertoradalle. Mutta hetken aikaa voit vielä roikkua kiinni. Päässäsi alkaa soida Space Oddity.

Omituisten lajittelijoiden kerho

Facebookissa kiersi joku hauska testi, jossa oli kaikenlaisia hassuja henkilökohtaisia kysymyksiä. Yksi niistä oli "Laitatko patterit sekajätteeseen?".

Jos sateenvarjo hajoaa, kahvan saa irti ja kankaan saa raksittua pois aika helposti ja
sitten runko sopiikin metallinkeräykseen!

Siis täh? En tietenkään. Kuka hullu nyt niin tekisi? Varsinkin kun nykyään niitä otetaan vastaan melkein jokaisessa marketissa, mutta myönnän, että tietämättömyyttäni olen jättänyt ne teippaamatta. Kaduttaa.

Suomessa on ihmisiä, joiden roskiskaapissa ei ole kahdeksan erikokoisen ämpärin tilataideteosta. Suurin osa ei ole kuullutkaan uusiomuovista. Jengi vetää safkan jämät vessanpöntöstä viemärirottien iloksi eivätkä näe kauneutta siinä, että yhteen tyhjään maitopurkkiin saa tungettua ainakin 8 täydellisesti litistettyä tölkkiä ilman, että alkuperäinen tölkki repeää. Muovien materiaalikoodeista ei synny kiihkeää ruokapöytäkeskustelua.

Ja sitten on tämä minun kerhoni.

Ilahdun kun voin mökilläkin laittaa paahtoleipäpussin omaan astiaansa, ser-piste muuttaa ruokakaupan viereen ja otan instaan kuvan kun taloyhtiön jätekatokseen saapuu vihdoin kartonkikeräys (se maksoi välit taloyhtiön hallituksen kanssa mutta viis siitä). Olen jopa harjaantunut tunnistamaan, jos sekajätepussi painaa liikaa tai siellä kilisee tai kalisee. Silloin pussi on avattava ja tarkistettava, missä on mennyt vikaan. Kävelyretkilläni poimin tien varsilta roskia roskiksiin. Joskus unohdun kävelemään ojan pohjalle.

Kyttään luonnollisesti myös roskisten sisältöä. Nostelen väärin lajiteltuja pakkauksia pois astioista toiseen. Erityisen paljon vitutti edellisen duunipaikan lounasruokalassa uuniperunan folio biojätteen seassa. Eijeijeij. Miten merkitsen tähän käytetyn ajan työajanseurantajärjestelmään?

Niinpä minua kyrsiikin syvästi kun kaikki toitottavat, että jätteiden lajittelu on helppoa. Eihän ole! Lainsäädäntö muuttuu koko ajan ja ohjeet vaihtelevat kaupungeittain, uutisointia saa seurata ihan tosissaan, jos haluaa suoriutua edes välttävästi. Jätetermitkin ovat sekavia. Opettelu vaatii tietynlaisen mielenlaadun ja ankaraa internetin surffausta.

Voiko yskänlääkepullon laittaa keräyslasiin?
Onko purkka seka- vai biojätettä?
Saako lasipullon kaulusrenkaan jättää paikoilleen?
Pitääkö vanhat kasetit laittaa muovinkeräykseen vai energiajakeeseen?
Millainen huuhtelu jogurttipurkille riittää?

Niin. Ei tämä ole mikään intuitiolla hoidettava homma. Haja-asutusalueella vaaditaan vielä viitseliäisyyttäkin, jos roskapusseja pitää lähteä autolla viemään sorttiasemalle.

Mutta teollinen kierrätysprosessi asettaa materiaalille laatuvaatimuksia: väärin lajiteltu jäte saattaa vaikeuttaa prosessia tai jopa pilata erän. Mikä neuvoksi?

Tässä kohtaa kympin lajittelijatyttö nostaa käden ylös. Miksi meitä puoliammattilaisia ei hyödynnetä enemmän? Tuotan aivan tiptop lajiteltua jätettä, jossa ei taatusti ole virheitä. Entäs jos täydellisestä muovikuutiosta maksettaisiin jotain, samalla tavalla kuin tölkeistä ja pulloista? Mitäs jos hoitaisin metallit ja tekstiilijätteenkin oikeisiin kasoihin? Väitän, että talvikaudella pääsisin helposti pienen alumiinikaivoksen lukemiin.

Ja entäs, jos meillä olisi kerho? Kerho, jossa olisi pääsykoe, etuuksia ja vaikutusvaltaa, nyökkäilisimme toisillemme siellä ojan pohjalla ja taloyhtiön kokouksissa, naksuttelisimme kieltä lounasruokalan astianpalautuslinjaston valintatehtävän äärellä, josta suoriutuu vain harva stiplaamatta. Meidät kutsuttaisiin seminaariin keskustelemaan aina kun EU antaa uuden, ihanan jätedirektiivin. Roska-Rotaryt, Biojäte-Bilderberg, Kierrätyskilta! Kuka messissä?

Köyhä, mene mustikkaan!

Janna Rantala kirjoitti erinomaisen kolumnin siitä, miten monet lastenkasvatusneuvot sisältävät rahallisen investoinnin.

Tee lyhyempää työpäivää!
Muskari on loistava ensiharrastus!
Menkää yhdessä mustikkaan!

Taloudellinen ahdinko tekee vanhemmuudesta stressaavaa myös sen "ilmaisen" läsnäolon näkökulmasta. Silloin se mustikkametsään meneminen ei ehkä ole ensimmäisenä to do -listalla.

Mielestäni näkökulma oli hyvä, mutta kommentointi kolumnin jälkeen osoitti toisen ongelman. Mitä me tiedämme köyhyydestä? Mistä puhutaan, kun puhutaan huono-osaisuudesta? Mitä on absoluuttinen köyhyys ja suhteellinen köyhyys?

