Oikeus olla pelle

Lueskelin taannoin romaaniani varten tunnelukoista kertovaa tekstiä. Pysähdyin yhden kappaleen kohdalle.

Onhan sinä kieltomerkki, mutta ei se meitä koske.

"Pidät itseäsi erityisenä ja oikeutettuna tavanomaisesta poikkeaviin toimintatapoihin. Omat tarpeesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin toisten. Olet vaativa ja kontrolloiva muita kohtaan, ja haluat että asiat menevät niin kuin sinä haluat. Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain. Haluat varmistua siitä että saat kaiken mitä haluat, miten haluat ja koska haluat. Tylsistyt ja pitkästyt helposti, ja sinusta saattaa tuntua etteivät rutiinitehtävät ole sinua varten - sinun ei pitäisi joutua tekemään niitä. Saatat rikkoa lakia tai sääntöjä - vaikkapa hurjastelemalla liikenteessä, huijaamalla liiketoimissa tai verotuksessa - koska uskot, että sinulla on siihen oikeus."

Eräs Suomessa asuva ulkomaalainen ystäväni sanoi joskus ohimennen, että hänen silmiinsä on pistänyt ihmisissä täällä juuri tämä, oikeutuksen tunne. Sense of entitlement. Se, että koemme hirveän voimakkaasti ja täysin kritiikittä olevamme oikeutettuja tiettyihin asioihin ja tapoihin.

Havainnossa on nähdäkseni perää ja tiedän itsekin monella tapaa etuoikeutettuna syyllistyväni saavutetuissa eduissa roikkumiseen. Piirre on täysin inhimillinen, mutta ylikorostuneena se on kiusallinen vaiva, jota ei ehkä tunnisteta riittävästi. Paitsi muissa.

Nähdäkseni yksi manifesti tästä ilmiöstä ovat erilaiset somekohut. Niissä on yleensä aina kyse jostain julkisesta puheenvuorosta, joka tahattomasti tai tahallisesti loukkaa jotakuta. Niistä harvemmin seuraa mitään rakentavaa. Päinvastoin.

Toinen tapaus samasta ilmiöstä nähtiin Priden yhteydessä. Eräs entinen kaupunginvaltuutettu vaati, että on järjestettävä myös heterokulkue. En tiedä kuka sitä vastustaisi sen enempää kuin osallistuisikaan. Mutta jos oman oikeutuksen tunne on ylikorostunut, pelkkä tasa-arvoisuuden vaatimus tuntuu epäreilulta.

Epäterveellä tasolla tunne aiheuttaa kitkaa ihan arkisessakin kanssakäymisessä.

Koetaan, että naapuriin ei pitäisi ottaa vammaisia tai maksaa molemmille sukupuolille samaa palkkaa.

Koetaan, että on ok määritellä millaiset ihmiset ovat vääränlaisia, paheksua erilaisia elämänvalintoja tai tuomita kenen tahansa seksuaalisuus vääräksi.

Koetaan, että täällä ylipäätään saa käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan ihan miten sattuu, olivat nämä lapsia tai aikuisia. Koska minulla on oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Pahimmassa tapauksessa tämä tunne tarkoittaa muutakin ahdistelua ja kiusaamista, jopa lain rikkomista. Erityisesti ympäristörikoksissa on nähtävissä tätä kummallista piittaamattomuutta.

Laki määrittelee tietenkin rajat sille, kuinka itseriittoinen voi oikeuksiensa suhteen olla, mutta voisihan tästä jonkinlaista sivistykseen tähtäävää keskusteluakin käydä. Itsestään saa tehdä pellen, mutta kannattaako? Olisiko meillä jotain velvollisuuksiakin? Mihin saa puuttua? Mihin pitää puuttua? Ja minkä voi vain antaa olla.

TLDR: Olen kyllästynyt somekohuihin. Kaipaan päivä päivältä enemmän peruskouluihin etiikkaa.

Suku on paras

"Oletko jo piirtänyt kuvan?"

Pikkuveli kysyi tätä kauan sitten, kun kerroin että olen tavannut yhden mukavan tyypin. Kysymys tarkoitti kautta rantain sitä, oliko suhde vakava vai ei. Jos seurustelukumppanille oli piirretty vuokaavio siitä, kuka on meidän suvussamme ollut naimisissa kenenkin kanssa ja ketkä ovat oikeasti sukua keskenään, suhde oli vakaalla pohjalla. Ihan kenelle tahansa sitä ei kannattanut ruveta selittämään.

Ei nimittäin ole ihan yksinkertaista.

