Case Sumari: Mitkä taistelut voi valita?

Hanna Sumari pölläytti ilmoille somekohun, jota hän kommentoikin jo kertaalleen. Hän yllättyi siitä, että kasvatus on näin herkkä aihe. Juu. Varsinkin jos kyse on taisteluiden valitsemisesta.

Snadi tilaa aina ranet, koska niitä ei muulloin saa. Niin minäkin jos kehtaisin.

Jos vähänkään pyörii kotinsa ulkopuolella, törmää tilanteisiin, joissa ihmiset käyttäytyvät ei-toivotusti, väärin tai huonosti. Lasten käyttäytymistä ärsyttävämpää on vanhempien käyttäytyminen: yrittääkö vanhempi edes kasvattaa vai ei. Nähdäkseni Sumarilla keitti yli äidin auktoriteetin puute.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että vanhempia on yhtä moneen junaan kuin ihmisiäkin. Skidi osasi jakaa ihmisiä tomeriin ja lepsuihin jo kolmevuotiaana, ja tiesi että heitä pystyi käsittelemään eri tavalla. Lepsut antavat periksi, tomerat eivät. Se, että on onnistunut lisääntymään, ei tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Ei vanhemmuus tee ihmisestä jämäkkää mutta empaattista henkilöjohtajaa, joka osaa annostella rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Vanhemman roolissa saattaa olla myös yksin.
 
Kasvatukseen kuuluu tietenkin niitä pakollisiakin taisteluita, myös uhmaiässä. Mutta mitä ne pakolliset taistelut sitten ovat? 

Rajoja vedetään perheissä eri kohtiin. Vanhemmat vetävät niitä keskenäänkin eri kohtiin. Kunnon ruokaa on syötävä, mutta pitääkö lautanen syödä tyhjäksi? Vaatteet on puettava, mutta voiko pitää tiaraa? Yöllä on nukuttava, mutta viikonloppuna voi valvoa vähän pitempään. Sitten ovat sosiaaliset tilanteet: muita ihmisiä kohtaan on käyttäydyttävä kunnioittavasti. Jos normaali käytös ei onnistu, on lähdettävä pois.

Ne taistelut, jotka katsoo tärkeiksi, on vain taisteltava. Se on raskasta, molemmille osapuolille. Siitä seuraa huutoa. Siksi jotkut välttävät sitä rajojen asettamista ihmisten ilmoilla.

Minun fleksini on kaikenlaisen puliveivauksen suhteen aika lyhyt, mutta olen yrittänyt opetella lepsummaksi ihan yleisen ilmapiirin takia. Ihan yhtä epämiellyttävää on seurata julkisesti lapsilleen raivoavaa vanhempaa. Olisin siis varmaan itse joustanut, jotta muut saavat syödä rauhassa.

Eikä minusta ei ole omituista, että lapselta kysytään ravintolassa, mitä hän haluaa buffet-pöydästä syödä. Tarjoilijahan kysyy asiakkailta ihan saman kysymyksen. Ravintolassa jokainen saa päättää juomisistaan ja syömisistään ruokalistan ja alkoholilainsäädännön asettamissa rajoissa. Kotona on sitten vähemmän valinnavaraa. 

Taistelunsa voi valita myös vastapuolella. Ei vanhemmuus ole missään kriisissä, jos lasten kanssa käydään ravintolassa. Kuvattuun tilanteeseen voi olla monta eri syytä sen lisäksi, että Sumarikin saattoi ymmärtää jotain väärin. Tarinasta on kuultu vain toinen näkökulma.

Ja se aina jotenkin pännii, että keskitytään päivittelemään. Olisiko jotain ratkaisuja tarjota? Tai apua? Ja miksi kiinnittää huomio juuri siihen perheeseen, jolla ei ollut se vahvin mahdollinen päivä? Onnistujiakin varmaan oli. Miten he sen tekivät?

No, siitä ei olisi saanut somekohua.

Kirje pilvenreunalle

Se oli Snadin idea, kuolemapäivä.

Se kysyi, että miksi on syntymäpäivä ja miksi ei muisteta kuolemaa. Se oli hyvä kysymys. Kuolleita on tapana muistaa jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta ihan hyvin voisi muistaa muutenkin. Ja muistankin.

Tänään se kuolemapäivä nimittäin olisi.

