Miten määritellään pikkulapsi

Olin ravintolassa syömässä kolmistaan kersojen kanssa.

Tyypit istuivat pöydässä nätisti, tilasivat annoksensa ja jäivät tekemään kymmeniä kertoja tekemänsä lasten menun takaosan ristikkoa ja kilpailivat siitä, kumpi osaa tehdä sen nopeammin ulkomuistista. Ehdotin, että menisivät leikkinurkkaukseen. Katsoivat minua kuin vaaleanpunaista elefanttia, mutta lähtivät sitten.

Tulivat takaisin kahden minuutin kuluttua.

- Siellä oli ympäriinsä juoksentelevia räkänorolapsia.

Yritin pitää pokkani ja muistutin, että hekin ovat olleet juoksentelevia räkänorolapsia, ja vieläpä aika vähän aikaa sitten, tosin ravintolassa noin yleisesti on kyllä kielletty juoksentelemasta, koska tarjoilijat ja safkat.

- Emme ole enää. Vain Snadilla on välillä kuivunutta räkää.

Pääsimme kiinnostavaan keskusteluun siitä, miten määritellään pikkulapsi. Tulimme siihen tulokseen että kasvamiseen liittyy voimakkaasti motivaatio ja kiinnostus pitää oma naama puhtaana ja tietoisuus siitä, mitä naamassa on.

On vauvat. Vauvat ovat toisten armoilla olevia kääröjä, jotka lähinnä huutavat ja yrjöilevät mihin sattuu ja heitä niistetään nenäfriidalla.
On räkänorotaaperot, joilla roikkuu vihreä jojo nenästä, ja jotka huutavat ja juoksentelevat valtoimenaan, vaikka vanhemmat kieltävät ja yrittävät niistää.
On räkänorotaapero senior, joka ei huuda enää koko aikaa ja pyyhkii noronsa hihaan.
On edistynyt taapero, jolla on enää kuivuneita krökkeröitä huonosti pyyhityssä nenässä.

Ja sitten ovat täysin kehittyneet, valmiit ihmiset. Eli ilmeisesti kaikki kuusivuotiaasta ylöspäin. He pyyhkivät ruoan jälkeen suunsa ja niistävät nenänsä vapaaehtoisesti. Haluavat tietää, onko naamassa mutaa, suklaajäätelöä ja hilloa.

Tätä tietoisuuden suurta merkkipaalua varjosti vain hiukan se, että toisella oli valtava mustikkapiirakkatahra mekossa ja toisella tukassa puuroa, mutta toki räkänoroa ei kummallakaan. Yritinkin tuoda keskusteluun iän myötä kehittyvän vastustuskyvyn, mikä osaltaan vähentää jatkuvaa räkänoroa, mutta argumenttini vaiettiin kuoliaaksi. Yritin tuoda ilmi, että ei ole oikein sivuuttaa argumenttia vain siksi, ettei se sovi muuhun tutkimusainestoon.

Sitten tilasimme laskun. Hetken keskustelimme siitä, voisiko kokille huomauttaa, että jälkiruoaksi tilatun suklaakakun olisi pitänyt olla keskeltä pehmeämpi. Eivät halunneet kertoa, ettei kokille tule paha mieli. Sanoin, että kokki haluaa tietää tällaiset asiat, sillä hän haluaa tehdä hyvää ruokaa. Pyysivät sitten pienen neuvottelun jälkeen tarjoilijaa sanomaan, mutta ei pahalla.

Toisen tunteiden huomiointi saattaa olla sitä räkänoroa merkityksellisempi asia ihmiseksi kasvamisen kannalta, mutta en lähtenyt turhaan alleviivaamaan. Alleviivaan sitten seuraavan nuhan yhteydessä.