Ajoittainen vähärahaisuus yliopisto-opiskelijana ei vielä pätevöitä köyhyyden asiantuntijaksi. Nuuka, valittu elämäntapa ei ole sama asia kuin miettiä meneekö asunto alta ja miten pitkään pesukoneen korjaajan laskua voi pitkittää ennen kuin se menee ulosottoon. Tai millaista elämä on, kun lähipiiri ei ole mikään tukiverkosto vaan kivireki, jota itse yrittää pitää pinnalla. Joillekin kierrätys ei tarkoita sitä, että ehtii huutaa av:n 90 euron merkkileggareihin.

Köyhyyden aiheuttamasta näköalattomuudesta on jo puhuttu jonkin verran, mutta ei ehkä tarpeeksi. Kun hyvätuloinen kehottaa köyhää hakemaan metsästä mustikkaa ja suppilovahveroita (en kyllä itsekään tiedä, millaisen ruoan näistä saisi), hän kertoo vain, mitä hänelle itselleen tulee päällimmäisenä mieleen köyhänä olemisesta: stereotyyppistä köyhää vaivaa vain rahan (tai nöyryyden) puute, hän on elämäntapansa valinnut tai vähälahjaisuudellaan ansainnut.

Kääntäen vielä traagisempaa on, jos hyväosainen kokee ansainneensa hyväosaisuutensa ja katsoo jopa auttavansa uusavutonta köyhää vinkkaamalla metsässä odottavista ilmaisista mustikoista, joita poimiessa saa sunnuntain kivasti kulumaan. Win-win! Samalla kun antaa itselleen oikeuden olla ymmärtämättä elämäntilanteiden monimuotoisuutta, vaatii köyhää ottamaan mallia omista, fiksuista valinnoistaan, joilla säästää sievoisen summan.

Olisikohan niin, että köyhyys on joillekin kommentoijille ylipäätään ymmärryksen ulottumattomissa. Huono-osaisuus on niin monisyinen ongelma, että sen vaikutusta ihmiseen on vaikea käsittää. Siihen liittyy sairastumista, mielenterveys- ja päihdeongelmia, asunnottomuutta, yksinäisyyttä ja työttömyyttä. Kyllä yhteiskunnan turverkon läpikin voi pudota.

Mutta jos empatialihasta ei löydy, ymmärrystä voi hankkia tiedon kautta. Tietokirjaviikon kunniaksi suosittelen ihan jokaiselle kipittämistä kirjastoon ja lainaamaan vaikkapa professori Juho Saaren kirjoittaman teoksen Huono-osaiset. Siellä se tutkittu tieto odottaa ihan ilmaiseksi, ihan kuin mustikat metsässä. Omasta viitseliäisyydestä vain kiinni, hei.

Kun asukaspuisto on nähty, miten olisi saariretki?

Puksuttelimme tänään australialaisen ystävämme puuveneellä* Stora Herrön ulkoilusaarelle. Teimme hampurilaiset tulentekopaikalla, kiipeilimme kallioilla ja hengitimme meren tuoksua.

Tämä ystävä ei lakkaa ylistämästä Suomen saariston eksotiikkaa. Yhteiskäytössä olevat saaret ovat jo itsessään hämmentävä asia, mutta se, että ulkoilusaarissa on hyvät, katetut nuotiopaikat, halot valmiina katoksessa, roskikset, vesipiste, näköalapaikat ja vessat, on aivan ennenkuulumatonta. Ja jos omaa venettä ei ole ja kajakki on perheen pienimmille varma uimakeikka, kesäkaudella pääsee useammalle saarelle yhteysveneellä.

Alkoi vähän nolottaa. Tarvitaanko aina ulkopuolinen alleviivaamaan, mikä maassamme on uniikkia ja hienoa?

Eikä tosiaan tarvitse lähteä edes kauas, sillä jo pääkaupunkiseudulla on useita upeita ulkoilusaaria, muitakin kuin Suomenlinna. Voisimme hyvin hypätä saaristoveneeseen useamminkin, sillä pääsee neljään Espoon saareen. Olisipa vain liikennöintikausi pitempi! Syyskuu olisi loistavaa saarihyppelyaikaa, mutta huomenna on viimeinen päivä, seuraava mahdollisuus sitten ensi kesäkuun alussa.

Kaupunkia tulee harvoin katsottua mereltä päin. Ipanat olivat fiiliksissä, kun etsivät mantereelta tuttuja rakennuksia ja maamerkkejä ja yrittivät hahmottaa, missä kohtaa menimme moottoritien alitse. Vilkutimme veneilijöille, mutta myös presidentille ja pääministerille.

Vaikka päivä oli pilvinen, mieto tuuli teki kelistä leppeän. Rauhallisena liplattava vesi, varvikkoon hiipivä ruska, kukkivat kanervat, punaiset pihlajanmarjat, harmaat käkkyräkelot ja upeat rantakalliot laittoivat aivot lepotilaan. Paitsi tietysti kersoilta, jotka juoksivat itsensä uuvuksiin.

Sipe ei ollut kotona, mutta vilkutettiin silti.

Jos siis kaikki on maissa nähty, siirtykää vesille. Ottakaa saaristo omaksenne, varsinkin, jos se sattuu olemaan ihan tuossa vieressä.

*Tämä samainen ystävä rakastui saaristoon niin palavasti, että osti melkein satavuotiaan puuveneen ja ryhtyi yrittäjäksi. Ihanalla Skumilla voi järjestää kaikenlaisia tilaisuuksia ja samalla voi hioa aussiaksenttia.