Päiväkoti onkin mainettaan parempi

Korppikampanjan varjoon jäi viime viikolla tutkimus, joka kertoi, että alle kolmivuotiaina päiväkodin aloittaneet kouluttautuvat pitemmälle kuin kotihoidetut verrokit.

Jutussa todetaan, että suuren osan tuloksista selittää koulutustaustan periytyminen. Koulutetut vanhemmat vievät lapsen päivähoitoon aikaisemmin, koska heillä on kiinnostava työ, johon palata. Ei ole mikään salaisuus, että se millaisessa sosioekonomisessa asemassa vanhempi on, vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen enemmän kuin se, millaisia ratkaisuja hän vanhempana tekee.

Mielenkiintoni herätti ennemminkin tutkimusuutisen kommentointi. Tutkimusta lytättiin monella eri argumentilla. Koulutus ei kuulemma takaa onnellisuutta (no ei takaa kouluttamattomuuskaan) ja että päiväkoteja on huonojakin (niin on vanhempiakin). Ja sitten tietenkin klassikko että minä kasvatin kyllä itse ja hyvä tuli.

Suomessa on pitkät kotihoidon perinteet, ja kunnalliseen varhaiskasvatukseen osallistuu tällä hetkellä 63 prosenttia lapsista, mikä on vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Johtuisiko tämä päiväkotien huonosta maineesta? Täällä on ollut tapana päivitellä päiväkotien hirveyttä sekä syyllistää päiväkotipalvelua käyttäviä vanhempia, vaikka totuus on paljon mutkikkaampi.

Maine vaikuttaa myös hoitopäätökseen - eihän kukaan normaali vanhempi halua lapselleen pahaa. Mitä vanhemmat oikeasti tietävät päiväkodista päätöstä tehdessään? Eivät ehkä riittävästi.

Koska kuuluin siihen joukkoon, joka ei ollut koskaan ollut päiväkodissa eikä ikinä edes koskenut vaippaan ennen ensimmäistä omaa lasta, en tiennyt mitään tästä julkisesta palvelusta. Tiesimme jo etukäteen, että Skidin hoitotaival alkaisi 1,5 vuotiaana, kun molemmat olivat pitäneet oman osansa vanhempainvapaista. Paikkaa haettiin kuitenkin ihan sokkona. Mielikuva päiväkodista oli epämääräinen.

Olisin synnytysvalmennusta enemmän kaivannut päiväkotivalmennusta. Mitä varhaiskasvatus on, mitä siellä oikein tapahtuu? Keitä siellä on töissä? Mitä minulta odotetaan? Entäs, jos se ei suju?

Yllätys oli iloinen. Muistan jo ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa hämmentyneeni siitä, miten tarkkaan ja monipuolisesti lapsen kehitystä dokumentoidaan. Nyt sekä perhepäivähoitoa, päiväkotiarkea ja eskarielämää nähneenä en voi muuta kuin ihailla sitä, miten hienosti molempien lasten tarpeet on huomioitu. Hoitajat ovat järjestään fiksua ja huumorintajuista porukkaa.

Tutkimusta kannattaisikin tulkita niin, että suunnitelmallinen varhaiskasvatus on yhteiskunnan näkökulmasta kannattavaa eli tukemisen arvoista. 

Päivähoitopalveluja kannattaa kehittää, erityisesti sen ei-niin-hyväosaisen lapsen kannalta. Riskien ottaminen laadun suhteen ja päätösten jättäminen kuntatasolle on astronomisen typerää. Karsimisen ja mustamaalaamisen sijaan varhaiskasvatukseen pitää panostaa ja osallistumisen esteitä purkaa, ei rakentaa lisää. Paras ja huonoin hoito annetaan kotona, ja päiväkodissa autetaan rikkomaan se huono-osaisuuden perintö. Se on kova juttu.

Muistan joskus miettineeni, miksei päivähoidon asiakkaita ole tutkittu enemmän. Tutkikaa lisää!