Minulla on läjä eri-ikäisiä veljiä. Elossa oleva lähisukuni koostuu hyvin sekalaisesta jengistä, joista osan kanssa on enemmän yhteisiä geenejä kuin toisten. Olemme veljesten kanssa hylänneet kaikki turhat puoli-etuliitteet ihan yksinkertaistamisen nimissä - osa kun ei uppoa edes siihen puoli-kategoriaan. Yhtä lailla uuden sukupolven myötä serkut ovat serkkuja ilman sen kummempia tarkennuksia. Mitä sitä turhaan vaikeuttamaan päivänselvää asiaa. Perhettä ollaan.

Tästä kummallisesta suvusta on kehkeytynyt seurue, jota on ihan yhtä hauska nähdä kuin kavereita, yksitellen ja yhdessä. Meitä ei yhdistä oikein mikään mutta silti ihan kaikki. Emme ole asuneet saman katon alla kuin satunnaisesti, mutta silti juttua riittää.

Sukulaisten kanssa sosialisoinnin paras puoli on se, että heidän kanssaan voi puhua omasta historiastaan. Ei ole enää kovin montaa ihmistä, jotka tunsivat vanhempani. Luurangot kaapissa, kolesteroliarvot ja rahatilanteet ovat tiedossa, joten asioista voi puhua hyvin suoraan.

Olen iloinen, että kersoille on siunaantunut useampia serkkuja. Ehkä ne joskus pitävät yhteyttä ja muistelevat lapsuuden kesäpäiviä, jolloin syötiin pahoja ahvenia ja kalasteltiin laiturilla katkenneilla kaisloilla.

Ihan paras suku on sellainen, jonka kanssa ollaan yhdessä siksi kun tykätään olla eikä siksi, että on pakko. Ei ehkä voida luovuttaa tosillemme munuaisia mutta haluttaisiin kyllä. On sekin jotain.

Jumissa pikkulapsivaiheessa

Anteeksi tauko! Oli kiireinen ajanjakso Taivaan lintu -retriitissäni eli yksin kotona.

Vaikka murtunut sormi piti huolen siitä, että en päässyt reväyttämään itseäni kotitöillä (kävin kertaalleen kyllä kaupassa), hommaa oli jokaiselle illalle aivan sutena. Havahduin tällä kertaa siihen, miten paljon to do -listalla on sitä henkistä itsestään huolehtimista. Saan kyllä hoidettua arjessa kohtuullisen helposti pakolliset rastit kuten täsmäostokset, kampaajakäynnit ja jumpat.

Mutta oman ajan leiriviikko näytti, että normiarjessa jää edelleen tekemättä paljon asioita.

Tästä retriitistä tuli ystävien tapaamisviikko. Joka päivä oli lounas- tai iltatreffit jonkun kanssa enkä todellakaan edes ehtinyt treffata kaikkia, joita olisin halunnut. Jäi fiilis, että olisi kiva tehdä ystävien tapaamisesta vähän kevyempi ponnistus kuin yhteinen urheiluviikonloppu. Se olisi ihan mahdollista, arkena.

Pikkulapsivaiheeseen on helppo jäädä jumiin monella tapaa. Unohtuu, että ei meillä enää asu niitä. Skidi on jo jonkin aikaa ollut helppohoitoinen ja nyt Snadikin on alkanut itsenäistyä kovaa vauhtia ja luuhaa illat ympäri kyliä ellei kikata kaverinsa kanssa omassa huoneessaan. Palveleminen voi jäädä päälle mutta niin jää myös kokemus omasta ajankäytöstä ja velvollisuudesta.

Olen oppinut juoksemaan kotiin heti kun pääsen töistä.
Jaamme ja vaihdamme edelleen vahtivuoroja minuutin tarkkuudella.
Hommaan hoitajia vaikka iltamenot voisi kuitata myös yökyläilyillä.

On uudelleenkouluttautumisen aika. Kyllä sitä aikaa on myös ystäville kun vaan päästää irti turhasta päivystyksestä, jota kukaan ei oikeasti kaipaa.

Voisin ottaa helposti ohjelmistoon arki-iltatapaamiset ystävien kanssa. Liukumavaraa on päällekkäisiinkin menoihin sillä lapset osaavat olla itsekseen kotona. Parasta olisi yhdistää ystävät ja keski-ikäisyys eli pitkät kävelylenkit tai visiitit alppiruusupuistoon, jalkahoitoon tai kulttuuririentoon.

Johonkin väliin voi sitten aikatauluttaa sitä siunattua joutilaisuutta, koska sitäkin tarvitaan. Kyllä sitä pyykkiä ehtii pestä myöhemminkin.

Ropiseeko? Viisi vinkkiä sadepäivään!

Tänä juhannuksena tuli tutuksi sateen ropina.

Instakuvat otetaan kun vähänkin paistaa.

Torstain ja sunnuntain välillä tuli rakeita, kosteaa sumua mereltä, isoja lämpimiä pisaroita kuuroina, tuulenpuuskien mukana lentäviä roiskeita, kylmää tihkua ja päättäväistä tasaista sadetta, joka näytti siltä, että ei lopu kolmeen päivään.