Lapsiperheiden kirjoittamattomat säännöt

Lapsiperheissä vallitsee monimutkainen oikeudenmukaisuuden laki- ja sääntöviidakko. On tiettyjä hiljaisesti hyväksyttyjä käytäntöjä, joiden rikkominen aiheuttaa paheksuntaa ja aiheellista syyllisyyttä.

Meiltä on löydettävissä ainakin seuraavat.

1. Inflaatiosyistä tonttu-uhkailun voi aloittaa vasta siinä vaiheessa, kun joulu ilmestyy jälkikasvun tapahtumahorisonttiin. Yleensä heinäkuun lopulla.

2. Jälkiruoalla lahjomiskortin saa käyttää vasta kun lautasen pohja näkyy. Siihen asti pitää patistella ihan pelkällä auktoriteetillä.

3. Hammaskeijun kannattaa pitää jotain kirjaa rahalahjoituksista, sillä kersat MUISTAVAT KYLLÄ. Lisäksi on tarkistettava, ettei toinen vanhempi ole jo laittanut rahaa tyynyn alle, koska "Wää, tuo sai euron naurettavasta etuhampaasta."

4. Aikuinen, joka sanoo keittiössä ääneen, että "Ai, oot ostanut suklaata" on virallinen idiootti. "Mitä on ostettu??!!" + Sitä suklaata ei enää näy.

5. Nuorin saa punaisimman metsämansikan ja hissinnappulaetuoikeuden. Hissin nappuloita ei kertakaikkiaan paina aikuinen ennen kuin kersat muuttavat pois himasta.

6. Ranet ja nakit / soijanugetit / pakastepizza on pääsääntöisesti tarkoitettu yh-viikonloppuihin ja juhliin, mutta niitä voi tarjoilla myös loman jälkeen ensimmäisenä maanantaina ja silloin kun kaikilla on yskä.

7. Komentamisen 3+1 käytäntö: kolme kertaa pitää pyytää nätisti ja vasta sitten saa huutaa niin että naapurikin siivoaa piirustustarvikkeensa olohuoneen lattialta ja tulee syömään.

8. Jos omassa päässä soi joku kauhea renkutus sitä EI saa levittää koko perheelle hyräilemällä sitä repeatilla, varsinkaan jos kyseessä on joku lastenohjelmatunnari. Grr. Koska duuneista ei tule mitään, jos päässä soi "Pikku perunat".

9. Kiroilla ei saa, ellei huomaa, että tehnyt rakennusvirheen legotalossa sivulla 2 ja joutuu purkamaan koko paskan. Tai muutamassa muussa erikoistilanteessa.

10.  Pyritään pääsääntöisesti käyttämään perheenjäsenistä etunimiä sekä suurta skaalaa lempinimiä, mutta hyväksyttyjä lasten kutsumanimiä ovat myös tonttu, orava, diginatiivi ja viljelijä. Hyväksyttyjä aikuisten kutsumanimiä ovat taas mummo, pappa, dinosaurus, fossiili ja Paavolan tammi. Huom. Takapenkillä vieruskaveria saa haukkua vauvaksi vasta kun on itse ensin ottanut täydestä pillimehupurkista kiinni puristamatta.

Mitäs teillä on?

Muotinurkka: paras vartalotyyppivinkki on unohtaa se

Kävin alessa. Ajattelin, että yrittäisin löytää kauluspaidan toimistoon. Lähes bikinien veroinen ristiretki.

Tämä Marimekon paita on peruspaksulle älyttömän hyvä. En ole löytänyt näitä enää mistään.

Taas tuli mieleen, että ajan säästämiseksi vaatekauppojen valikoimat pitäisi jakaa kahtia: niille 10%:lle, joille 90% vaatteista on suunniteltu, ja sitten voisi olla joku nurkkaus tavalliselle pulliaiselle, jonka on oikeasti vaikea löytää esimerkiksi sitä kauluspaitaa. Ja joka vihaa sovittamista.

