Meikon ulkoilualue hurmasi koko perheen

Espoolaista on siunattu Nuuksion upeilla erämailla, mutta joskus siellä on aivan valtavasti porukkaa.



Luontopoluissa on aina sama ristiriita: on ihanaa että ihmiset opettelevat kulkemaan luonnossa. Mutta kun kaikki suuntaavat yhteen ja samaan paikkaan, polut kuluvat ja taukopaikat ovat täynnä jengiä. Päätin jo viime vuonna ruveta kartoittamaan ahkerammin muita pääkaupunkiseudun retkeilykohteita.

Etsiskelin eilen illalla Retkipaikan sivuilta inspiraatiota lapsiystävällisestä kohteesta noin 30 kilometrin säteellä kotiosoitteesta, ja silmääni osui Kirkkonummella oleva Meikon ulkoilualue.

Meiko on osittain suojeltu. Järvi sijaitsee pohjavesialueella ja toimii kunnan vedenottopaikkana, joten siellä on esimerkiksi koirien uittaminen kielletty.

Me suuntasimme pohjoispuolelle Kotolammen kierrokselle (myös neljän lammen kierroksen tunnettu), joka oli noin viiden kilometrin pituinen reitti ja aivan superhieno. Äitienpäivän sää oli upea, ja oikein korosti metsien vihreyttä, kallioiden ja rotkojen jylhyyttä ja tummia lampia, linnunlaulua ja sitruunaperhosia. Polut olivat hyvässä kunnossa (osin vähän märkiä) ja reitti hyvin merkitty.

Reitti kannattaa kiertää vastapäivään niin että tulenteko- ja eväspaikka osuu viimeiselle kilometrille. Heti alkuun kiivetään jyrkät portaat ylös, joka antaa esimakua reitin korkeuseroista. Nousuja ja laskuja mahtuu matkalle paljon, joten ihan pienet lapset eivät tästä selviydy. Snadi veti reitin jo helposti läpi, kun rupeama jaettiin tankkausetappeihin. Sen verran hitaasti matkanteko kuitenkin lasten kanssa sujui, että 2,5 tuntia kannattaa tähän retkeen varata.

Paluu parkkipaikalle tapahtui sujui suht leveää tietä pitkin, joten vaunuillakin pääsee lammen rantaan makkaranpaistoon, jos jälkikasvusta ei vielä ole itse reitille. 

Reissu meni niin hyvin, että kunnianhimoni kasvoi taas. Ensi kesän retkikartalla on nyt ainakin hiidenkirnu- ja luolareissuja, Repovesi sekä Teijon kansallispuisto. Ja sitten päätimme lähteä kesällä tyttöjen reissulle jonnekin, jossa puhelin menee mykäksi. Retkeilykesä 2017 on avattu!

"Mitä haluat äitienpäivälahjaksi?"

Äitienpäivä lähestyy. Tänä vuonna kohtaan sen jo ammattilaisena.

Liputus nolottaa edelleen. Enkä ole koskaan halunnut hajuvettä, valkovuokkoja, kasvohoitoa tai silkkipyjamaa. Ostolahjat eivät ylipäätään sovi tähän konseptiin ollenkaan. Ei kersoilla ole fyrkkaa kuin Tigerin krääsään, enkä ole siippani äiti.

Mutta sehän ei tarkoita, ettei voisi olla lahjatoivetta. Minulla nimittäin on. 

Juhlahan alkaa siitä, että saan nukkua ysiin. Aika usein saan jo muutenkin. Sitten söisimme jonkun hyvän aamupalan ja lähtisimme koko perheen kanssa ulos syömään. Eli metsäretkelle.

Ja se metsäretki olisi johonkin lähelle, niin ettei se edellyttäisi minkäänmoista ankeaa köröttelyä tai raskasta pakkaamista. Vain persuksenaluset voi ottaa tässä talvisäässä mukaan. Kohde voi olla joku vanha ja hyväksi havaittu paikka, ei tarvitse olla uusi. Erityisesti siksi, että meidän perhe eksyy yleensä jo parkkipaikalla.

Ja sitten evääksi otettaisiin mukaan vain helppoja juttuja, sellaista, mitä marketista saa. Ei kannettaisi mukana mitään lämmennyttä salaattia tai lässähtänyttä kakkua. Ihan vaan makkaraa ja voikkarit, ehkä kirsikkatomaatteja. Kahvia termariin ja parit pillimehut. Lopuksi kaivetaan repusta levy suklaata ja joku peruskeksipaketti. Superhyvä näin.

