Kuka saa kertoa tarinansa?

Avasin viime jouluna tietokoneen ja aloin kirjoittaa postausta. Paria tuntia myöhemmin näytöllä oli valtavasti tekstiä, mutta mielestäni sisällöllisesti olin vasta raapaissut pintaa. Päätin siirtää tekstin pois blogista, sillä tämä ei ehkä ollutkaan tavanomainen postaus vaan jotain muuta.

Jatkoin kirjoittamista, koska sanottavaa tuntui edelleen riittävän.

Kun minulla oli noin 50 liuskaa valmiina, aloin pohtia, kirjoitanko romaania. Tuskin nyt sentään. Enhän minä sellaista osaa tehdä.

Ja minä sentään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta ja saanut julkaistuksi kaksi tietokirjaa (noh, vähän rajatiedon puolellehan ne menevät). Periaatteessa tiedän, miten prosessi toimii, joten kynnys on madaltunut. Mutta jos minäkään en usko, että osaan, kuka uskoo?

Ja siitä jäin pohtimaan että kenen tarinoita kirjallisuus kertoo. Keitä kirjailijat ovat?

Kynnys kirjan kirjoittamiseen on aika valtava, niin suuri, että sitä ei oikein ota tosissaan. Olin ajatellut kirjan äitiyskokemuksista, mutta ilman Satua en olisi koskaan aloittanut. Hän meilasi ja sai koko projektin kuulostamaan niin lapsellisen helpolta (kiitti vitusti), että uskalsin lähteä mukaan. Ja jotenkin se siitä syntyi.

Marisin (niihin rakenneongelmiin ajatuneena) romaanin kirjoittaneelle ystävälleni, että miten kukaan saa kirjoitettua esikoisromaaninsa? Kustantajat kun ottavat vastaan vain valmiita käsikirjoituksia. Saat yleensä tiimin avuksesi vasta kun olet ensimmäisen käsikirjoituksen kirjoittanut.

Tyhjästä kirjoittamiseen tarvitaan kolmea asiaa.

1. Tarvitset rautaisen itseluottamuksen. Tiedät, että osaat, ja olet kärsivällinen. Luotat tarinaasi. Pyrit kohti päämäärää, etkä lannistu, kun ajaudut jonkun asian kanssa vaikeuksiin. Niitä vaikeuksia on muuten miljardi.

2. Osaat, voit ja kehtaat pyytää apua. Tarvitset jossain vaiheessa satavarmasti toisen mielipiteen, ja silloin pitää kehdata pyytää apua, pitäisi olla joku, jolta kysyä. Minulla on onneksi ystäviä kirja-alalla, jotka auttavat vaikka eivät ehtisi.

3. Saat apua ja kannustusta. Tuottaja, joka lukee aikaansaannoksesi, osaa analysoida tekstisi vahvuudet ja heikkoudet ja antaa palautetta niin ettet halua vetää itseäsi jojoon, on kaikki kaikessa. Jos kukaan ei ole koskaan kannustanut missään, sitä on vaikea ottaa vastaan.

Tässä listassa on ongelma: kuinka monella on nämä kaikki kolme? Jos esittelykuntoon tarinansa saa vain a) kokenut kirjailija tai b) noviisi, jolla on hyvä itseluottamus, loistava tukiverkosto ja kyky pyytää apua, eikö näillä vaatimuksilla suljeta aika paljon ihmisiä nuotiopiirin ulkopuolelle? Missä kerrotaan niiden tarinoita, jotka eivät tähän pysty? Olisivatko ne erilaisia?

Kun luin Atlas Saarikosken tuoreen kolumnin "Kirjallisuus on harvojen käsissä" tajusin, että iso kuva on tietenkin vielä paljon rajoittuneempi. En todellakaan ole ainoa, joka ei osaa. Rajoitteita voi olla paljon muitakin, kuten kielitaito.

"Ihmisten pääsyä kirjojen kirjoittajiksi määrittävät yhä heidän lähtökohtansa: minkä sukupuolen odotuksia vasten he kasvavat, mitä kieltä he tapailevat ensimmäisinä sanoinaan ja pärjäävätkö he koulussa, joissa lapsia yritetään opettaa liian pienillä resursseilla."

