Joulutorttutikkari on paras keksintö ikinä

Ensimmäisen adventin jälkeen on ihan turha pidätellä jouluhöyryjä enää hetkeäkään. Oli siis jo perinteeksi muodostuneen joulutorttuprojektin lähtölaukauksen aika!



 

Tausta: rakastan joulutorttuja, mutta muu perhe haraa vastaan. Myönnän, että joulutorttu vaatii tiettyä sitoutumista. Se on hyvin hankala leivonnainen: kuivat sakarat karisevat ensimmäisellä haukkauksella rinnuksille ja hilloklöntti keskellä on miljoona-asteinen. Kersojen näkökulmasta tortut ovat myös aika isoja ja hillopalkintoon on liian pitkä esityö.

Ryhdyin parantelemaan formaattia jo pari vuotta sitten.

Ensin tein korvapuustijoulutorttuja. Kokemus parani merkittävästi. Hillo oli nyt tasaisesti ympäri torttua, mutta paistaminen oli hankalaa (ne aukeavat sikahelposti) ja torttu oli silti aika iso.

Sitten tein superyksinkertaisia voileipäjoulutorttuja. Tämä oli paremman kokoinen, mutta sai kritiikkiä siitä, että hilloa oli liian vähän ja suutuntuma väärä.



No hyvä. Jäljellä oli enää yksi tapa: jos ne eivät muuten syö niin laita tikkuihin. Ja kas! Tapahtui Sotkamon ihmettä astetta kovempi ylläri: niistä tuli täydellisiä! Joulutorttutikkarit kävivät kaupaksi kuin ilmaiset ämpärit! Kersat kehuivat kosteutta, hilloisuutta ja pienuutta.

Minä kiitän tikkua, koska paljon vähemmän pyyhittiin rasvanäppejä housuihin.

Joulutorttutikkarit valmistuvat seuraavasti:

Otat (valmistaikina)levyn, levität hilloa (meillä oli luumun lisäksi myös aprikoosia, vadelmaa ja mustaherukkaa) koko leveydeltä, rullaat pitkältä sivulta tiukaksi pötköksi ja sen jälkeen leikkaat n. 2cm leveiksi kiekoiksi. Saumakohtaa kannattaa vähän nipistellä kiinni. Sitten vain kiekot uuniin ja valmiit cocktail-tikkuihin (auennneet omaan suuhun). Mikä parasta, koska kyseessä ovat tikkarit, näihin voi tomusokerin lisäksi täysin epäortodoksisesti pursottaa myös kuorrutetta.

Kyllä on kersan tehdasasetukset pielessä, jos ei maistu!

Yksi vika tässä on. Suupalan kokoisia kiekkoja on helppo syödä kymmenen. Plus ne auenneet. Kaksi pellillistä torttuja ei ole ikinä kadonnut näin nopeasti.

Nyt on hieman ristiriitainen olo sen suhteen, että jätin tämän takia jumpan väliin. Mutta sentään ruokakultturin puolesta tämä uhraus. Hyvää adventtia!

Toivepostaus: 15 + 1 lasten sisäleikkiä minimipanostuksella

Tätä postausta pyydettiin korppikampanjan tiimoilta! Kersojen ohjelmatoimistona oleminen on välillä raskasta. Mitä siis tehdä silloin, kun kaikki ulvovat, että on tylsäääääääää, mutta ulos ei voi mennä edes sen vertaa, että siirtyisi sisäleikkipuistoon?



Silloin siirrytään tyhjästä nyhjäisemiseen. Kokosin yhteen postaukseen kaikki meidän perheen vanhat ja uudet sisäleikkivinkit -- ottakaa ja muokatkaa mieleiseksinne!

1. Fortuna with a twist.
Tämä klassinen kuulapeli toimii yllättävän hyvin aika pienillekin. Kun perinteiseen menoon on kyllästynyt, voi lyöntikierroksiin lisätä haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä, kolmas sukkapuikolla, jne. Puhaltamista en suosittele, koska lauta jää alle kolmivuotiaan jäljiltä suht kosteaksi.