Jos kuitenkin joku intopinkeä perheenjäsen ihan hirveästi haluaa nähdä vaivaa, niin en pahastu, jos nuotiolla paistetaan lettuja. Päälle sitruunamehua ja sokeria. Mutta ei ole pakko.

Eikä olisi pakko nähdä mitään lintuja ja eläimiä, kuten ei meidän mölyporukka ikinä näe, mutta kurkia olisi kiva kuulla. Niiden huuto käy jotenkin sieluun. (Vähän eri tavalla kuin yksi lähiniityn lokki, jonka kiljunta menee tismalleen samalta korkeudelta kuin Snadin.)

Pääasia, että kellään ei olisi kiire mihinkään eikä kukaan kaipaisi wifiä. Ipanoilla olisi kaikkia mielenvikaisia juttuja ja lopuksi isompi kantaisi pienempää repparissa kun kyllästyisi sen marmattamiseen. 

Mitä ihmeellistä tällaisessa päivässä muka on? Ei mitään. Sehän siinä onkin parasta. Tällainen ihan tavallinen perheentuntu.

Mikä se musiikkiluokan taika oikein on?

Ensimmäinen vuosi musiikkiluokkaa alkaa olla lopuillaan. Vaikka koulu on home-evakossa hornantuutissa varmaan seuraavat kuusi vuotta, vaihto ei kaduta. Skidi on rakastanut jokaista minuuttia. Koulunkäynti sujuu, soittaminen sujuu ja hänellä ei ole vain yhtä parasta kaveria vaan monta.

Olen palannut miettimään tätä musiikkiluokkaa käsittelevää tutkimusta kerta toisensa jälkeen.

"Tulosten mukaan 6. luokalla musiikkiluokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten välillä oli merkitseviä eroja yleisessä kouluviihtyvyydessä, menestymismahdollisuuksien näkemisessä, identiteetissä ja luokkahengessä."

Ja lisäksi:

"Pelkkä erityisluokalle pääseminen ei vielä aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä. Tutkimukseen sisällytettiinkin muutama muu erikoisluokka, joille opetettiin kuvataidetta ja liikuntaa. Näillä erityisluokilla kouluviihtyvyys ei poikennut tavallisista rinnakkaisluokista."

Miksi ihmeessä kuorolaulu yhdistää enemmän kuin liikunta tai kuvataide? Missä se musiikkiluokan taika oikein on?

Onko se pelkästään oppilasaineksesta kiinni? Ei ole salaisuus, että painotettuun opetukseen hakeutuu oppilaita perheistä, joissa vanhemmat suhtautuvat lapsensa kehittymiseen jos ei nyt vakavasti niin kannustavasti nyt ainakin. Musiikkia arvostavat vanhemmat ovat todennäköisesti itsekin musikaalisia.

Vai onko kyseessä ryhmänä toimiminen? Yhdessä tekeminen on erityisesti sosiaalisille lapsille myönteinen kokemus. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä, harjoittelevat, kehittyvät, esiintyvät. Parhaimmillaan tämä toimii myös joukkueurheilussa, mutta löytyisikö eroa löytyy suhteessa mokaamiseen.

Jäin miettimään erityisesti tuota omien menestymismahdollisuuksien hahmottamista.

Mietin sitä kevätkonsertissa, jossa esiintyivät koulun kaikki neljä musiikkiluokkaa samalla lavalla. Tunnin mittainen, semiammattimaiselta vaikuttanut konsertti pidettiin läheisen lukion auditoriossa, joten puitteet olivat virallisen hienot. Esiintyjiä jännitti.

Kun orkesterissa on vähän vajaa sata tyyppiä, väkisinkin joku mokaa jossain kohtaa. Nuottiteline kaatuu, tulee väärä viritysääni, sanat unohtuvat. Jo omille paikoilleen löytäminen aiheuttaa kikatusta ja sählinkiä. 

Kilpaurheilussakin tulee mokia, mutta voittamisen ja häviämisen kontrasti, maalien ja pisteiden menettäminen, tekee mokaamisesta näkyvää ja alleviivaavaa. Henkilökohtainen epäonnistuminen on iso juttu. Orkesterissa mokat eivät juurikaan pilaa tunnelmaa, eikä yleisö välttämättä niitä edes huomaa. Aplodit ovat valtaisat, meni miten meni.

Lisäksi ryhmässä musisoiminen itse asiassa peittää mokia. Kun riittävän moni laulaa oikein, yksi epävireinen hoilottaja ei erotu joukosta.