Luksus-yökylä on loistava lahja ystävälle

Skidi kärvisteli taannoin pahan ongelman edessä: piti keksiä synttärilahja jo hiekkalaatikkoajoilta vierellä kulkeneelle ihanalle BFF:lle, joka täyttäisi ensimmäisen kerran pyöreitä.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Skidi heräsi siihen tosiasiaan, että ystävättärellä on jo kaikkea. Leluista, koruista, kynistä, vihkoista, leivontaseteistä, kirjoista ja vaatteista ei ole puutetta. Ja kymmenvuotiaalle Skidi halusi antaa jotain ikimuistoista.

Ehdotin varovaisesti jonkinlaista aineetonta elämyslahjaa. Kymmenvuotias kun ei enää ole aivan niin pakettifriikki kuin puolet nuorempi. Aikansa ideoita pyöriteltyään Skidi kehitti oman konseptinsa: luksus-yökylä.

Todellakin! En tiedä itsekään parempaa lahjaa kuin aika ystävien kanssa, ja senhän voi viedä pienellä vaivannäöllä seuraavalle levelille.

Lahjakortti meni heti työn alle. Jotta varmasti kaikki olennaiset ohjelmanumerot ehdittäisiin kahlata läpi, show täytyi aikatauluttaa tarkasti. Skidillä on tulevaisuus tapahtumatuottajana, sen verran vakavissaan hän järjestelyt otti.



Juhlakalulle ojennettiin heti käsiohjelma.Täydellinen yökyläily piti sisällään noudon koti-ovelta ja kamojen kantoavun, kikattelua, lettikampauksia, kalapuikkohampurilaisia, leffa, popparia ja jätskiä, vaahtokylpyä, lautapelejä, lisää kikattelua, valvomista (tämä luki omana kohtanaan) ja videoidut (minut pestattiin kuvaajaksi) akrobatiatreenit. Yhteistä aikaa kaikilla mausteilla.

Tänä viikonloppuna se sitten toteutettiin ja ilta oli ihan napakymppi. Kävi ihan kateeksi, kun ne pelasivat pyjamat päällä yatzya ja välillä kuului hullua hihitystä. Superhauskaa!

Mietin näin Lapsen oikeuksien päivänä erityisesti sosiaalista kehittymistä, oikeutta leikkiin. Lasten ystävyyssuhteet ovat pitkään riippuvaisia vanhemmista, mutta hiljalleen vastuu yhteydenpidosta ja suhteen vaalimisesta siirtyy heille itselleen. Tukea tarvitaan siinäkin. Skidi on oppinut peruskoulun myötä yhtä ja toista ystävyydestä. Juuri tällä hetkellä olen iloinen siitä, että Skidillä on elämässään ihminen, jolle hän haluaa antaa kuun taivaalta.

Se parempi korppikampanja

Someäidit ja korpit osa 2. Jäi harmittamaan tämän alkuperäisen kampanjan kohtalo.

Kukaan ei kiistä someaikakauden ongelman olemassaoloa, joten vähemmän absurdi kampanja olisi varmasti tarpeellinen. Tehdään siis itse parempi!

Mistä aloitetaan?

Näkökulmasta. Perhetutkimuksen professori Kimmo Jokinen toteaa, että paineet vanhemmuuteen ovat julkisuudessa kovemmat kuin koskaan – etenkin äideille.

Yleensä syyllistyvätkin ne, joiden ei tarvitsisi. Tehdään siis syyllistämisen sijaan ratkaisukeskeinen ja kannustava kampanja, joka tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun ennemmin kuin neliraajajarrutukseen. (Ja nämä ratkaisut olisi myös syytä esitellä omalla kampanjasivulla, joka ei kertakaikkiaan voi olla kaupungin lähisuhdeväkivallasta kertova sivu.)