2. Bling-leikki
Perheemme klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Jotkut kategoriat ovat sujuvuuden takia pakolliset, mutta ne voi luoda itse. Meillä on vaihtoehtoina ihminen / kasvi / eläin / satuhahmo / ruoka / taivaankappale / robotti, jotka siis kattavat about kaiken, mitä universumista ehkä tarvitsee tietää. Sitten vain aletaan kysellä, vastaukset kyllä / ei -formaatissa.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen 'peppu', hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli
Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset toki häviävät tässä aina.

"Juha Mattinen" on Snadin luoma, elämään jäänyt sketsihahmo: kuntapamppu, jonka sihteeri
Pirjo Kuittinen hoitaa kaikki käytännön työt mm. kirjoittamisen.

4. Lelupiilonen
Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä, kun ipanat pähkivät, mitkä lelut ovat vielä piilossa. Vähän eppää, mutta vinkkaan, että lampusta, patterin takaa, sekajätepussista ja tuuletusikkunan välistä ne eivät tajua koskaan katsoa. Tsih.

5. Yhden vokaalin keskustelu
Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se, kuka mokaa ensin, häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

6. Satuja vessasanoilla
Tämä on tavallaan kamalaa, mutta vannon, että kuolette nauruun (jos siis tämäntyyppinen huumori nyt ollenkaan tippuu). Ideana on se, että jokaisella satukirjan sivulla yksi verbi pitää korvata lasten valitsemalla vessasanalla ja aikuinen saa sijoittaa sen mihin kohtaan haluaa. Tämä toimii erityisen hyvin klassikoissa: atmosfääri on ihan erilainen, jos prinsessa Ruusunen on niityllä piereskelemässä eikä laulamassa.

7. Möyrintämeri
Raivaa olohuoneen lattialle muutaman neliön kokoinen pläntti. Heitä kaikki kämpästä löytyvät, pehmeät tyynyt (sis. vieraspatjat, sohvatyynyt, istuintyynyt, tuolinpäälliset, koristetyynyt ja nukkumistyynyt) raivattuun kohtaan. Näin saat kersoille suht turvallisen "pallomeren", jossa peuhatessa menee ainakin tunti. Tai siihen asti kunnes päät kolahtavat yhteen.

8. Polle
Tämä on uhrautumisklassikko yhdistettynä tehokkaaseen selkäjumppaan. Käy teippaamassa polviin pehmusteet, asetu konttausasentoon ja ala hirnua. Fiilistäsi saattaa parantaa se, että Pollena voit karkailla ja käyttäytyä muutenkin huonosti esim. nukahtaa keskelle lattiaa, josta et herää kuin paijaamalla.

9. Jumppaolympialaiset
Lajit voi itse kehittää (moukaria en sisätiloissa suosittelisi), mutta suosittelen kuperkeikkoja tyylipistein, kyykkyhyppypituutta, vaakoja (kuinka kauan pysyy), päällä seisomista ja muuta pienakrobatiaa sekä tietenkin ministry of silly walks -hengessä hassun kävelyn kisoja.



10. Sketsihahmokilpailu
Jos teillä ei ole vielä roolivaatelaatikkoa (suosittelen lämpimästi), kaiva kaikki hameesi, huivisi, silmälasisi, hattusi, laukkusi, korusi, vyösi, naamarisi, peruukkisi (if any) ja korkokenkäsi esille ja pistä pystyyn naamiaiskilpailu, jossa sinulle esitetään sketsihahmoja. Jokainen hahmo saa keksin ja isommat saavat stailata pienempiä. Huom. Älä syö ihan kaikkia keksejä itse.

11. Pehmolelunäytelmä 
Käsinukkien puutteessa ihan hyvän tarinan saa aikaan myös pehmoleluilla.Viritä esirippu kahden tuolin väliin, jotta esittäjät voivat sekoilla piilossa juonen kanssa.



12. Maja deluxe
Päiväpeitto, pari makuupussia ja neljä keittiön tuolia riittää. Tee riittävän pieni, että et mitenkään mahdu sinne itse. Rojahda sohvalle huutelemaan sisustusohjeita. Kun kaikki on valmista, anna vielä leikkeihin pari taskulamppua ja sammuta valot.

13. Kauneushoitola
Kokoa ipanalle kauneudenhoitosalkku pienistä (tyhjistä) hotellien shampoopulloista, kuivuneista ripsiväreistä, vanhoista puuterirasioista, tyhjistä huulipunhylsyistä ja vanusta. Ennakkoluuloton antaa meikkipussinsa ihan sellaisenaan. Käy sohvalle pitkäksesi, tee tilaus ja nautiskele naamahipelöinnistä.