Se ajatus hiipi väkisinkin mieleen: onko koko juuttaan loma tätä?

En ole mikään reipas ulkoilmaihminen, joka saisi kiksejä luonnonvoimien kanssa painimisesta. Olen mukavuudenhaluinen kotihiiri, joka nauttii viileydestä vain jos se liittyy valkoviiniin. Mutta Suomessa sataa aivan liian usein, jotta siitä olisi varaa tehdä ongelma. Kesä ja erityisesti loma on niin pirun lyhyitä pätkiä, että lomafiilistä pitäisi osata repiä melkein kelistä kuin kelistä.

Olen joutunut muuttamaan asennettani sadetta kohtaan kahdesta syystä. Toinen on lapset ja toinen fillarointi. (Monet nimeävät vielä koiran, mutta minulla on ollut vain sitä lajia, jonka sai ulos sateella vain kantamalla.) Fillaroinnista ei tule mitään, jos asettaa tarkat edellytykset olosuhteille. Sama pätee mökkeilyyn. Lasten kanssa taas on oltava jotain ohjelmanumeroita, oli keli mikä tahansa, muuten hajoaa pää.

No miten ne sadepäivät sitten käännetään voitoksi? Vahvuuksien kautta! Tässä viisi asiaa, joita voi tehdä mökillä sateen sattuessa.

1. Pistä pystyyn päiväsauna. Jos löydät yhtään kuivia puita siis. Päiväsaunassa voi hyvin vanua pitkään koska kenenkään nukkumaanmenoaika ei tule vastaan. Uimisessa on ihan oma mausteensa kun vesi tuntuu ilmaa lämpimämmältä, varsinkin kun jäätyy jo matkalla laiturille. Eikä tarvita nihkeitä aurinkovoiteita!

2. Järjestä peliviisinottelu (esim. Fortuna - Muistipeli - Afrikan tähti - Monopoli - Alias) tai joku näistä 15 aikuisystävällisestä sisäleikistä. Häviäjä tekee lettutaikinan. Kun kaikki ovat pahoittaneet mielensä, siirry kohtaan kolme. 

Tämä on hyvis eli ukkoetana, eri tyyppi kuin täystuholainen espanjan siruetana.

3. Metsäretki toimii aina. Kunnon varusteita se tietenkin edellyttää, mutta oikeastaan vain ukkosella kannattaa pysyä sisällä. Sateisessa metsässä tuoksuu aivan mahtavalta eikä puiden keskellä yleensä edes tuule. Metsäretkellä voi bongata lajeja, joita ei auringonpaisteella näe kuten sammakoita ja etanoita. Sen sijaan hyttysiä ja paarmoja ei ole yhtään.

Puolukka kukki aivan valkoisenaan.

4. Lyhennä nakkilistaa. Sateella voi siivota leikkimökin, niittää kaisloja, tyhjentää huussin tai tehdä risusavottaa. Ylipäätään sateen sattuessa kannattaa tehdä sellaisia hommia, joihin ei jaksaisi aurinkoista päivää käyttää.

5. Onkimaan! Jotkut väittävät, että kala syö sateella paremmin, joten onkireissun voi ottaa ihan ruokailun kannalta. Matoja ainakin löytyy helpommin.

Ja sitten voi aina surffata ilmalämpöpumpun huristessa / takkatulen ritistessä erilaisten katosten ja huvimajojen rakennusohjeita tai etsiä äkkilähtöjä johonkin, jossa paistaa suurella todennäköisyydellä.

Ps. Onko olemassa sadevaatteiden erikoiskauppa? Jos ei, pistäkää joku äkkiä pystyyn.

Neljän päivän vapaus

Kesän viimeinen leiriviikko päättyi. Päiväkoti päättyi. Koti-insinöörin työt päättyivät sen minkä yrittäjän työt nyt ikinä päättyvät. Ja nyt se on täällä.

Enemmän kuin juhannusta odotan ensi viikon perinteistä Taivaan lintu -retriittileiriäni: vietän neljä päivää yksin kotona sillä välin kun muu perhe riehuu maalla.

Olen suorittanut tämän sielunhoidollisen setin joka kesä siitä lähtien kun Snadi täytti neljä. Vaikka lastenhoidollinen aikani vähenee koko ajan ja elämäni muistuttaa jo enemmän keski-ikäisen naisen kuin 24/7 henkivartijan elämää, en usko, että haluan luopua tästä aikaikkunasta enää koskaan. Olen addiktoitunut tähän muutaman päivän perhevapaaseen samalla tavalla kuin 80% työaikaan. On yksi päivä viikossa, johon saan suunnitella (melkein) sellaiset aikataulut kuin itse haluan. Samalla tavalla saan elää tämän neljä päivää juuri kuten itse haluan.

