Ota käyttöön välierehdys

Snadi laulaa paljon ja mielellään. Eräänä päivänä hoilottaessaan Peppi Pitkätossua hän unohti kesken kaiken sanat. Tyyppi ei antanut sen pilata esitystä. Hän vain juonsi kuulijoille muina artisteina että "Jaha, tuli näköjään tällainen välierehdys, mutta nyt jatketaan!" 

Ja niin hän jatkoikin.

Tuo välierehdys tuli mieleen tänään, sillä 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tämä on tärkeä päivä myös lapsille. Elämä on oppimisprosessi, jossa kaikilla on lupa erehtyä.

Erehdyksiin kannattaa myös tottua. Mitä vanhemmaksi elää sitä enemmän tapahtuu kaikenlaisia mokia, mutta kolossaalisia kämmejä niistä on aika harva. Niistäkin on toki hyötyä, tavallaan. Kun käyttää perspektiivinä vaikkapa Länsimetron kaltaista urakkaa, tulee ihan helpottunut olo: pyörän avaimen hukkaaminen olikin aika pikkujuttu.

Yhtä lailla välierehdyksiä tapahtuu joka päivä. Unohtuu laulun sanat ja päiväkotikassi, jää hanskat leikkipaikalle ja autonavaimet toisen takin taskuun. Niitä on ihan turha hävetä ja niistä on turha jäpättää, suurimmalle osalle voi jopa nauraa, viimeistään seuraavana päivänä. Eikä siitä sen enempää. Toki on tärkeä erottaa, milloin töppäilyä pitää höystää anteeksipyynnöllä.

Välierehdyksessä parasta onkin se, että konsepti sisältää myös hyväksyvän asenteen: mokia sattuu, mutta ne kuuluvat elämään samalla tavalla kuin väliaika kuuluu teatteriin. Elämä on onnistumisten sarja, jonka välissä on pieniä erehdyksiä. 

Taidanpa ehdottaa kielitoimistolle välierehdyksen lanseeraamista sanakirjaan. Moka ei ole sen enempää maailmanloppu kuin lahjakaan, mutta eteenpäin siitä mennään.

Uutta haastetta lihattomaan lokakuuhun

Kuluva vuosi on ollut tälle kasvissyöntientusiastille täynnä ilonaiheita: valmiit soijapyörykät ja -nugetit uppoavat nykyään kersoille mukisematta ja aikuiseen makuun on tarjolla vaikka mitä quornia, härkistä, oumpfia, nyhtistä ja mifua.

Tämä kasvanut valikoima on myös yhdistynyt yleiseen asennemuutokseen: S-ryhmä ilmoitti vastikään, että härkistä menee melkein yhtä paljon kuin karjalanpaistilihoja. Se on tässä ruokakulttuurissa aikamoinen harppaus!

Kun Valeäiti houkutteli mukaan lihattomaan lokakuuhun mietin, että voisinko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla muuttaa ruokailutottumuksissani jotain muuta kuin lihattomuutta. Koska olen jo muutenkin pääasiallisesti kasvissyöjä (duunissa on melkein poikkeuksetta tarjolla täyden kympin kasvislounas), käytännössä haasteena olisi vain hoitaa itselleni päivällinen silloin, kun sekasyöjäperheessä on tarjolla ei-kasvista. Ei kovin vaikeaa.

Mikä sitten olisi haasteellista? Vegaaniseen lokakuuhun motivaationi ja osaamiseni ei riitä, mutta pieniä askelia siihen suuntaan voisin ottaa. Ja siitä tulikin yksi vahvasti epämukavuusalueen juttu mieleen.

Tämä on vegaanisia jätski! Ja hyvä olikin!

Millaista olisi elää ilman maitotuotteita? Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta käytännössä se on minulle paljon vaikeampaa kuin elämä ilman lihaa. Liha maistuu yleensä yhdentekevälle ja paraskin pihvi häviää minusta hyville kasvisafkoille 100 - 0. Mutta maitotuotteisiin liittyy piintyneitä tapoja ja suurta rakkautta.