Kaikki kämmäävät joskus. Moka ei ole lahja vaan pelkkä moka. Soittaja ei voi jäädä sitä muistelemaan pätkääkään, koska kapellimestari huitoo jo seuraavaa tahtia. Ja kun mokaamista ei tarvitse pelätä, esiintyminen ei ole paniikin asia eikä mokasta tarvitse lannistua.

Toki on erilaisia luokkia ja opettajia, eivätkä asiat ole koskaan näin yksiselitteisiä. Ja armollista asennetta voi tietenkin oppia muuallakin. Mutta jotenkin tuntuisi hyvältä ajatukselta, jos peruskoulussa voisi oppia, että elämä on täydellistä epätäydellisenä.

Vähän paksu

Olin teini-ikäisenä suuressa muotitapahtumassa pukijana. Söimme takahuoneessa irtokarkkeja kaverini kanssa rekkien alla. Langanlaiha malli totesi voihkien, että "mun reidet on kuin tukit". Pyörittelimme silmiämme.

Vasta jälkikäteen on tullut mieleen, että hän tosiaan saattoi oikeasti pitää itseään paksureitisenä, vaikka hän kaikkien mahdollisten mittareiden mukaan oli hyvin kaunis ja hoikka. Ihmiset (miehet mukaanlukien) kokevat olevansa vääränlaisia, koska länsimainen kauneusihanne on suurimmalle osalle jengistä mahdoton tavoite ja niillekin, joille se olisi mahdollinen, suhteellisen vaikeasti saavutettavissa. Joskus kehonkuvan ongelmat syntyvät jo kotona, mutta suurin osa vetää johtopäätökset pelkästään median tarjoilemasta kuvastosta.

Olen itse tällainen tasaisen tukeva, vähän paksu. Juuri se, jolle sanotaan, että älä vain päästä itseäsi lihomaan tuosta enempää, ilmeisesti tarkoittaen, että ylitän kohta jonkun määrittelemättömän rajan. En yleensä jaksa loukkantua. Elämäntavoissani ei ole suurta vikaa. Olen somaattisesti terve ja sain kuntotestistä ihan huipputulokset, vaikka kehonkoostumus olikin vähän läskipainotteinen. Jos lähden lenkille, voin ihan helposti juosta tunnin ja jäädä eloon. 

Olen seurannut ihastuneena Vaakakapinaa (käykää tutustumassa tähän Jenny Lehtisen luotsaamaan kansanliikkeeksi nousseeseen ohjelmaan), jossa kannustetaan viettämään tänään vietettävän Älä laihduta -päivän sijaan Älä laihduta -elämää. Syy on hyvä. Jatkuva häpeä ja itseinho ei tietenkään tee kenellekään hyvää pitkän päälle, mutta kaikista älyttömintä on, jos jättää asioita tekemättä siksi, että ei kehtaa tai uskalla, koska painaa liikaa.

Se on aidosti tutkiskelemisen arvoinen pointti. Jätänkö minäkin tiedostamatta tekemättä asioita jollain ulkonäköverukkeella? No tavallaan.

En halua olla kuvissa. Näytän kuitenkin tyhmältä, parempi olla tallentamatta.

Koska olen vähän paksu, on ties kuinka paljon vaatteita, jotka olen kategorisoinut pois minun vaatekaapistani. En juuri koskaan esiinny bikineissä, koska vyötärö. En edelleenkään käytä hameita, koska sääret tai villatakkeja, koska käsivarret. Äsken kun löysin verkkokaupasta ihanan maksimekon, laitoin sen ensin ostoskoriin ja otin sitten pois, kun ajattelin, että näytän kuitenkin hölmöltä siinä. Nehän pukevat vain pitkiä ja laihoja.

Tätä samaa itserajoittamista voi tehdä muillakin tekosyillä. Keski-ikäinen saattaa ajatella, että on jo liian vanha tekemään jotain, ja kerran eräs ystävällinen täti kysyikin, että "Etkös sinä ole vähän liian vanha bloggaamaan?" Ja kun katselin vähän aikaa sitten teinikuviani, ihastelin, miten hyvin minulle sopi punainen tukka. Miksi se ei sopisi enää? No eipä sitä viitsi enää kauhean räväköitä värejä käyttää, kun ei se enää tämänikäiselle sovi.