Saarikoski toteaa, että "kun kaikki saavat kirjoittaa, kirjallisuuskin puhuu kaikille". Ja kun se puhuu kaikille, kynnykset sekä kirjoittaa että lukea madaltuvat. Enemmän näkökulmia, enemmän ymmärrystä. Voin uskoa tähän teoriaan.

Tänään tarinaa on koossa 150 liuskaa, eikä se vieläkään näytä loppuvan. Joka kerta kun avaan kyseisen tiedoston, sinne pulpahtaa uusi kohtaus. Mutta edelleen on myös päiviä, jolloin koko roska nolottaa ja haluan vain painaa deleteä ja poistaa tämän perhanan taakan datapilvestä. Enkä minä vieläkään tiedä, julkaiseeko tätä kukaan koskaan.

Mutta ainakin olen kirjoittanut sen, koska ystäväni kannusti. Koska kehtasin kysyä apua. Koska luotin, että saan apua. Sillä on mahdollisuus.

Muista naistenpäivänä niitä, jotka uskaltavat puhua

Kaupallinen yhteistyö

Naistenpäivänä on tapana puhua tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Globaalisti niitä tärkeimpiä puheenvuoroja pidetään kehitysmaissa, ja ihan ympäri vuoden.

KUVA: Sarah Waiswan

Jos minun tyttäriltäni kysyy, millaista on tyttönä eläminen, vastauksena on silmien pyörittelyä. Kysymys on omituinen. Tyttöys on mutkatonta. Ihmisoikeudet, itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo koskettavat Suomessa kaikkia kansalaisia sukupuoleen katsomatta. Pakollisia aikuistumisrituaaleja ei ole, koska niitä ei tarvita. Lainsäädäntö määrittelee rajat, jotka ovat kaikille samat.

Jos taas samaa kysyy kenialaiseen kisii-heimoon syntyneeltä tytöltä, vastaus on aivan erilainen. Hänellä on edessään perinne, joka on paitsi henkisesti että fyysisesti traumatisoiva, myös hengenvaarallinen. Naisten ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen on järkyttävä ihmisoikeusrikkomus.

Onneksi asialle voidaan tehdä jotain ja tehdäänkin. Monet järjestöt ovat ottaneet tämän aiheen toimenpidelistalleen ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyvät. Työ tuottaa tulosta.

Solidaarisuus-järjestön rohkeat naiset.

Aina kun puhutaan alkukantaisesti elävien heimojen tavoista on helppo etäännyttää itsensä siitä, että inhimillisyydellä on monta ilmenemismuotoa. Kävinkin juttelemassa Solidaarisuus-järjestön kanssa siitä, mistä tässä kammottavassa perinteessä pohjimmiltaan on kysymys -- ja yllätyin.

Vastoin oletuksiani, silpomista tehdään uskonnosta riippumatta ja melkein kaikissa maanosissa. Silpomispäätöksiä eivät tee väkivaltaiset mielipuolet vaan rakastavat vanhemmat, erityisesti naiset: äidit, tädit ja anopit. He nimittäin kuvittelevat tekevänsä oikein. He haluavat tyttärilleen hyvää.

Silpominen liittyy heimojen perinteisiin kunniallisuuskäsityksiin, jotka koskevat vain naisia: toimenpiteellä karkotetaan tytöstä paha ja rituaalin myötä tyttö siirtyy hyveelliseen naiseuteen. Äidin tehtävänä on kasvattaa tytöstä kunniallinen nainen. Jos äiti epäonnistuu tehtävässään ja tyttö häpäisee suvun, hänet (ja tytöt) saa hylätä. Jos tyttö kuolee, vika on luonnollisesti hänessä tai hänen kevytkenkäisessä äidissään.

Silvottu tyttö on ihan syystä siveellinen, kunniallinen ja moraalinen - seksihän on kivuliasta. Mutta hän pääsee sentään naimisiin ja hänellä on mahdollisuus olla yhteisön jäsen, toisin kuin silpomattomalla tytöllä.