Vaikka juomalasista ei maitoa löydy, muut maitotuotteet ovat läsnä melkein joka ateriallani. Ei pääroolissa vaan sellaisena viime silauksena, josta olisi yllättävän  raskasta luopua.

Aamiaisella kosahtaa voihin. Olen syönyt voisilmän kaurapuurolla jo parikymmentä vuotta. Jos en saa voita mukaan, jätän mieluummin koko aamiaisen väliin. Pitäisi opetella syömään puuroa makeana versiona, mutta se vaatii jo päättäväisyyttä, koska makean sotkeminen suolaiseen nyt on perverssi ajatus.

Seuraavana ongelmana on kahvi. Kasvimaitoja testasin jo muutama vuosi sitten (kauramaitoa ja soijamaitoa), mutta ne lähinnä aiheuttivat sen, että puolet kahvista jäi juomatta maun vesittymisen takia -- siis jos ylipäätään onnistuin lorauttamaan maidon kahvin sekaan ilman klimppisakkaa. Ehkä nämäkin tuotteet ovat kehittyneet? Pitäisi kokeilla uudestaan.

Pahin on juusto. Uskon pärjääväni ruoanlaitossa ilman kermaa ja smetanaa, mutta juustottomuus tarkoittaisi käytännössä tiettyjen safkojen hylkäämistä. Ei ole pizzaa ilman mozzarellaa. Pastaa ja risottoa ilman parmesaania. Fetasalaattia ilman fetaa. Grillivartaita ilman halloumia. Lasagnea pelkällä tomaattikastikkeella. Eikä enää ikinä punaviiniä ja Appenzelleriä, lakkahilloa ja leipäjuustoa, tomaatti-vuohenjuustokeittoa tai vastaleivotun sämpylän välissä paksua siivua goudaa. Onko juustohullulle korvikkeita?

Ainoa helppo rasti ovat välipalat. Syön yleensä iltapäivän makeanhimokohtaukseen jogurtin. Löysin viime kesänä muutaman niin hyvänmakuisen soijajogurtin (suosikkini on sellainen neljän pikarin setti veriappelsiinia ja sitruunaa) ja maitorahkaa paljon paremman soijarahkan, että ne jäivät vakituiseen ohjelmistoon.

Vegetuotteiden rynnistys ostoskoreihin lähti siitä, ettei kasvisvaihtoehdon valitseminen ole masentava uhraus - onko näin kasvimaitojen kohdalla? Kokemukseni kaipaa päivittämistä. Kasvipohjaisten juomien virvoitusjuomaveron poistaminen ainakin madaltaa kynnystä kokeilla muutakin kuin utaretavaraa.

Mutta ehkä tässäkin voi edetä pienillä muutoksilla: lähden liikkeelle kahvihommista ja tarjoan toimistossa muillekin. Ja mikä tärkeintä soijalattesyksy rimmaa.

Pokémon Go on enemmän kuin peli ja siksi olen mieluummin ilman

Pokémon Go'sta voi olla montaa mieltä, mutta yhden asian se on tehnyt: valtaisan globaalin suosion saavuttanut peli on pakottanut monet vanhemmat kasvokkain lasten digipelaamisen kanssa, kun pelaaminen ei tarkoita enää sohvalla istumista.

Skidi keksii mielellään omia Poké-hahmoja.

Kun Skidille hankittiin älypuhelin ja dataliittymä, ensimmäinen sopimus koski sovelluksia ja pelejä: kaikki lataukset tehdään vanhempien seulan kautta. Älylaitteenkin koukuttavuus on sisällössä. Aikuisen täytyy tsekata ja testata tuntemattoman sovelluksen konsepti ja asetukset jo mainosten, chattien ja sisäisten ostojen takia.