Kun huomautin asiasta myyjälle, hän sanoi, että täytyy vain tuntea oma vartalotyyppinsä. Tiedätte nämä hedelmiin ja aakkosiin liityvät stereotypiat, joille pitäisi olla olemassa joku optisesti ainoa oikea tapa pukeutua.

Kyllä sen oman vartalonsa tosiaan alkaa jo tässä iässä tuntea. Ja jopa hyväksyä. Mutta kun en ole mikään noista vartalotyypeistä, sieltä ei löydy edes peruspaksua puhumattakaan muista haasteista. Ja jos haluaa joskus laittaa päälleen jotain kivaa, ensimmäinen asia, joka pitää hylätä ovat nämä vartalotyyppimantrat. Yksikään ihminen, jota pidän tyylikkäänä, ei seuraa orjallisesti mitään pukeutumissääntöjä. Ja ei, kukaan heistä ei ole mallitoimiston listoilla.

Vartalotyyppejä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, ja kun on tuottanut maailmaan pari kersaa ja aineenvaihdunta loppunut, alkavat haasteet, joita ei yksikään muotilehti tai laihdutuskuuri ole pystynyt ratkaisemaan. Voin vakuuttaa, että vyötärön jääminen jonnekin 90-luvulle on vain yksi niistä. Tarjolla olisi vielä notkoselkä, kaulan epämääräinen lyheneminen, hiusten oheneminen (toisin kuin kaikki muu karvankasvu), pohkeiden paksuuntuminen ja niin leveä lesti että ainoat sopivat kengät ovat kumpparit.

Ei taida löytyä yhtä yksittäistä hedelmää tai kirjainta tälle vartalotyypille.

Ihmiset näkevät sinut aivan eri tavalla kuin sinä itse. Ne, mitkä sinusta ovat ällöttävät allit, ovat jonkun toisen mielestä ihan tavalliset käsivarret. Ja sitten on niitä, joiden mielestä olin liian lihava jo 10 kiloa sitten. Yritän miellyttää vain itseäni ja se on riittävän vaikeaa.

Sen sijaan toivoisin, että kaltaiselleni epävartalotyypille olisi aina vaatekaupassa tarjolla
a) korkeavyötäröisiä housuja, joissa ei ole elastaanissa säästelty,
b) paksusta kankaasta tehtyjä paitoja, joissa on tilaa tisseille
c) paitoja, joiden helma yltää tuhdon päälle.

Ainoa toiveeni kun on, että jos paidan napit eivät lentäisi sisäänhengittäessä ja perse näkyisi.

Mitä Pottereiden jälkeen?

Ah, ahmimisikä!, totesi kirjastonhoitaja, kun seisoimme Skidin kanssa hyllyjen välissä neljättä kertaa saman kesänä ihmettelemässä, että mitäs nyt luettaisiin.

Skidi on nopea lukija ja kuluva kesäloma on ollut lukurintamalla kiireinen - saaristossa säät ovat suosineet sisällä viihtymistä! Olenkin tuntenut äärimmäistä kiitollisuutta kirjastojen olemassaolosta, yhä enenevissä määrin. Sieltä löytyy aina jotain, ja henkilökunta neuvoo. Kirjastossa myös huomaa, että ahmimisikää on liikkeellä: joka kerta siellä on joku luokkakaveri penkomassa hyllyjä.

Aika moni vanhempi on pulassa, kun lapsi on saanut Tylypahkan suoritettua. Pottereiden lukurupeama on pitkä ja kokemus intensiivinen, minkä jälkeen on vaikeaa löytää toista yhtä jännittävää ja vetävää tarinaa. Skidi päätyi pitämään Potterien jälkeen fantasiakirjallisuudessa tauon ja vaihtoi hetkeksi Aku Ankan taskukirjoihin. Tänä kesänä on taas ahmittu Simukan Sisarla, Parvelan Kepler 62 -sarja ja Krekelän Hurjalinna ja Säihky. Molemmista on tullut hyväksyvä arvio, mutta ne ovat olleet lukukokemuksena suupaloja.