Kuulin sellaisen väitteen, että suunnilleen 200 vuoden päästä minua ei muista enää kukaan. Se on aika pysäyttävä ajatus, mutta varmaankin tosi: 200 vuoden päästä ei ole elossa enää ketään, joka olisi tavannut ja tuntenut minut sillä tavalla henkilökohtaisesti. Ja se pätee presidentteihinkin. Kuolemapäivä on siis ihan hyvä idea. Pitää muistella silloin kun voi.

Seitsemän vuotta sitten kukki pihlaja, ihan niinkuin tänäänkin. Toin oksia sairaalaan. Jotenkin se pihlajan tuoksu imeytyi sieluun sellaisena kaiken mystisen ja arvaamattoman symbolina. Ei kuitenkaan kuoleman, vaikka niin siinä käytännössä kävi. Pihlaja aloitti, sinä lopetit.

(Mummon muuten muistan pinkeistä pioneista ja särkyneistä sydämistä. Pistin niitä pihalle kasvamaan pari kesää sitten. Pionit eivät lähteneet.)

Aikansa kutakin, sanoisit tähän. Niinpä. Mutta on se silti vähän surullinen asia. Että sitä oikeasti on vain tällainen nopea tähdenlento, eikä siinä sitten sen enempää. Nimi muuttuu vain yhdeksi ruuduksi sukututkimuksessa. Tai särkyneiksi sydämiksi takapihalle.

Tänne ei kuulu ihmeempiä. Kersat kasvaa niin kuin niillä on tapana. On tehnyt monta kertaa mieli soittaa ja kertoa niiden edesottamuksista. Skidi juoksee lujaa, ihan niinkuin sä ja mä, mutta sillä erotuksella, että se käy urheiluseurassa ja sillä on oikeankokoiset piikkarit. Snadista ei vielä tiedä muuta kuin että sillä on käsittämätön huumorintaju. Sukuunsa tullut sekin.



Ajattelin, että yritän kersoille saada perille kolme asiaa.

Yksi on se, että ihminen saa epäonnistua ja tehdä virheitä. Se ei ole mikään maailmanloppu, että joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Takaiskut kuuluvat elämään, eikä niitä tarvitse hävetä. Ja sitten tähän liittyen: suru on eri asia kuin viha. Mä näin sun itkevän tasan kerran, kun pappa kuoli. Ehkä sitä olis voinut itkeä vähän useammin, syytä ainakin oli. Jos suru ei pääse ulos, siitä tulee kitkerää.

Toinen on se, että ihminen saa pyytää apua. Musta tuntuu, että kukaan ei koskaan sanonut sulle sitä. Ei ole pakko pärjätä yksin, jos vetskari ei mene kiinni, jonkun kanssa tulee riitaa tai rahat loppuvat totaalisesti. Tai jos sairastuu. Ei esimerkiksi ole järkevää syödä buranaa aivoverenvuotoon.

Ja vaikka ei pyytäisikään apua, sitä voi ottaa vastaan, jos tarjotaan. Joskus muut näkevät paremmin. Ambulanssikuskitkin sä yritit lähettää pois. Tiedätkö, mä mietin sellaistakin, että miten sä kestit sairaalassa sitä hoitamista. Sairaala on vaikea paikka ihmiselle, joka on aina hoitanut omat asiansa ja siinä samalla muidenkin asiat.

Kolmas asia on sitten sellainen, minkä opin sulta: viinerin voi ostaa ihan mistä syystä tahansa. Joissain perheissä oli ruoka-ajat, meillä oli viineriä. Sä ostit aina muille etkä itse syönyt. Mä ostan itsellenikin.

Tänään kävin hakemassa Stockalta toscaviinerit kaikille. Syödään ne ulkona, pihlajan tuoksussa.

Terveisiä sinne.

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Laitoin muutama kuukausi sitten ystävälleni whatsappissa viestin: ruvetaanko kirjoittamaan novelliblogia?

Kuvakin on fiktiota. Kesämeininki on täysin päällelliimattu sillä oikeasti viihdyimme
navakassa pohjoistuulessa tasan tuon kuvan ottamisen ajan.

Ystävä vastasi, että
a) millä ajalla (#ruuhkavuodet),
b) mihin tarpeeseen, koska kukaan ei lue novelleja ja
c) millä eväillä, sillä emme todellakaan osaa.