Olenkin odottanut, milloin Pokémon-pyyntö tulee, mutta sitä ei ole kuulunut. Olen tavallaan helpottunut.

Suhtaudun pelaamiseen positiivisesti eikä Pokémoneissakaan ole mitään vikaa: annan katsoa ohjelmaa telkkarista ja kerätä kortteja. Liikkumaan pakottava peli on sitäpaitsi ihan hyvä idea.

Mutta silti Pokémon Go mietityttää. Olen ensimmäistä kertaa vastakkain pelin kanssa, jossa on - kaikella kunnioituksella intohimoisia puolustajia kohtaan - muitakin ulottuvuuksia kuin ulkoilu ja yhteisöllisyys. Nimittäin sen ilmeinen koukuttavuus.

Pokémon Go on enemmän kuin peli: monimutkainen todellisuuteen kiinnittyvä maailma, joka käyttää paikkatietoa (geokätköily potenssiin 10) ja edellyttää kunnon puhelinta. Kännykkäpelit ovat parhaimmillaan loistavaa ajantappoviihdettä, mutta vain niin kauan, kun niistä on helppo päästää irti. Tästä ei ole. Harvinainen hirviö laittaa aikuisenkin juoksemaan pyjamahousuissa kadulle keskellä yötä.

Suhtaudun tähän peliin kriittisesti samasta syystä kuin en suostu lataamaan puhelimeen mitään huolehdittavia otuksia: haistan hurahdusvaaran. Addiktion (= jatkuvan puhelimen kyttäämisen) mahdollisuus näyttää aika suurelta, erityisesti jos lapsella on siihen muutenkin taipumusta. Alakoululaisella on velvollisuutensa: läksyt pitää tehdä ja kouluun ehtiä, mutta tätä peliä on vaikea olla pelaamatta tai jättää kesken, jos sattuu olemaan vähänkään perfektionismiin taipuvainen ja/tai voimakkaalla kilpailuvietillä varustettu ihminen.

Pelistä voi tulla koko perheen harrastus ja elämäntapa samalla tavalla kuin jalkapallosta - joku pitää sitä uhkana, joku mahdollisuutena. Se ei ole minun elämäntapani. En pidä ajatuksesta, että leikin aloittaminen tapahtuu jonkun muun kuin lapsen itsensä toimesta, keskellä päivällistä. Pelaaminen ei saa johtaa normaaliarkea, vaan on siitä vain yksi, pienehkö osa.

Ehkä ne säännöt saisi sovittua Pokémoneille yhtä lailla kuin WhatsAppin käytöllekin. Pelisääntöjen sopiminen ei nimittäin lopu tähän. On ihan selvää, että Pokémonien metsästys on vain alkusoittoa aivan uudenlaiselle tavalle kuluttaa aikaa. Vr-tekniikan yleistymisen myötä uusia kokemusulottuvuuksia tulee niin videoihin kuin peleihinkin.

Jään odottamaan seuraavaa siirtoa. Toistaiseksi näyttää siltä, että Pikachu häviää saksofonille, piikkareille ja maalaustaiteelle.

Suurperheen äiti sormikasostoksilla

Kävin tänään etsimässä mukeloille sormikkaita ja talvihanskoja. Niitä pitää ostaa useammat, koska toinen hukkaa yhdet viikossa ja toinen hajottaa niitä kuin olisi Saksikäsi-Edward. (Olen myös luopunut ajatuksesta, että sormikkailla pitäisi olla parit. Ne otetaan mitkä löytyvät.)

Nuo parilliset ovat rikki.

Kassahenkilö hymyili että nyt olikin hyvä ostaa koko katraan sormikkaat kerralla. Tajusin vasta jälkikäteen, että hän ilmeisesti piti minua suurperheen äitinä. Tuli mieleen, että mitäköhän muuta totuudenvastaista minusta ostosteni perusteella voisi päätellä.