Päädyimme pähkäilyn jälkeen Hobittiin (eli Sinne ja Takaisin). Emmin vähän, että onko valinta liian hurja, mutta kirjastonhoitaja sanoi, että alunperinhän Tolkien kirjoitti sen lastenromaaniksi (vuonna -37!). Lisäksi kirjat eivät ole niin pelottavia kuin elokuvat, koska lapsi rakentaa tarinan oman mielikuvituksensa rajoissa. En ole itse lukenut kirjaa, mutta kahlasin läpi LOTR-trilogian ehkä kuudennella ja olin aivan myyty.

No katsotaan kuinka tämä lähtee, ensimmäisen illan tuomio oli että vähän tylsä alku. Seuraavaksi ajattelin ehdottaa uusintakierrosta: ainakin Lindgrenin Ronjasta saattaa irrota ihan uusia puolia, kun sen lukee itse.

Jakakaa vertaistukea: mitä teillä on tehty Potter-tyhjiön täyttämiseksi?

Ps. Asiasta kukkaruukkuun: Jos et ole vielä ehtinyt lukea novelliblogin puolelta eronneen kirjastonhoitajan seikkailusta, suosittelen tekemään sen vaikka heti!

Vanhemmuus kasvattaa, jos sen antaa kasvattaa

Kaikki tietävät kertomuksen siitä, kuinka vauvan tulo perheeseen laittaa arvot uusiksi ja asettaa vanhemman pään päälle sädekehän. Mutta käsitys siitä, että vanhempana olisi automaattisesti jotenkin henkisesti ylevöitynyt, on keskeneräinen.

Olen toki itsekin eri ihminen kuin mitä olin 10 vuotta sitten, tietenkin. Mutta olisin muuttunut muutenkin. Eivät lapsettomat elä missään tyhjiössä. Vastuu toisesta ihmisestä voi tulla kumppanin tai omaisten sairauden tai muun epäonnen myötä. Mikä tahansa parisuhde pakottaa kompromisseihin.

Yhtä lailla totta on myös se, että vanhemmuus on muuttanut minua. Lapsi ei kuitenkaan pakota muutokseen, vaan tarjoaa siihen hyvän mahdollisuuden. Toisen ihmisen elämän ottaminen vastuulleen tarkoittaa vastuunottoa myös itsestään. Toisin sanoen: Itsekäs mulkku voi hyvin olla itsekäs mulkku myös vauvan saamisen jälkeenkin. Mutta hän saattaa myös huomata, että elämää voi elää toisellakin tavalla. Kyse on siitä, haluaako muuttua.

Ei tarvitse edes olla psykopaatti joutuakseen vaikeuksiin jälkikasvun kanssa.

Tarvitsetko paljon unta? Vihaatko keskeytyksiä? Oletko rutiineja inhoava huithapeli? Diggailetko olla yksin? Oletko huono tulkitsemaan (muiden kuin koirien) ilmeitä ja eleitä? Oletko usein oikeassa ja tottunut saamaan mitä haluat? My way or highway?

Kaverin puolesta kysyn.

Ikävä kyllä, joudut vanhempana kohtaamaan itsesi. Joudut tsemppaamaan huvipuistossa, heräämään kukonpieremän aikaan ja pakottamaan itsesi hymyilemään, sietämään sietämätöntä möykkää (sekä taukoamatonta pulinaa) ja hillitsemään itsesi ruokapöydässä vaikka tekisi mieli hajottaa koko kämppä. Vituttaahan se välillä. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan koko aikaa, koska silloin elämä menee pilalle.

Vanhemmuus on aivan valtavan ristiriitainen kokemus, täynnä aivan uudenlaisia pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, toki sitä iloakin. Pystytkö vastaamaan haasteeseen, kun elämäsi menee uusiksi, päällesi ladataan valtavat paineet yhteiskunnan taholta ja huomaat olevasi onnen kukkuloiden sijaan mörönperseessä? Fuck this shit -mahdollisuutta ei oikeastaan ole.