Tällainen huuhaa ja epätasa-arvo on sietämätöntä. Miksi perinnettä ei kielletä lailla? Monissa maissa se onkin jo kielletty. Mutta pakolla ja väkisin ei kulttuurin muutosta saada aikaan. Jos ihmiset edelleen uskovat tekevänsä oikein, operaatiot vain siirretään pimentoon ja tehdään yhä nuoremmille.

Haitallisia uskomuksia vastaan taistellaan vain valistamalla, pitkäjänteisellä työllä. On vaikutettava ruohonjuuritasolla, kouluissa, terveysasemilla, sairaaloissa, kirkoissa ja kyläjuhlissa. Vain avoimuus poistaa silpomattomuuteen liittyvää syrjintää, stigmaa ja häpeää.

Miten tällaisesta aiheesta sitten voi puhua? Mietin, miten itse reagoisin, jos toisen kulttuurin edustaja tulisi kertomaan, että yleisesti yhteisössä hyväksytty toiminta onkin lapselle vahingollista. En kovin hyvin.

Sanoma menee perille vain vertaistuen kautta ja kahdella eri argumentilla: uskonto ei silpomista vaadi ja toimenpide aiheuttaa naisille vakavia terveysongelmia. On puhuttava uskonnon kieltä. On kerrottava, että lisääntymisterveys on vaarassa.

Asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. Dominoefekti voi parhaimmillaan muuttaa kulttuuria nopeastikin. Kun yksi äiti uskaltaa säästää tyttärensä vahingolliselta perinteeltä, joku toinenkin uskaltaa. Myös perheen miehet ja pojat oppivat, että silpominen on tarpeetonta. Silpomattomista tytöistä tulee jopa parempia vaimoja.

Minä laitoin naistenpäivän kunniaksi palkkaa niille naisille, jotka jaksavat ja uskaltavat puhua tyttöjen puolesta ja huuhaata vastaan, siellä, missä tyttöys on pahe. Silpomaton-sivustolla voit tehdä lahjoituksen ja tutustua Solidaarisuus-järjestön tekemään työhön.

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.

Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.

Perinnöksi kenkäkauppakriisi, ole hyvä

Skidin on aina ollut vaikea löytää itselleen sopivia kenkiä. Ostosreissu on epätoivoprojekti: mitkään lasten perusmerkit eivät istu ja samasta mallista pitää testata aina useampaa kokoa. Onneksi edes lenkkareista löytyy sopivia.

Silikonilenksut nauhojen korvikkeina ovat pelastaneet parit kengät korkean jalkapöydän omistajalle.

Sama homma minulla. Ajattelin alkuun, että hän on vähän herkkänahkainen hankaamisen suhteen, mutta kun vertailimme paljaita jalkojamme lomalla uima-altaan äärellä, tajusin että Skidillä on käynyt jalkojen suhteen erityisen kummallinen tuuri geenilotossa: hänellä on isänsä korkea jalkapöytä sekä minulta pitkät varpaat ja isovarvaspatti, joka tekee lestistä leveän.

Samalla tajusin, että tämä itseäni vuosikausia vaivannut perhanan pattivarvas on perinnöllinen rakenne. Isovarpaan ensimmäinen nivel on vain pyöreä ja paljon suurempi kuin muut. Se ei ole itseaiheutettu vika tai vaivaisenluu, joka yleensä on kipeä ja tekee varpaasta vinon. Patti vain näkyy hassusti sukan läpi.

Muistan kyllä, että Äitini valitti varpaitaan, mutta oletin sen johtuvan siitä että hän käytti työelämässä niin paljon kapeakärkisiä korkokenkiä (viisikymppisenä hän siirtyi Eccoon ja terveyskenkiin, joihin itse siirryin jo 10 vuotta sitten). Yhtä lailla tulkitsin, että isoveljelläni on samanlainen patti, koska hän ahtaa jalkansa säännöllisesti kapeisiin kiipeilykenkiin. Luulin, että minulla on patti, koska käytin teininä liian pieniä mutta muodikkaita mokkasaappaita. Ja loput ongelmat aiheutti raskaus.