Lueskelen mielelläni erilaisia kuluttajatutkimuksia. Niissä pyritään luokittelemaan ihmiset kategorioihin kulutustottumustensa perusteella. Näitä kategorioita yritetään sitten määritellä kauppakeskuksen vaikutusalueen, valintojen vastuullisuuden tai jopa roskapussin perusteella.

Niissä on yksi yhteinen tekijä: en ikinä koe kuuluvani mihinkään ryhmään. Kulutustottumuksiini vaikuttaa eniten opportunismi ja pakko: en juuri koskaan ehdi kauppaan, joten kun kerran pääsen, pitää haalia kaikki, mikä mieleen muistuu. Polttimot, heijastimet, sormikkaat ja vessaharja. En todellakaan saa sitä mitä haluaisin.

Toinen esimerkki lähimenneisyydestä oli sähköhammasharja. Skidin suussa majailevan oikomiskojeen takia hammaslääkäri suositteli siirtymistä nykyaikaan. Marssin kauppaan jo lähtökohtaisesti vastentahtoisesti.

Ensimmäinen ongelma olisi valita oikea vehje ja siihen sopivat vaihtopäät (joita oli tietenkin tuhanteen eri tarkoitukseen). Myyjä vaikutti olevan vaihtoehdoista aivan yhtä pihalla, joten otin perusmallin.

Käyttökokemus jäi vaisuksi. Hammasharjalle sopii mikä tahansa muki, mutta irtopäät eivät pysy pystyssä vaan pyörivät hyllyjen välissä ja putoilevat lattialle. Missä niitä kuuluu säilyttää?

Harjaaminen oli myös omanlaisensa elämys. Tärinä tuntui selkäytimessä asti. Koska olen viimeinen, joka menee nukkumaan, hiljaisessa kämpässä kuulosti jokseenkin siltä kuin joku olisi alkanut imuroida. Ja erehdyinpä kertaalleen laittamaan harjan päälle tahnaa ja käynnistämään koneen ennen kuin vein sen suuhun. Hammastahnaa oli otsatukassa asti.

Tuomioni oli selkeä: yllättävän suosittu vehje ollakseen noin keskinkertainen, ei jatkoon. Mutta ostosteni perusteella näkee vain sen, että nyt meillä on sähköhammasharja.



Tutkijat eivät myöskään tiedä henkisestä vihaliiteristäni, jonne olen sijoittanut lehtipuhaltimen, suurimman osan polkupyörän pumpuista, kosketusnäytön, kumisaappaat, käyttöjärjestelmän päivityksen, halvat sontsat, mappien lukkosysteemit, sukkahousut ja kestovaipat. Näiden tuotteiden kehityksessä ei nimittäin olla oltu liian kunnianhimoisia. Toki makuasioita. Tykkääväthän jotkut ihmiset stringeistäkin.

Semisekavan avautumisen pointti on se, että kuluttajatutkimusten ongelma on tutkimuskohde. Johtopäätökset vedetään siitä, mitä ostan, kun pitäisi tutkia, miksi tuotteen hankin ja kuinka tyytyväinen ostokseeni oikeastaan olin. Pelkästään vaatehankinnoista (siitä alusvaatevitutuksesta puhumattakaan) saisi ihan uuden tutkimusnäkökulman.

Kun jaksuhali ei riitä

Ne on helppo osoittaa jälkikäteen. Ajankohdat, jolloin olisi kaivannut apua.

Esikoisen vauvavuodesta muistan oikeastaan sen, että en muista siitä mitään.

Kevät 2011. Ennätysmäinen sairasteluajanjakso RS-virus x 2, vesirokko x 2 ja korvatulehdus x 1 pitivät huolen siitä, että valokuva-albumissa on tyhjä aukeama.