14. Pahvilaatikko
Käy hakemassa marketista iso tyhjä pahvilaatikko. Sijoita keskelle olohuonetta. Leikki on yleensä valmis jo näin mutta mahdolliset saksilla tehdyt reiät saattavat auttaa.

15. Halias
Yksi on kohde. Hänelle laitetaan pipo silmille ja peltorit korville. Muut osallistujat valitsevat hiljaisesti keskuudestaan sen, joka käy halaamassa kohdetta. Kohde yrittää arvata kuka se oli. Halaaja saa yrittää parhaansa mukaan esittää toista halaajaa halaamalla vaikka nilkoista, pyytämällä nostoapua tai tuhisemalla. Onnistunut stuntti on riemastuttava hetki.

BONUS! Silloin kun mikään muu ei toimi, jäljellä on vielä pullanmussutus.

Kahvila pystyyn: ensin leivotte jotain jauhoja ja sokeria sisältäviä tuotteita (valmistaikina on ihan ok) ja sitten kutsutte kahvilaan asiakkaita, naapurit, tuttavaperhe, isovanhemmat. Näytät isommille ipanoille, miten kahvia keitetään (tästä saattaa olla hyötyä myös tulevaisuudessa) ja duunaatte menun ja pienestä pöydästä myyntitiskin. Ja eikun kassakone kilisemään!

Ja sitten kun nämä on käyty läpi, voi hyvällä omallatunnolla laittaa ohjelmat pyörimään. Toivottavasti näistä on apua! Kommenttiboksiin saa mieluusti jakaa lisää ajantappokeinoja.

Pienten hyvien asioiden moodi

Snadi iloitsi aamupuurolla, että olemme varmasti ensimmäisenä päiväkodilla, kun noustiin niin aikaisin. Kello oli puoli yhdeksän. Aurinko ei vain vaikuttanut nousseen.

Hämäräkytkimellä toimiva yövalo ei sammu päivälläkään. Eikä ihme.

Marraskuu on paha, on ollut minulle aina. Kaikki eivät kaamoksesta kärsi, mutta minulle se aiheuttaa kummallista painoa rintakehän päälle.

Pääsin tänä vuonna aikaisen ensilumen ansiosta aika pitkälle, mutta sitten oireet ilmaantuivat.

Herääminen alkaa olla mahdotonta ja ulosmeno vaatii motivoitumista. Mikään terveellinen ei kiinnosta pätkääkään. Ainoa mikä kiinnostaa on sikiöasento.

Olen viime vuosina yrittänyt vimmatusti muuttaa suhdettani kyseiseen ajanjaksoon positiivisemmaksi. Joudun (toivon mukaan) kohtaamaan elämässäni vielä monta marraskuuta, joten valittaminen ei auta. Kaamostuskan kanssa elämiseen on keksittävä uusia keinoja.

Luulen, että olen keksinyt ratkaisun. Kun käänne pahempaan tapahtuu, siirryn pienten hyvien asioiden moodiin, jonka tavoitteena on yllättyä iloisesti joka päivä. Eräänlaista kaamoskapinaa ja harhautushyggeä siis!

Taistele!

Kapinalistani on seuraavanlainen.

1. Laitan yöksi vaatteet patterille. Pääsen aamulla sängystä ylös helpommin, kun ei tarvitse vetää lattialla jäätynyttä paitaa päälle.

2. Vien vessaan ylimääräisen valaisimen, jotta aamu alkaa heti valoisassa.

3. Järjestän ainakin yhden ystävätapaamisen lähitulevaisuuteen. Nauruterapia toimii aina.

4. Sytytän tulia. Tässä on jotain superrauhoittavaa. Ulos lyhtyjä, sisälle tuikkuja - ja oikeat steariinikynttilät jotka tuoksuvat oikealle kynttilälle.

5. Vaalin vihreyttä ostamalla leikkokukkia ja pyyhkimällä pölyt vanhoista viherkasveisista.

6. Pukeudun paremmin kuin normaalisti. On kivempi katsoa kalpeaa naamaa peilistä, jos edes vaatteet näyttävät hyvältä.

Paskat taidekuvaprojektit toimivat myös harhautuksena. Näitä ehtii hävetä sitten keväämmällä.