Taistelet ainakin
a) omia tapojasi,
b) omaa persoonaasi ja
c) omaa tiedostettua/tiedostamatonta kasvatuskokemustasi vastaan (minut pakotettiin syömään joten minäkin pakotan syömään).

Siinä sivussa pitäisi sitten kehittää jotain kasvatuksellisia linjoja. Välillä ihmettelen miten kukaan selviää tästä ilman lääkitystä.

Ja kyllä siinä kaipaisi apua. Ihmettelenkin, miten pirusti aikaa ja energiaa (anteeksi jo etukäteen) kohdistetaan mitättömiin detaljeihin kuten ponnistusvaiheessa hengittämiseen ja rintaruokintaan, kun taas lapsen kasvatukseen suhtaudutaan lähinnä erilaisilla kieltolistoilla. Minä haluaisin jättää traumoista puhumisen vain sotaa paenneita lapsia hoitaville lääkäreille. 

On olemassa imetystukihenkilöitä mutta ei kasvatustukihenkilöitä. Erityisesti lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy nimenomaan vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. Esimerkiksi THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

En toistaiseksi tiedä yhtäkään perhettä, joka ei olisi välillä kaivannut apua.

On tietenkin kauhean kätevää jos tiedostaa jo etukäteen, mistä omista luonteenpiirteistä saattaa aiheutua ongelmia vanhempana, mutta harvemmin se onnistuu. Eikä se onneksi vanhemmuutta estä. Totuttelu inhimillisyyden sietämiseen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin, erityisesti jos sinua itseäsi ei ole siihen kasvatettu. Lapsia saavat enemmän tai vähemmän keskeneräiset ihmiset, mutta se osa, joka pystyy myöntämään heikkoutensa, saa paremman startin. Itse panostin loppukiriin.

Huussipäiväkirja dokumentoi kesän

Kun elää whatsappaavan esiteinin kanssa, saattaa eräänä päivänä huomata, että mökin ulkohuussin seinälle on ilmestynyt plakaatti. Plakaatissa lukee "WhatsKak".

Tähän printtipohjaiseen keskusteluryhmään on pyytämättä ja yllätyksenä lisätty kaikki yhteismökkiä ja sen fasiliteetteja käyttävät, kirjoitustaitoiset henkilöt nimeltä mainiten.

Plakaatissa on valmiina kolme keskusteluketjua, ja seinällä on odottamassa lyijykynä merkintöjä varten. Tavoitteena on dokumentoida huussissa syntyneitä ajatuksia.

Näin kesän lopulla tila alkaa jo loppua. WhatsKak on ollut ahkerassa käytössä.

Tällainen päiväkirja on yllättävän mukava lisä huussiasiointiin! On mukava mennä katsomaan, onko joku kirjoittanut ryhmään jotain uutta. Jokainen kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, kommentoi säätä, lounastarjoilua ja tapahtumia. Samalla kesän 2017 tärkeimmät (?) muistot on tallennettu yhteen dokumenttiin. Samalla tulee huolehdittua siitä, että huussi pysyy sen verran viihtyisänä paikkana, että keskusteluun kirjoittaminen on mahdollista ilman pökertymistä.

Näen tässä kansainvälistä potentiaalia. Vessanseinäkirjoittelu on parhaimmillaan yhteiskunnallista debattia, jolle saataisiin työkalun kautta hyväksytyt raamit. Näen, kuinka ihmiset (ja juorutoimittajat) jonottaisivat tiettyihin vessoihin osallistuakseen poliitikkojen, tubettajien ja muusikoiden aloittamiin keskusteluihin tai lukeakseen anekdootteja ja rakkaudentunnustuksia.

Eläköön kakkajutut!