Loppuvuosi 2013. Marraskuussa lapsilla oli yhteensä 15 sairaspäivää, minulla töissä ennätysmäisen kiire. Sitten sairastuin itse, sen jälkeen Koti-insinööri ja sain tuomion juurihoidosta. Sitten Skidi kruunasi kaiken törmäämällä teekuppiin ja saamalla käteensä toisen asteen palovammat.

Ja nämä olivat vain tavallisia lastentauteja. Tavallisessa perheessä.

Marja Hintikka Live julkaisi tällä viikolla vanhempien pelkoja käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tutkimuksen mukaan äidit kokevat kaikenlaista pelkoa isiä enemmän. Pelkoja oli laidasta laitaan lapsen kuolemasta ja teini-iän kauhuihin.

Tutkimuksen mukaan äitien pelkoja lievittäisi se, että mm. mediakohut olisivat maltillisempia, mutta minulle erityisesti noista vastauksista pisti silmään yhteisöllisyyden kaipuu, äitien yksinäisyys.

Jos kasvatus olisi yhteisöllisempää
Jos arjessa olisi enemmän läheisiä mukana.
Jos lastenhoito jakautuisi tasaisemmin.  

Apu olisi tarpeen. Yksinäisyys ei vain ole ihan ensimmäinen asia, mikä perheen perustamisesta tulee mieleen. Siihen on vaikea varautua.

Sitten on se avunpyytämisen vaikeus. Avuntarpeen tunnustaminen. Harva asuu ihmisen kanssa, joka osaa lukea ajatuksia.

Minä opin pelkäämään väsymystä. Selviän yhden tai kahden yön valvomisesta mutta sitten tulee stoppi. Väsyneenä olen heikoilla jäillä joka askeleella: jalkojen alla ratisee niin aamupalapöydässä, parisuhteessa kuin duunissakin. Ihan mikä tahansa minimaalinenkin lisävastoinkäyminen saattaa aiheuttaa kilarit. Vauvavuonna rupesin pelkäämään tulevaa yötä jo etukäteen, joten en pystynyt nukkumaan edes niinä öinä, joina ipana olisi nukkunut.

Vaikka olin kuolemanväsynyt, en kertakaikkiaan osannut pyytää apua. En osannut enkä halunnut. Minut on kasvatettu pärjäämään ja selvittämään asiani itse. Koko identiteettini rakentuu sataprosenttiselle itsenäisyydelle, joten en mielelläni pyydä apua edes ystäviltä tai aviomieheltä, äidistä tai anopista nyt puhumattakaan. Olen kuuluisa siitä, että pysyn kasassa silloin kun muut hajoavat.

Mutta ei jatkuvaa unettomuutta kestä kukaan.

Lapsiperhe-elämä voi päätyä umpikujaan ihan tavallisissa perheissä, ihan tavallisista syistä. Jos turvaverkot puuttuvat, se ihan tavallinen perhe saisi kunnalta nykyään tilapäistä perheapua ihan tavallisiin asioihin, kaupassakäyntiin ja päiväuniin. Jos hakisi.

Toivottavasti tämä yksinäisen vanhemmuuden kulttuurikin tästä muuttuisi. Hyväksyttäisiin, että kahvilla ja jaksuhalilla ei selviä ihan kaikesta. Ymmärrettäisiin, että kriisit eivät katso tulotasoa eivätkä edellytä vakavia sosiaalisia ongelmia. Kiellettäisiin se asenne, että miksi teit lapsia jos et jaksa hoitaa.

Kai se lähtee siitäkin, että kasvatettaisiin jatkossa vähän vähemmän reippaita lapsia.

Millainen on täydellinen iltasatukirja?

Yritän kirjoittaa täydellistä iltasatukirjaa. Mutta mitkä oikeastaan ovat sellaisen speksit?