Hyviä kysymyksiä! Eikä mitään hajua vastauksista. Mutta sitten aloimme vain kirjoittaa, ilman sen kummempia suunnitelmia ja visioita.

Ja nyt meillä on novelliblogi! Teema hahmottui ensimmäisten tarinoiden kautta. Blogimme ei ole syvällisen kaunokirjallinen ja taiteellinen multimediateos vaan sen tavoitteena on tarjoilla lyhyitä arkitarinoita, joita kanssamutseilla on aikaa lukea vaikka bussissa matkalla töihin tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Arjesta nimittäin lähtee vaikka mitä juttua. Kuvitteellisten tarinoiden kautta voi käsitellä aiheita, joista olisi muuten hankala kirjoittaa. Entäs jos novellitkin voisivat tarjota vertaistukea?

Vaikka taitotasoni fiktion kirjoittamisessa on sama kuin vanhempana 10 vuotta sitten (paljon harhakäsityksiä, vähän tietoa ja osaamista pyöreä nolla), uskon vahvasti tässäkin tekemällä oppii -metodiin. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

Erityisen hyvää treeniä on yhdessä kirjoittaminen. Kaverin kanssa kirjoittamisen edut huomasin jo silloin, kun kasasimme Satun kanssa yhdessä Vuoden mutseja. Jo pelkästään omien tekstien kieliasun oikolukeminen on suht mahdotonta (sorry kaikki typot, korjailen niitä kyllä jälkeenpäin!) mutta oman itsensä tuottajana on vielä hankalampi olla. Välillä ei todellakaan tiedä, mikä juttu on kertomisen arvoinen. Lopputuloksen kannalta on tärkeää saada toiselta palautetta näkökulmien kirkkaudesta, kappalejaoista, lauserakenteista sekä pientä vinkkiä siitä, minkä darlingin voi surutta tappaa.  

Tulkaa siis mukaan lueskelemaan - ilmoitamme päivityksistä fb-sivulla, joten se kannattaa ottaa seurantaan. Novellit julkaistaan kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Kesäkuun kattauksessa on neljä tarinaa:

• matalassa verensokeritilassa tehty murha,
• kuraeteiseen sijoittuva aamuselkkaus, 
• eronneen kirjastonhoitajan villiintyminen (joka jatkuu heinäkuussa!) ja
• mökkitiskaamiseen liittyvä raivonhallintatarina.

Kuten huomaatte, täysin fiktiivisiä aiheita kaikki.

Ps. Nyt SAA kommentoida: mikä oli suosikki, mikä ei uponnut ja mistä aiheista haluaisitte kirjoitettavan!

Entäs jos koko perhe voisi lomailla yhdessä?

Olin muutama vuosi sitten aivan äimänä. Koululaisen kesäloma kestää 10 viikkoa. Minun kesälomani kestää 4 viikkoa. Minun ja siipan kesäloma yhteensä 8 viikkoa. En kertakaikkiaan käsittänyt, miten tämän matikan on kukaan saanut kohtaamaan.

No, sitten löysin leirit. Kolmen leiriviikon jälkeen en ymmärtänyt, miten kukaan muu kuin hyvätuloinen saa matikan kohtaamaan. Varsinkin jos lapsia on useampi.

Ja onhan leireissä muutakin sumplimista. Ilmoittautumiset, kulkeminen, eväät.

Facebookissa käydyn keskustelun mukaan perheillä on koululaisen lomaongelman ratkaisemiseksi käytössään monia keinoja: kaikkien vuosilomien pitäminen kesällä, vanhempien lomien limittäminen ja täydellinen ketjuttaminen, isovanhempien apu, hoitajan palkkaaminen, lomarahojen vaihtaminen lomiksi, maksulliset leirit, etätyöpäivät ja osapäivätyö kesän ajaksi. (Yksi vähän harvinaisempi ratkaisu on pitää kumppanin kriteerinä opettajan ammattia.)

Jos ei ole omia verkostoja, maksukykyä ja lapsikin sattuuolemaan ujo, vaihtoehdot ovat vähissä. Eikä sekään ole mikään optimitilanne, että yhteistä lomaa ei ole päivääkään. Minusta perheen tuntu tulee siitä, että teemme jotain kiireetöntä yhdessä, vaikka sitten vain mökkeilemme.