Hohhoijaa. Mitään varsinaista järkeä näissä omakehittelemissä rajoituksissa ei ole, vaikka niistä ei mitään suurta tuskaa tuntisikaan. Tällainen minä nyt olen enkä muuksi muutu, ainakaan ilman vaivannäköä.

En siis tänään kieltäytynyt jäätelöstä, otin kaksi lasia viiniä ja söin pari karkkiakin. Lisäksi kävin laittamassa sen maksimekon takaisin ostoskoriin ja värjäsin tukan punaiseksi. Vähän nolottaa tietty, mutta se saa nyt luvan mennä ohi.

5 x lisää pyöräilymukavuutta lapsille

Kaupallinen yhteistyö Baiksin ja Helkaman kanssa

Huomenna starttaavan valtakunnallisen pyöräilyviikon teemana on Pyörällä kulkee kaikki. Niin kulkeekin. Mutta se edellyttää sitä, että pyöräily on mukavaa.

Kesti noin 20 vuotta tajuta, että olen mukavuudenhaluinen ihminen myös fillaroitsijana. En ole ollenkaan reipas enkä varsinkaan ulkoilmaihminen. Tämän havainnon jälkeen olen pyöräillyt enemmän kuin koskaan: minä haluan nauttia maisemista enkä kiroilla vastatuulta etureidet tulessa. Paitsi että hommasin sähköpyörän aloin kiinnittää huomiota muuhunkin ajomukavuuteen.

Ipanoilla ajomukavuus on myös turvallisuustekijä. Jos peffaa hankaa tai kypärä valuu silmille, saattaa muu liikenne jäädä liian vähälle huomiolle.  

Mukavuuden eteen on tehtävissä paljon asioita, piti fillarointia liikuntana tai liikkumisena. Itse olen priorisoinut nämä viisi asiaa.

1. Pyörän ei tarvitse olla tuliterä, mutta kumien pitää olla täynnä. 

Fillarointi on tavattoman raskasta, jos kumit ovat löysät, mutta joskus (erityisesti aamuisin) vaakakupissa painoi rullaavaa ajoa enemmän kiire, hermot ja välilevyt. Pumppaaminen oli 20 vuotta vanhalla käsipumpulla joko mahdotonta tai vihonviimeistä hommaa. Eräänä aamuna löysin ihan sattumalta pyörävarastosta naapurin jalkapumpun. Ja kas: sain renkaat täyteen minuutissa. Kunnon pumppu on fillaroitsijan paras ystävä.

2. Kypärän pitää sopia päähän

Olen ajanut ilman kypärää suurimman osan kilometreistäni. Vasta vuonna 2009 alkaneen työmatkapyöräilyn kautta tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että pään suojaaminen voisi olla järkevää. Mutta kun sopivan kypärän löytäminen oli vaikeaa. Päät ovat aivan tavattoman eri muotoisia! Skidi on hyvin pyöreäpäinen mutta Snadilla on samanlainen kapea puikula kuin minulla, Koti-insinöörillä taas on pylväs. Sama kypärä, mikä toimii Skidille, ei toimikaan pikkusiskolle. Kokeilkaa siis monia eri malleja ja kokoja, ja tuunatkaa sitä istuvaa mallia tarroilla ja tusseilla esteettiseen silmään sopivaksi.

3. Panosta takapuolen hyvinvointiin

Sopivan satulan etsiminen saattaa viedä jonkun aikaa, mutta kannattaa. Ei ole tarkoitus, että persukseen palaa tunto lounaan tienoilla. On tosi yksilöllistä, millainen satula tuntuu hyvältä - leveä, kapea, pehmeä, kova? Huonoa satulaa voi parannella irrotettavalla geelityynyllä.

4. Älä lähde pyöräliikkeestä ennen kuin ajoasento on kunnossa.

Polkijan pituuden perusteella valitaan vain rungon koko, sen jälkeen alkaa säätö. Tämä pätee erityisesti lapsiin. Kinusin teininä käyräsarvista pyörää useamman vuoden, mutta kun sain sen, petyin. Olen lyhytselkäinen ja pitkäjalkainen, joten niska puutui ja kyynärpäihin sattui, mutta pidin sitä sosiaalisen tyylikkyyden hintana.

Kun sitten asioin fillariliikkeessä aikuisena, minulta kysyttiin ensimmäistä kertaa, millaisesta ajoasennosta pidän ja millaisella satulalla haluaisin istua. Breaking. En ollut ollenkaan tajunnut, kuinka paljon liikkuvia osia pyörässä on ja miten paljon niillä on vaikutusta mukavuuteen. Kun tankoa nostettiin ylemmäs ja pystyyn ja satulaa säädettiin eteenpäin ja nokkaa alaspäin, olo oli kuin bussissa istuisi. Paitsi että piti muistaa polkea.