Mörökölli syöttää inhoamansa lounassienet salaa lemmikkikorpilleen. Piirros Annukka Palmén

Nyt kun kirjaprojektini on edennyt siihen vaiheeseen, että mörököllitarinoita on kirjoitettu 10 kpl ja olen siirtynyt kuvittajan kanssa visuaaliseen puoleen, on hyvä miettiä mitä olisi pitänyt kirjoittaa.

Iltasatuslotti on monessa perheessä se odotetuin iltarutiini. Itse lukemisella on yleensä hypnoottinen vaikutus. Vaikka Skidi lukee jo itse, hän jää mielellään kuuntelemaan, kun Snadille luetaan ääneen, vaikka kirja olisi vähän lapsellisempikin.

Iloitsen siitä, että olemme päässeet Pupen luukkukirjoista vähän vetävämpiin tarinoihin, mutta hyviä iltasatukirjoja ei ole mitenkään liikaa. Tai ainakin niiden löytäminen tuntuu olevan sattuman kauppaa. 

Kun mietin omaa suosikkikirjaani (siis sellaista, mihin toivon ipanan tarttuvan), vaatimuksia on loppujen lopuksi aika paljon. Tarinan pitää olla hyvä, mutta muotokin on olennainen.

Tarinan pitäisi olla riittävän pitkä, mutta kuitenkin napakka. Pikkulasten keskittymiskyky vaihtelee. Pitäisikö samasta kirjasta olla kaksi eri versiota eri ikäryhmille: lyhyempi ja pitempi?

Tarinan pitäisi olla riittävän jännä, mutta ei liian. Mutta missä menee raja? Jos toisen mielestä pahinta ikinä on Maltin ja Valtin joulukalenteri niin en ole ihan varma, mikä se vältettävä ainesosa oiekin on.

Tarinoita pitäisi olla monta, mutta joku tuotelupaus kokonaisuudella pitäisi olla. Tarinoita pitäisi voida lukea sekä sekaisin että järjestyksessä. Ja kun on lopettanut pitäisi voida aloittaa alusta.

Tarinan pitäisi olla lennokas, mutta kuitenkin realistinen. Parhaiten toimivat jutut, jotka kiinnittyvät jollain tavalla lapsen tunnistamaan elämään.

Tarinan pitäisi olla opettavainen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Jeesustelun ja vertaistuen ero on joissain kohdin hiuksenhieno.

Päähenkilön pitäisi olla samaistuttava, oli kokija sitten rauhallinen herkkis tai villi aktivisti. Ei ole itsestään selvää, millaisen hahmon nahoissa lapsi haluaa tapahtumiin sännätä.

Jokaisella sivulla pitäisi olla mykistävän kauniit kuvat, mutta kirja ei saisi maksaa satasta. Ja tiesittekö muuten, että tutkimuksissa todettu myös pelkkien luontokuvien katselun mm. rauhoittavan mieltä, parantavan keskittymiskykyä ja vähentävän ahdistusta. Metsään sijoittuva, kauniisti kuvitettu iltasatukirja on siis reseptivapaata unilääkettä!

Että se, joka kuvitteli lastenkirjan olevan ihan läpihuutojuttu, on kyllä väärässä. Ei nimittäin ole mitään pahempaa yleisöä kuin lapset. He ovat kursailemattomuudessaan armottomia: jos kirja on huono, sitä ei jakseta kuunnella loppuun, vaikka vanhempi sitä kuinka yrittäisi tarjota. Olenkin koeluettanut tekstejä ystävän lapsella, joka on syntynyt tuottajaksi. Hänen lempinimensä on "Jyrkkä ei".

Haluaisinkin kuulla iltasaturutiineistanne: mitä luette ja miten luette? Onko joku lapsi, joka ei kertakaikkiaan jaksa kuunnella yhtäkään kirjaa? Tai joku joka tarttuu aina yhteen ja samaan? Millaiset kirjat miellyttävät? Erityisesti kaikki alle kymmenvuotiaiden sparraus on tervetullutta!