7. Ainaisen palelun taltuttavat vain villasukat. Ne voi pitää jalassa myös yöllä.

8. Pistän verhot kiinni. Vaaleammat ne ovat kuin tuo sysimusta mörön perse tuolla ulkona.

9. Käyn kasvitieteellisessä puutarhassa. On kuin olisit ollut minilomalla!

10. Menen metsään. Siellä on pakko keskittyä perusasioihin, askeleisiin ja hengittämiseen, epäolennaiset asiat unohtuvat.

Tsemppiä siis kaikille kaamosangstisille! Kun marraskuu on kunnialla suoritettu, voi aloittaa kaikki jouluiset asiat -- ja kas, pian päivä alkaa pidentyä. Voitto häämöttää!

Päiväkoti onkin mainettaan parempi

Korppikampanjan varjoon jäi viime viikolla tutkimus, joka kertoi, että alle kolmivuotiaina päiväkodin aloittaneet kouluttautuvat pitemmälle kuin kotihoidetut verrokit.

Jutussa todetaan, että suuren osan tuloksista selittää koulutustaustan periytyminen. Koulutetut vanhemmat vievät lapsen päivähoitoon aikaisemmin, koska heillä on kiinnostava työ, johon palata. Ei ole mikään salaisuus, että se millaisessa sosioekonomisessa asemassa vanhempi on, vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen enemmän kuin se, millaisia ratkaisuja hän vanhempana tekee.

Mielenkiintoni herätti ennemminkin tutkimusuutisen kommentointi. Tutkimusta lytättiin monella eri argumentilla. Koulutus ei kuulemma takaa onnellisuutta (no ei takaa kouluttamattomuuskaan) ja että päiväkoteja on huonojakin (niin on vanhempiakin). Ja sitten tietenkin klassikko että minä kasvatin kyllä itse ja hyvä tuli.

Suomessa on pitkät kotihoidon perinteet, ja kunnalliseen varhaiskasvatukseen osallistuu tällä hetkellä 63 prosenttia lapsista, mikä on vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Johtuisiko tämä päiväkotien huonosta maineesta? Täällä on ollut tapana päivitellä päiväkotien hirveyttä sekä syyllistää päiväkotipalvelua käyttäviä vanhempia, vaikka totuus on paljon mutkikkaampi.

Maine vaikuttaa myös hoitopäätökseen - eihän kukaan normaali vanhempi halua lapselleen pahaa. Mitä vanhemmat oikeasti tietävät päiväkodista päätöstä tehdessään? Eivät ehkä riittävästi.

Koska kuuluin siihen joukkoon, joka ei ollut koskaan ollut päiväkodissa eikä ikinä edes koskenut vaippaan ennen ensimmäistä omaa lasta, en tiennyt mitään tästä julkisesta palvelusta. Tiesimme jo etukäteen, että Skidin hoitotaival alkaisi 1,5 vuotiaana, kun molemmat olivat pitäneet oman osansa vanhempainvapaista. Paikkaa haettiin kuitenkin ihan sokkona. Mielikuva päiväkodista oli epämääräinen.

Olisin synnytysvalmennusta enemmän kaivannut päiväkotivalmennusta. Mitä varhaiskasvatus on, mitä siellä oikein tapahtuu? Keitä siellä on töissä? Mitä minulta odotetaan? Entäs, jos se ei suju?

Yllätys oli iloinen. Muistan jo ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa hämmentyneeni siitä, miten tarkkaan ja monipuolisesti lapsen kehitystä dokumentoidaan. Nyt sekä perhepäivähoitoa, päiväkotiarkea ja eskarielämää nähneenä en voi muuta kuin ihailla sitä, miten hienosti molempien lasten tarpeet on huomioitu. Hoitajat ovat järjestään fiksua ja huumorintajuista porukkaa.

Tutkimusta kannattaisikin tulkita niin, että suunnitelmallinen varhaiskasvatus on yhteiskunnan näkökulmasta kannattavaa eli tukemisen arvoista. 

Päivähoitopalveluja kannattaa kehittää, erityisesti sen ei-niin-hyväosaisen lapsen kannalta. Riskien ottaminen laadun suhteen ja päätösten jättäminen kuntatasolle on astronomisen typerää. Karsimisen ja mustamaalaamisen sijaan varhaiskasvatukseen pitää panostaa ja osallistumisen esteitä purkaa, ei rakentaa lisää. Paras ja huonoin hoito annetaan kotona, ja päiväkodissa autetaan rikkomaan se huono-osaisuuden perintö. Se on kova juttu.