No, tänään näin uutisen, jossa eräs työnantaja järjestää toistamiseen työntekijöidensä lapsille ilmaisen kesäleirin työpaikalla. Kaksi hoitajaa leikittää ipanoita kesäkuun ajan. Kustannus on noin kymppitonnin.

Jäin tietenkin miettimään, miksi sellainen panostus kannattaa?

Yksinkertaista. Koska työelämän joustot ylipäätään lisäävät hyvinvointia. Samalla ne ovat keskeinen tekijä tuottavuuden kohottamisessa ja pitkällä aikavälillä työllisyyden turvaamisessa. Vähemmän poissaoloja, paremmat työsuoritukset. Tässä valossa työpäivän pituuden kasvattaminen kuudella minuutilla on naurettavaa.

Ehkä omalta osaltani tällainen ele saa aikaan sitoutumista. Sitoutumiselle on vaikea laskea suoraan rahallista arvoa, mutta noin yleisesti sitoutuminen työnantajaan tarkoittaa parempaa motivaatiota ja vastuunottoa, jolloin työntekijä on paremmin mukana yhteisissä tavoitteissa eikä vain töissä täällä. Sellainen työntekijä myös kehuu firmaansa muille, mikä auttaa rekrytoinnissa.

Hieno juttu joka tapauksessa. Eihän tällaiset mallit tietenkään kaikkialle sovi ja on töitä, joissa ei ole mahdollista joustaa. Mutta otan tämän nyt kuitenkin merkkinä siitä, että suosittu management by perkele on pikkuhiljaa korvautumassa ihan oikealla johtamisella.

Loma yksillä

Skidillä alkoi kesäloma. Hän näytti minulle eilen illalla voitonriemuisena kuvaa kännykästään. Ruudulla oli ilmoitusluontoinen asia: Ei herätyksiä. Seuraavan kerran sitten elokuussa.

Tänä aamuna tytär lähti parhaan ystävänsä kanssa maalle, Mummin täysihoitolaan. Hän pakkasi mukaansa uikkarit ja kolme kesämekkoa. Hän kertoi, että sää lämpenee lounaasta alkaen. Heillä olisi täydellistä.

Suunnitelmat olivat valmiina. 

He menisivät aamu-uinnille heti kun heräisivät ja hyppisivät pommilla laiturilta veteen niin että kuuluisi kylille asti. 

Jos sataisi, he lukisivat leikkimökissä Soturikissoja ja Akkareita, pelaisivat lautapelejä, askartelisivat jotain tai tekisivät musavideoita kännykällä. 

Jos tulisi akuutti tarve saada jätskiä, he pyöräilisivät kirkolle, ja hakisivat Salesta omilla rahoillaan isoimmat tuutit, mitä pakastealtaasta löytyy. 

Iltapäivästä ne auttelisivat Mummia, jos pitäisi tehdä puutarhahommia tai pilkkoa salaattia, tai hakisivat postilaatikolta Vaarille lehden, ja kävisivät siivoamassa pikkupoukaman kaisloista. Sitten he viettäisivät lettukestejä, joihin liittyisi kermavaahdolla ja mansikoilla läträämistä. 

Illalla juuri ennen nukkumaanmenoa he istuisivat yöpuvussa mutta vilttiin kääriytyneinä verannalla katsellen merta ja syöden iltapuuroa, jossa on raparperihilloa. Sitten ne menisivät siskonpetiin nukkumaan ja nukkuisivat niin pitkään kuin huvittaa. Kunnes olisi aamu ja uintihommat.

Pyysin, että hän soittaisi tai lähettäisi kuvia. Ei ole soittanut eikä lähettänyt. Minä lähetin hänelle kuvan, jossa istun takki päällä toimistossa, koska ilmastointi on jossain pääkeskuksessa asetettu n. 14 asteeseen. 

Hyvin erikoinen fiilis. Tyttärelläni on sillä tavalla hauskaa, että olen kateellinen. Jos rehellisiä ollaan niin kateudesta vihreä. Tämä omien lasten kautta eläminen ei ainakaan kesälomalla toimi ollenkaan.

Onko todistuksesta mitään hyötyä?