Voin mennä aamulla vaahtokylpyyn ja syödä kylmää pizzaa telkkarin edessä.
Ei tarvitse siivota kenenkään muun jälkiä.
Kukaan ei tuomitse, jos en pue päivävaatteita, liikahda sohvalta koko päivänä ja nouse sängystä ennen kymmentä.

Siitä tulee voitonriemuinen olo.

Olen tullut siihen tulokseen, että tässä retriitissä ei oikeastaan ole kyse yksinäisyydestä (josta kovasti myös tykkään) vaan oman elämän takaisinvaltauksesta. Sellaisesta pienestä lällätyksestä äitimyytille. Saan ihan luvan kanssa laittaa itseni etusijalle sen sijaan, että virittelisin jonkun kurahousun lahkeita kumisaappaiden päälle.

Erityisen ihanaa on oman vuorokausirytminsä käyttöönotto. Minulle se tarkoittaa rutiinien hylkäämistä, spontaaniutta. Voin lähteä salille tai leffaan tai molempiin. Kun minun ei tarvitse valvoa itselleni vapaa-aikaa voin jopa mennä aikaisemmin nukkumaan.

Olen yleensä pyhittänyt tästä jaksosta aikaa myös niille kotitöille, joita ei koskaan ehdi tehdä, mutta pitäisi. Tiistaisten tapahtumien jälkeen tehtävälista lyheni merkittävästi. Jopa ihan nollaan.

Tavoitteena onkin tällä kertaa olla ihan vastuuton: murustella sohvalle croissanttia ja aprikoosihilloa, tavata ystäviä, lukea, kirjoittaa, käydä kävelyllä ja istua ulkona iltamyöhällä kesää haistelemassa proseccon kanssa. Eiköhän sen ajan saa kulumaan näinkin.

Ihanaa juhannusta, muistakaa valvoa kesäyössä!

Juhannusklassikko ja ekologinen kipsi

Vedin fillarilla ns. kaupunkiklassikot. Eturengas lipesi märillä ratikkakiskoilla uraan ja kaaduin kyljelleni mukulakiville. Sormi murtui, ranne venähti ja polvi on musta. Suht joka paikkaan sattuu. Aloitan taas vaihteeksi loman vammaisena.

Pääsin sairaalassa kipsaajalle, ensimmäistä kertaa elämässäni.  Kiinnostava ammatti, jolle on olemassa oma tutkinto! Tyyppi muotoili minulle sormeen sopivan tuen odottaessa ja samalla kävimme keskustelua kipseistä.

Näin kipsaushuoneessa kummallisia puulevyjä ja uunin ja uteliaana kysyin niiden tarkoitusperää. Kuulin, että ne ovat puukipsejä. Ja mikä hienointa, myrkytön ja ekologinen Woodcast on suomalaisen Onbone Oy:n keksintö. Levyt on tehty FSC-sertifioidusta haaparouheesta (ja se tosiaan tuoksuu puulle!) ja biohajoavasta, elintarvikelaatuisesta muovista.

Lasta valmistetaan niin, että levyä lämmitetään hetki pienessä uunissa, jolloin materiaali pehmenee. Sen jälkeen lasta on muotoiltavissa tuettavaan kohtaan. Jäähtyessään siitä tulee kovaa. Materiaalia käytetään myös futiksen säärisuojiksi.

Kipsaaja oli treenannut tekemällä jämäpaloista ruusuja!

Minulla ei ole ikinä ollut perinteistä kipsiä, mutta olen ymmärtänyt, että se on painava, kuuma ja hikoiluttava. Woodcastiin tulee muotoiltaessa pieniä rakoja, mikä tekee kipsistä hengittävän ja ilmavan. Tuskin tämänkään pitäminen herkkua on mutta ehkä vähän vähemmän epämiellyttävää.

Tälle tuotteelle on myös globaalit markkinat. En ollut tullut ajatelleeksi, että kipsituen työstämiseen tarvitaan vettä ja kumihanskoja ja perinteiset kipsaus­ma­te­ri­aalit ovat kierrätykseen kelpaamatonta ongel­ma­jä­tettä. Tämä on esimerkiksi kehitysmaaoloissa mahdoton yhtälö. Osa kipsausmateriaaleista myös sisältää isosyanaattia,  joka vaatii suojautumista niin potilaalta kuin kipsaa­jal­takin sekä kohdeimurin. Tuli heti mieleen, että en ainakaan sellaista kipsiä haluaisi moneksi viikoksi iholleni asentaa.

Ja mikä tärkeintä: näitäkin lastoja saa eri väreissä. Tuo turkoosi on ainakin superhieno.

Näköjään aina oppii uutta. Siis sen lisäksi, että jatkossa mieluummin talutan pyörää jalkakäytävällä kuin ajan ratikkakiskoilla.