Muistan joskus miettineeni, miksei päivähoidon asiakkaita ole tutkittu enemmän. Tutkikaa lisää!

Luksus-yökylä on loistava lahja ystävälle

Skidi kärvisteli taannoin pahan ongelman edessä: piti keksiä synttärilahja jo hiekkalaatikkoajoilta vierellä kulkeneelle ihanalle BFF:lle, joka täyttäisi ensimmäisen kerran pyöreitä.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Skidi heräsi siihen tosiasiaan, että ystävättärellä on jo kaikkea. Leluista, koruista, kynistä, vihkoista, leivontaseteistä, kirjoista ja vaatteista ei ole puutetta. Ja kymmenvuotiaalle Skidi halusi antaa jotain ikimuistoista.

Ehdotin varovaisesti jonkinlaista aineetonta elämyslahjaa. Kymmenvuotias kun ei enää ole aivan niin pakettifriikki kuin puolet nuorempi. Aikansa ideoita pyöriteltyään Skidi kehitti oman konseptinsa: luksus-yökylä.

Todellakin! En tiedä itsekään parempaa lahjaa kuin aika ystävien kanssa, ja senhän voi viedä pienellä vaivannäöllä seuraavalle levelille.

Lahjakortti meni heti työn alle. Jotta varmasti kaikki olennaiset ohjelmanumerot ehdittäisiin kahlata läpi, show täytyi aikatauluttaa tarkasti. Skidillä on tulevaisuus tapahtumatuottajana, sen verran vakavissaan hän järjestelyt otti.



Juhlakalulle ojennettiin heti käsiohjelma.Täydellinen yökyläily piti sisällään noudon koti-ovelta ja kamojen kantoavun, kikattelua, lettikampauksia, kalapuikkohampurilaisia, leffa, popparia ja jätskiä, vaahtokylpyä, lautapelejä, lisää kikattelua, valvomista (tämä luki omana kohtanaan) ja videoidut (minut pestattiin kuvaajaksi) akrobatiatreenit. Yhteistä aikaa kaikilla mausteilla.

Tänä viikonloppuna se sitten toteutettiin ja ilta oli ihan napakymppi. Kävi ihan kateeksi, kun ne pelasivat pyjamat päällä yatzya ja välillä kuului hullua hihitystä. Superhauskaa!

Mietin näin Lapsen oikeuksien päivänä erityisesti sosiaalista kehittymistä, oikeutta leikkiin. Lasten ystävyyssuhteet ovat pitkään riippuvaisia vanhemmista, mutta hiljalleen vastuu yhteydenpidosta ja suhteen vaalimisesta siirtyy heille itselleen. Tukea tarvitaan siinäkin. Skidi on oppinut peruskoulun myötä yhtä ja toista ystävyydestä. Juuri tällä hetkellä olen iloinen siitä, että Skidillä on elämässään ihminen, jolle hän haluaa antaa kuun taivaalta.

Se parempi korppikampanja

Someäidit ja korpit osa 2. Jäi harmittamaan tämän alkuperäisen kampanjan kohtalo.

Kukaan ei kiistä someaikakauden ongelman olemassaoloa, joten vähemmän absurdi kampanja olisi varmasti tarpeellinen. Tehdään siis itse parempi!

Mistä aloitetaan?

Näkökulmasta. Perhetutkimuksen professori Kimmo Jokinen toteaa, että paineet vanhemmuuteen ovat julkisuudessa kovemmat kuin koskaan – etenkin äideille.

Yleensä syyllistyvätkin ne, joiden ei tarvitsisi. Tehdään siis syyllistämisen sijaan ratkaisukeskeinen ja kannustava kampanja, joka tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun ennemmin kuin neliraajajarrutukseen. (Ja nämä ratkaisut olisi myös syytä esitellä omalla kampanjasivulla, joka ei kertakaikkiaan voi olla kaupungin lähisuhdeväkivallasta kertova sivu.)