Kasvavan lapsen säätöjä pitää tsekkailla kasvuvauhdista riippuen pari kertaa vuodessa. Yhdellä työkalulla saa hoidettua kaikki veivaukset.

5. Helppo lukko.

Sen jälkeen kun Skidi heitti viime marraskuussa sen ainoankin jäljelläolevan pyöränavaimensa jonnekin koulun parkkipaikan ja koulubussin välimaastoon, päätin että seuraava lukko on mallia, jossa ei tarvita avainta. Numerokoodinkin voi tietysti äkillisesti unohtaa, mutta onneksi soitto mutsille auttaa.

Ja sitten vain mukavuutta maksimoimaan:

Baiksin verkkokaupasta saa nyt 20% alea koodilla projectmama kaikista tuotteista - myös fillareista!!! Koodi voimassa 15.5 asti. Sinne siis!

Kun ruoka pelottaa

Kaksi anekdoottia ruoasta.

Kävimme Skidin kanssa keskustelun lööppeihin päätyneistä ruokahuijauksista, jotka ovat jo miljardibisnes. Huijaukset voivat olla vaarattomia (halvempaa öljyä myydään kalliimpana), mutta kamalimmissa tapauksissa huijatun terveys on vaarassa, kun tuotteita on käsitelty myrkyllisin kemikaalein. Tästä päästiin myös allergioihin. Keliaakikon suolistolle vehnäpulla on myrkkyä. Yrittävätkö kaikki huijata? Mihin voi luottaa?

Skidi, joka epäili elämänsä ensimmäiset 7 vuotta kaikkea ruokaa, löysi lohtua Eviran olemassaolosta.

Toinen tapaus sattui marketissa. Oletettavasti täysin selvin päin oleva mieshenkilö alkoi meuhkata kassajonossa siitä, että kärryissäni oli paketti härkistä. Mikäli tulkitsin sekavaa tilitystä oikein, hänen mielestään kyseessä oli huijaus.

Kukaan ei ikinä koskaan aikaisemmin ole kommentoinut kärryäni, vaikka siellä on ollut alkoholia, sokeria, rasvaa ja suolaa, kaikkea todistetun tappavaa ja epäterveellistä. Vasta härkis vuonna 2017 rikkoi kynnyksen. Luonnollisesti mukana ollut Snadi oli hämillään. Hän ihmetteli samaa kuin minäkin: mitä ihmettä meidän valintamme sedälle oikein kuuluivat? Miksi hän oli niin vihainen?

Näistä molemmista keisseistä jäi jotenkin kummallinen fiilis. En muista itse olleeni pienenä pätkääkään kiinnostunut siitä, mitä suuhuni laitoin (paitsi jos se oli maksalaatikkoa eli pahaa). Ainoa negatiivissävytteinen keskustelu, joka ruokapöydässä käytiin, oli muistutus Afrikan lapsista. Kasvatuksellinen anti jäi siihen.

Ruokaan liittyvien valintojen painoarvo on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut tietoisuuden ja tutkimuksen myötä. Keskusteltavaa riittää: alkuperä, ympäristö, maku, allergiat, terveellisyys. Niin ja se vakaumus. Syömiseen liittyy aina ideologiaa, vaikka vannoutunut lihansyöjä haluaakin sitä nähdä vain kasvissyöjissä.

Se tarkoittaa sitä, että lapsille saa olla koko ajan selittämässä ruokapöydässä jotain. Ja vaikka mikään ei suoranaisesti pelottaisikaan, ruoan suhteen on käytävä läpi muitakin monimutkaisia ja lapsen näkökulmasta vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Mitä tarkoittaa luomu? Miksi juuri ne yhdet kirsikkatomaatit ovat sairaan hyviä? Miksi jälkiruoka ei voi olla pääruoka? Miksi joku ei ole koskaan maistanut härkisbolognesea?

Olen huomannut, että tasapainoilen valtavasti puhuessani lapsille syömisestä. En halua panetella minkäänlaista järkevää ruokaa tai lietsoa paniikkia, mutta toisaalta en halua kaunistella totuutta. Lapset tulevat elämään hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä 70-luvulla. Siellä pitää sekä pelätä huijauksia että olla pelkäämättä uutta. Ei ihan helppo kasvatuksellinen rasti.