Toiseksi, todella mielelläni näkisin kaikkien muutosta tavoittelevien kampanjoiden lähtevän liikkeelle tosiasioista ja tutkimustiedosta. Jos ongelman laajuus ja syyt eivät ole tiedossa, on aika vaikea lähteä (mitattavia) tavoitteita asettamaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan

• vanhemmat viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan,
• kuusivuotiaat ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja
• isien käyttämät perhevapaat ovat nousussa. 
• MHL:n tutkimuksen mukaan erityisesti äidit kokivat, että pelkoja vähentäisi yhteisöllisempi kasvatus, vähempi syyllistäminen ja se, että perheellä olisi enemmän läheisiä tukena arjessa. 
• Lapset toivovat lisää aikaa aikuisten kanssa, ja neljäsosa toivoo erityisesti, että aikuiset viettäisivät vähemmän aikaa koneella. 

Kun syyllistämisestä päästään lapsiperhearjen työkaluihin, kampanja syntyy kuin itsestään.

a) Jaetaan tietoa. Some koukuttaa. Jatkuvasti päivittyvä uutisvirta on suunniteltu mukaansatempaavaksi, oma aika on kortilla ja vanhempainavapailla voi olla yksinäistä. Millainen läsnäolo riittää, mikä on haitallista?

b) Helpotetaan ongelman tunnistamista. Vaivaako yksinäisyys, kiireen tuntu vai raskas työ ja väsymys? Seuraavatko työt kotiin vai onko somen kyttääminen tai pelaaminen muuttunut pakkomielteeksi? Testaa, oletko nettiaddikti.

c) Kannustetaan toimintaan. Onko somettamisen taustalla addiktio vai yksinäisyys ja se että ainoat aikuiskontaktit ovat facebookissa? Onko lasten kanssa vaikea keksiä mielekästä tekemistä? esitellään ratkaisuja perheistä, joissa ongelma on tunnistettu ja sitä on lähdetty ratkomaan. Tarvitaanko mindfulnessia, unikoulua, kotiapua, hätäkahveja vai perheen yhteinen kännykäetiketti?

Ja jotta kampanja ei jäisi vain kampanjaksi vaan tähtäisi siihen muutokseen, nämä materiaalit pitäisi saada mukaan neuvolaprosessiin. Neuvolajärjestelmä tarjoaa vertaansa vailla olevan kohtaamiskanavan vanhempin kanssa: olisiko mielialojen ja alkoholinkäytön lisäksi tarpeen tehdä myös älylaitteiden käyttökysely?

Noin. Lopuksi vielä aiheesta meidän perheen esimerkin verran. Jatkuvaa 100% läsnäoloa meillä ei ole tarjolla 24/7. Koska se on paitsi mahdotonta myös tarpeetonta. Tyypit ovat jo niin isoja, että he osaavat vaatia huomionsa, jos eivät sitä koe saavansa. Siihen heillä on aina oikeus.

Meidän perheessä aikasyöppö on työnteko, ei some. Minä kirjoitan koneella ja yrittäjä-muusikko taas puhuu puhelimessa ja tarvitsee välillä sävellysrauhaa. Suurimmaksi osaksi nämä hoidetaan yhdeksän jälkeen kun lapset ovat nukkumassa (ja tuosta nukkumaanmenoajasta pidetäänkin suht tiukasti kiinni), mutta välillä pitää pyytää anteeksi huonoa läsnäoloa.

Somen plaraaminen ja tabletilla pelaaminen ovat minulle matalan kynnyksen ajantappamista, joka on helppo aloittaa ja lopettaa, ja jota tehdään kun siihen tulee sopiva sauma: bussissa, aamulla sängyssä ennen nousemista, ipanoiden kylvyn aikana. Suurimman osan ajasta puhelimeni on äänettömällä - anteeksi vain kaikki, joille en vastaa.

Kokonaisuus ratkaisee, kuten aina. Ipanoilta ei puutu facetimea. Yhteistä aikaa on aamulla, syömme usein päivällisen yhdessä eikä meillä ole koskaan tv illalla auki. Lasten iltatoimet sisältävät aina pitkän lukutuokion ja juttelua. Yhdessäolon yliannostus otetaan lomilla ja viikonloppuisin.

Noin muuten olisi virkistävää nähdä joskus kampanja, jossa vanhempien annettaisiin tuntea iloa vanhemmuudesta. Suurimmalla osalla kun menee ihan hyvin.