Skidi oli jännittänyt todistustenjakoa koko edellisen viikon. Jännittämiseen ei ollut mitään järkevää syytä: opettajan palautteen ja Wilmasta löytyneiden koemerkintöjen perusteella koulu sujui mainiosti.

Kun todistus oli samoilla linjoilla, Skidiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta miksi se todistus jännittää noin paljon?

Olemme kotona yrittäneet nimenomaan korostaa, että kokeissa mitataan osaamisen lisäksi myös koekäyttäytymistä eli sitä, jaksaako lukea koealueen, tarkistaa laskut ja käydä läpi vastaukset. Lisäksi on ihan hyvä tehdä kokeissa virheitä, jotta öytyyvät ne kohdat, joissa on vielä hiomista tai joku väärinkäsitys.

Monet vanhemmat kaipaavat numeroita sanallisten todistusten tilalle. Minulle itselleni muoto on aivan yhdentekevä. Olen itse tottunut numeroihin, mutta en näe mitään järkeä oman fiiliksen pitämisenä ainoana oikeana vaihtoehtona.

Mitä eroa niillä ylipäätään on? Sanallisia todistuksia voi vertailla ihan yhtä helposti kuin numerotodistuksia: oppilas voi pettyä siitä, jos kaikki kohdat eivät ole merkitty osaat erittäin hyvin -tekstillä.

Minun puolestani voitaisiin kysyä, onko paperimuotoinen todistus ylipäätään hyödyllinen tai tarpeellinen? Jos on, miksi työelämässä ei jaeta arvosanoja? Kehityskeskustelut hoidetaan paljon sivistyneemmin.

Kirjallinen todistus on tapa antaa palautetta, kertoa oppilaalle ja vanhemmille, miten koulussa on mennyt. Tärkeintähän on, että oppilas itse ymmärtää, hallitseeko lukuvuoden tavoitteeksi asetetun kokonaisuuden vai ei - auttaako todistus siinä? Nähdäkseni opettajan ja vanhemman kanssa pidetty kolmikantakeskustelu oli paljon tarkoituksenmukaisempi.

Lisäksi todistus on aina yhden opettajan subjektiivinen (toki useimmiten jonkinlaiseen konkretiaan nojaava) arvio. Vaikka lapsi tietää olevansa hyvä, hän ei voi ikinä olla varma, onko ope samaa mieltä. Niitä tarinoita on maailma täynnä, jossa aikuinen kirjailija kertoo saaneensa peruskoulussa äidikielestä ehdot ja matemaatikko jääneensä luokalle murtoluvuista. Ja sitten on aina pärstäkerroin. Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin.

Todistukselle näyttää tulevan nimellisesti paljon painoarvoa, vaikka ala-asteen spettarin numeroita ei parin päivän jälkeen kysele kukaan. Ikinä. Edes ylioppilastodistuksestani ei ole kukaan ollut kiinnostunut juhlien jälkeen. 

Todistus voi jopa johtaa harhaan monella tavalla.

Tulee opiskeltua todistusta varten. Paitsi että huonot arvosanat voivat masentaa ihan turhaan, kiitettävien numeroidenkaan perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja yhtä hyvin kuin kokeissa voi epäonnistua, kokeissa voi myös hillottaa. Tiedän. Kehityin koulussa hemmetin hyväksi arvaajaksi. Tiesin, mikä vaihtoehto neljästä on oikea vaikka en ymmärtänyt sanaakaan kielinauhasta, osasin kirjoittaa aineen niin että siinä oli juuri ne kieliopilliset rakenteet, joita oli treenattu, viis sisällöstä. Hillottamisen ongelma tuli matematiikassa, joka mittasi sitä perkeleen harjoittelua, jota en todellakaan jaksanut tehdä.

Mutta harjoittelusta ei arvosanaa saanut. Ja koska kaikki tuijottivat keskiarvoa, minulla oli varaa ottaa matikasta femma. Ei järin fiksua, mutta todistus oli hyvä.

Ehkä tässä on sama ongelma kuin demokratiassa: osittain surkea systeemi mutta parempiakaan ei ole.

Minun nähdäkseni Skidin todistuksessa oli yksi rivi ylitse muiden ja se oli käytösosuudessa: "Olet aina ystävällinen kaikille." Siinäpä aika tärkeä osaaminen loppuelämää varten.