Toiseksi, todella mielelläni näkisin kaikkien muutosta tavoittelevien kampanjoiden lähtevän liikkeelle tosiasioista ja tutkimustiedosta. Jos ongelman laajuus ja syyt eivät ole tiedossa, on aika vaikea lähteä (mitattavia) tavoitteita asettamaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan

• vanhemmat viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan,
• kuusivuotiaat ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja
• isien käyttämät perhevapaat ovat nousussa. 
• MHL:n tutkimuksen mukaan erityisesti äidit kokivat, että pelkoja vähentäisi yhteisöllisempi kasvatus, vähempi syyllistäminen ja se, että perheellä olisi enemmän läheisiä tukena arjessa. 
• Lapset toivovat lisää aikaa aikuisten kanssa, ja neljäsosa toivoo erityisesti, että aikuiset viettäisivät vähemmän aikaa koneella. 

Kun syyllistämisestä päästään lapsiperhearjen työkaluihin, kampanja syntyy kuin itsestään.

a) Jaetaan tietoa. Some koukuttaa. Jatkuvasti päivittyvä uutisvirta on suunniteltu mukaansatempaavaksi, oma aika on kortilla ja vanhempainavapailla voi olla yksinäistä. Millainen läsnäolo riittää, mikä on haitallista?

b) Helpotetaan ongelman tunnistamista. Vaivaako yksinäisyys, kiireen tuntu vai raskas työ ja väsymys? Seuraavatko työt kotiin vai onko somen kyttääminen tai pelaaminen muuttunut pakkomielteeksi? Testaa, oletko nettiaddikti.

c) Kannustetaan toimintaan. Onko somettamisen taustalla addiktio vai yksinäisyys ja se että ainoat aikuiskontaktit ovat facebookissa? Onko lasten kanssa vaikea keksiä mielekästä tekemistä? esitellään ratkaisuja perheistä, joissa ongelma on tunnistettu ja sitä on lähdetty ratkomaan. Tarvitaanko mindfulnessia, unikoulua, kotiapua, hätäkahveja vai perheen yhteinen kännykäetiketti?

Ja jotta kampanja ei jäisi vain kampanjaksi vaan tähtäisi siihen muutokseen, nämä materiaalit pitäisi saada mukaan neuvolaprosessiin. Neuvolajärjestelmä tarjoaa vertaansa vailla olevan kohtaamiskanavan vanhempin kanssa: olisiko mielialojen ja alkoholinkäytön lisäksi tarpeen tehdä myös älylaitteiden käyttökysely?

Noin. Lopuksi vielä aiheesta meidän perheen esimerkin verran. Jatkuvaa 100% läsnäoloa meillä ei ole tarjolla 24/7. Koska se on paitsi mahdotonta myös tarpeetonta. Tyypit ovat jo niin isoja, että he osaavat vaatia huomionsa, jos eivät sitä koe saavansa. Siihen heillä on aina oikeus.

Meidän perheessä aikasyöppö on työnteko, ei some. Minä kirjoitan koneella ja yrittäjä-muusikko taas puhuu puhelimessa ja tarvitsee välillä sävellysrauhaa. Suurimmaksi osaksi nämä hoidetaan yhdeksän jälkeen kun lapset ovat nukkumassa (ja tuosta nukkumaanmenoajasta pidetäänkin suht tiukasti kiinni), mutta välillä pitää pyytää anteeksi huonoa läsnäoloa.

Somen plaraaminen ja tabletilla pelaaminen ovat minulle matalan kynnyksen ajantappamista, joka on helppo aloittaa ja lopettaa, ja jota tehdään kun siihen tulee sopiva sauma: bussissa, aamulla sängyssä ennen nousemista, ipanoiden kylvyn aikana. Suurimman osan ajasta puhelimeni on äänettömällä - anteeksi vain kaikki, joille en vastaa.

Kokonaisuus ratkaisee, kuten aina. Ipanoilta ei puutu facetimea. Yhteistä aikaa on aamulla, syömme usein päivällisen yhdessä eikä meillä ole koskaan tv illalla auki. Lasten iltatoimet sisältävät aina pitkän lukutuokion ja juttelua. Yhdessäolon yliannostus otetaan lomilla ja viikonloppuisin.

Noin muuten olisi virkistävää nähdä joskus kampanja, jossa vanhempien annettaisiin tuntea iloa vanhemmuudesta. Suurimmalla osalla kun menee ihan hyvin.