Mutta ei ole mitään ulkoista syytä, miksi Skidillä olisi se. Hän on aina käyttänyt tilavia ja laadukkaita kenkiä, koska on ollut istuvuudesta tarkka. Kenkämuotikin on paljon armollisempaa.

Olemme Koti-insinöörin kanssa fyysisesti ja henkisesti hyvin erilaiset ihmiset, joten lapsemme ovat kummallinen geenilaboratorio. Vaikka ne eivät ulkonäöltään selvästi muistuta meitä kumpaakaan, muut ominaisuudet (kuten migreeni, nälkäkiukku tai aamu-unisuus) on aika helppo naulata jomman kumman geeniperintöön kuuluviksi.

Genetiikka on älyttömän mielenkiintoista. Tämä varvasepisodi on saanut minut katselemaan tarkemmalla silmällä omaa sukuani. Mikä on elämäntapojen aiheuttamaa ja mikä synnynnäistä? Miltä me näytämme, mikä meitä vaivaa, mikä sujuu? Mitä yhteisiä omituisuuksia meissä on? Kuolinsyiden tuijottaminen tarjoaa vain yhden näkökulman.

Suvussa kulkee kaikenlaista muutakin kuin tautiperintöä, verisuonitauteja ja alkoholismia. Joskus tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä on vanhempien syytä, mikä yksilöllinen tehdasasetus ja mikä perittyä. Lasten myötä voi tosiaan joskus ymmärtää kaikenlaista itsestään.

Kymmenen syytä vihata maaliskuuta - ja yksi syy rakastaa

Maaliskuu. Siinä missä helmikuu on täynnä erilaisia riemuja, laskiaista, hiihtolomaa, pullaa ja tulppaaneja, maaliskuu on riemukas kuin menkat, krapula ja influenssa yhtä aikaa.

Kaikki johtuu siitä, että maaliskuussa puhutaan virallisesta keväästä vaikka epävirallisesti on edelleen ihan vitun kylmä ja takatalvi vähintään joka toinen päivä.

1. Lumityöt muuttuvat jäätöiksi: pihatie muuttuu päiväplussan ja yöpakkasten takia Vatnajökulliksi ellet kolaa ihan pirun tarkkaan joka päivä.
2. Kersojen pukeminen menee mahdottomaksi. Yöllä -20, päivällä +10 ja lätäköt polveen asti syviä. Eh. Vain untuva-neopreenissa riittäisi tehot.
3. Someraivoajat saavat klassikkopuheenaiheen: koirankakat.
4. Oravat alkavat pitää hormonimaratonia ikkunalaudalla aamuviidestä eteenpäin.
5. Kelloja käännetään väärään suuntaan, joten olet seuraavan puoli vuotta ihan sekaisin.
6. Kaikki talviliikuntamahdollisuudet sulavat pois, mutta lenkkeily on vielä mahdotonta.
7. Rapa. Erityisesti koiranomistajat ja fillaroitsijat ymmärtävät. Onnea kaikille, joilla on eteisessä suihku.
8. Maisema on värikäs kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Värit tulevat takaisin vasta parin kuukauden päästä.
9. Pullakuun aiheuttamat kahvat pitäisi sulattaa, mutta ei voi koska kohta 6.
10. Suomalais-ugrilainen ihonväri lähentelee maaliskuussa läpinäkyvää. Erityisesti jos olet läpikäynyt jo kevätlaattiksen.

Mutta sitten. Jonain iltana kävelet duunista himaan ja huomaat, että korvat eivät putoa pois vaikka sinulla ei ole pipoa. On oikeastaan aika valoisaakin, joten tässähän voisi tehdä jotain työpäivän jälkeen. Hiekka rahisee jalkojen alla, multa tuoksuu, purot lirisevät ja sitten kuulet sen: mustarastas lurittelee koivun latvassa.

Alahuuli alkaa väpättää, kuumaa nestettä kohoaa silmänurkkaan. Liikutusromahdus. Kun se sittenkin tuli.

Kevät!

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.