Väkivaltaiset äidit katsovat kissavideoita

Tämä Helsingin kaupungin yliampuva kampanja on ollut somepuheenaiheena tänään. Hesarin ilmoituksessa nainen (ehkä äiti) istuu pallotuolissa ja selaa pädiä samalla kun pikkulapsi roikkuu kristallikruunussa ja toinen huutaa vieressä. Perheen koira repii tyynyä.

Ilmoituksen linkki kotivakivalta.fi johtaa Helsingin kaupungin Lähisuhdeväkivallan ehkäisy -sivulle, jossa kerrotaan että kaupunki haluaa kiinnittää huomion pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen kampanjoimalla tänä syksynä teemalla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.

Tuota. Yritän ohittaa sen seikan, että sekä videolla että kuvassa esiintyy tietenkin vain nainen eli äiti (isähän ei tällaiseen perhejuttuun liity) ja keskittyä pohtimaan, mitä tällä kampanjalla oikein haetaan.

Kyllä, olen ihan samaa mieltä siitä, että erikokoisten ruutujen tuijottaminen on silmiinpistävä ongelma. Älylaitteiden jatkuva räplääminen on läsnäolon häiriötekijä, oli kyseessä sitten ruokapöytä, leikkipuisto tai sokkotreffit. Mutta jos halutaan viestiä, että ruutuaikaa pitää rajoittaa aikuisenakin, eikö kannattaisi sanoa niin?

Rinnastus väkivaltaan on makaaberi. Välinpitämättömyys ja väkivalta ovat aivan eri asioita, jopa siinä määrin, että toinen on rikollista. Suomessa ihan oikeasti pahoinpidellään lapsia sairaalakuntoon. 

Kaikki ehkä muistavat Erikan. Hän ei kuollut siihen että vanhemmat rämppäsivät puhelinta. Väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Jos halutaan puhua välinpitämättömyydestä, onko tämä tosiaan se rankin ilmenemismuoto? On nimittäin olemassa myös heitteillepanon rikosnimike. On eri asia katsoa kotona kissavideoita pädiltä selvin päin, kuin lähteä baariin ja jättää lapset pinnasänkyyn.

Sitten ovat nämä muut viestinnälliset nyanssit. Entä jos äiti kuvassa ei hymyilisi? Jos hän tekisi vaikka vakavana töitä tai ruokaa? Tai jos kuvassa olisi se isä? Jos hän istuisi kulahtaneella sohvalla eikä designtuolissa? Entä jos tabletin tilalla olisi käsityöt, kirja tai sanomalehti?

Ja mitähän mahtaa ajatella se vanhempi, joka yrittää löytää kaupungin sivuilta apua väkivaltaisen perheenjäsenen kanssa elämiseen ja päätyy tälle sivulle? Tämä palveluhan on tarkoitettu vain kaikille niille nettiaddiketille naisille, jotka seisoskelevat rannalla chattaamassa samalla kun korppi vie lapsen.

Jo oli. En tiennyt, että yhdellä kampanjalla voi ampua molempiin jalkoihin. Saavutus sekin.

Se tunne kun...

Se tunne kun tarjoilet aamupalalla kasviksia
ja jengi vaan hihittää.

Tänä aamuna kaartaessani päiväkodin pihaan huomasin, että minulla ei ole lasta mukanani. Aivan. Koska hän jäi tosiaan potemaan nuhaa kotiin isänsä kanssa ja minun piti mennä suoraan töihin.

Näitä vaikeasti määriteltäviä tunteita esiintyy aina silloin tällöin. Tässäpä viimeaikaiset TOP 10 kokemukset sarjasta SE TUNNE KUN:

1. ...hammasharjasi on valmiiksi märkä, kun tulet viimeisenä pesemään hampaita.
2. ...toppaat molemmat lapset pulkkamäkeen ja mäki on hiekoitettu.
3. ...oletat virheellisesti, että kaikkien suosikkiruoka pari viikkoa sitten olisi suosikkiruokaa myös tällä viikolla.
4. ...olet ensimmäinen, joka herää ja kello on puoli kymmenen.Ensimmäinen tunne on kiitollisuus ja sitten juoksetkin jo katsoman hengittävätkö ne.
5. ...löydät puhelimestasi kuvia nuorimmaisen sieraimista ja videopuhelun asiakkaallesi etkä oikeastaan enää uskalla avata viestisovellusta. 
6. ...löydät tyynysi alta muovieläimiä ja rullan vessapaperia, ja mietit hetken pitäiskö ne jättää sinne, koska sotket muuten jonkun leikin.
7. ...keittiössä haisee kummalliselle, mutta ennen kuin lähdet viemään biojätteet tarkistat, onko uunipeltilaatikkoon piilotettu voileipä kuten viimeksi.
8. ...lapset ottavat esille joulun ensimmäistä kertaa elokuun puolella. Pääsetteköhän ensi vuonna kesän yli?
9. ...ravintolassa lapsi kertoo, että ei ole kovin nälkäinen. Sitten hän ottaa jälkiruokapöydästä neljä kertaa lisää.
10. ...perheen kuopus kysyy, milloin hänen pitää muuttaa pois kotoa. Selität lempeästi, että hän saa asua kotona isin ja äidin kanssa ihan niin pitkään kuin haluaa. Pätkä toteaa, että hän kyllä muuttaa pois heti kun mahdollista, koska menee ensitöikseen ostamaan BR-lelusta kineettistä hiekkaa.

Mitä isäni opetti minulle

Minulla on isänpäivänä kateellinen olo. 

Somefiidini täyttyy muistoista, tarinoista ja kiitoksista miespuolisille vanhemmille. Monet kirjoittavat siitä, mitä ovat isältään oppineet, millaista tukea ovat häneltä saaneet ja millaisen mallin hän tarjosi.

Minun isäni oli perinteinen, konservatiivisten arvojen mies, jolle syntyi epäperinteinen liberaalien (myös ihan vain vastustuksen vuoksi) arvojen tytär. Vaikea yhtälö 40-luvun ihmiselle.

Isyys oli silloin maailmassa lähinnä vaatimus perheen elättämistä. Tapasimme vanhempieni avioeron jälkeen satunnaisesti. Hän oli niin vähän elämässäni mukana, että suhde jäi pinnalliseksi. Olimme hyviä vain kehittämään riidan sadasosasekunnissa.

Isä opetti minut käyttämään työkaluja. Hänellä oli keskivaikea talonrakennusvimma, joten opin aika varhaisessa vaiheessa käyttämään iskuporakonetta ja remontoimaan kylpyhuoneen. Osaan tehdä ihan pätevän vesieristyksen, käyttää laattaleikkuria ja saumata. Sirkkeli oli ainoa vehje, jota hän ei antanut minun käyttää.

En ole ihan varma, miten olennaisia taitoja nämä nykymaailmassa ovat, mutta muutama poikaystävä on ollut hämmästynyt siitä, että saan taulut seinään ihan itse. Ihmissuhdemielessä olisi ollut järkevämpää, että hän olisi opettanut vaikka pyytämään anteeksi tai harkitsemaan, olisiko maailmassa muitakin sävyjä kuin mustaa ja valkoista.

Ehkä paras oppi, minkä omalta isältäni sain, oli se, että hänen tapansa olla isä ei riitä. Ei riittänyt silloin eikä riitä nykyään. Isän rooli on kasvanut hiljalleen perheen lompakosta, kuskista ja äidin pikku apulaisesta täysivaltaiseksi kasvattajaksi. Minun paras onnistumiseni vanhempana onkin se, että nyt omilla ipanoilla on loistofaija, jota voi muistaa isänpäivänä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Jos minulle tapahtuisi jotain, lapsilla olisi edelleen yksi täysin oppinut vanhempi.

Vaikka tasa-arvonäkökulmasta työtä on vielä tehtävänä, olen tosi iloinen, että isyys otetaan yhä useammin vakavasti. Ehkä äiditkin voivat jossain vaiheessa lopettaa kumppaniensa kiittämisen siitä, että saavat nukkua tai pääsevät harrastuksiin. Ihan normaalia perhe-elämää se on.