Uskaltaako tähän maailmaan tehdä lapsia?

Katselin viime maanantaina A2 teemailtaa, jossa keskusteltiin lisääntymisestä. Tarkemmin sanoen ohjelmassa puitiin vauvakatoa.

Vauvakadolla viitataan siihen, että syntyvyys on laskenut Suomessa jo viidettä vuotta putkeen, ensimmäisen lapsen hankinta siirtyy yhä myöhemmäksi ja perheiden koko pienenee. Väki vähenee ja harmaantuu.

Alkoi jurppia. Ymmärrän kyllä, että kymmenen vuoden päästä eläkeläisten määrä ohittaa nuorten työikäisten määrän ja huoltosuhde kärsii. Mutta eivät lisääntymättömät nykynuoret ole syypäitä sen enempää vauvakatoon kuin eläkepommiin.

Vauvakadon aloittivat omat vanhempamme: syntyvyyshän suorastaan romahti 70-luvulla, jolloin jäätiin jo alle väestön luontaisen uusiutumistason eli alle 2,1 lasta naista kohden.

Näkisin todella mielelläni julkista keskustelua siitä, millaisena suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus ylipäätään näyttäytyy. Syntyvyyden lasku on trendi kaikkialla maailmassa - millä tavalla tätä samaa ongelmaa lähetsytään muissa maissa? Mitäs jos tarkasteltaisiin sukupolvinäkökulmasta epäreilua eläkejärjestelmää uusiksi? Miten vanhustenhoito pitäisi järjestää? Millaisia esteitä perheen perustamiseen on?

Vauvakadon hoitaminen on vain oireen hoitoa, itse sairaus jää näkemättä. Syitä olla lisääntymättä on enemmän kuin koskaan - eikä siihen riitä ratkaisuksi työpaikan lastenjuhlat (vaikka se ihan kiva idea onkin).

Naisille on olemassa muitakin rooleja kuin äidin. Sosiaalinen paine perheen perustamiseen on edelleen suuri, mutta vaihtoehto ei enää aiheuta häpeää. Naiset voivat valita. Yhä useampi pari myös pohtii vaikuttimiaan, vapaaehtoisesti lapseton löytää vertaistukea. Ja tämä on pelkästään hyvä juttu. Perheenlisäys ei ole enää itsestäänselvyys ja perheiden moninaisuus lisääntyy.

Poliitikkojen piikkiin menee perhe-elämän epävarmuuden ruokkiminen. Millaiset toimet lisäävät luottamusta työn ja perheen yhdistämiseen? Laadukas päivähoito on työssäkäyvän vanhemman paras ystävä ja turvaverkko, joka monelta puuttuu, mutta minä en ole nähnyt muuta kuin tämän mahtavan palvelun ankeuttamista.

Sitten punnitaan vielä uskoa koko ihmislajin tulevaisuuteen. Ympäristön osalta paska alkaa näillä näppäimillä osua tuulettimeen. Maapallo on rikkonut lämpöennätyksiä jo monta kuukautta putkeen, meret täyttyvät muovista ja kemikaaleista, eliölajeja katoaa vauhdilla. Kun antibiootit lakkaavat toimimasta, kuolemme korvatulehdukseen. Tulevaisuus näyttää monella tavalla epävarmalta ja on ihan selvää, että se vaikuttaa valintoihin.

Yhteiskunta muuttuu ja muutos on väistämätön. Tämä yltäkylläisyys, missä juuri tällä hetkellä elämme, ei ole mikään itsestäänselvyys. Meidän sukupolvemme on sattunut tupsahtamaan maailmaan hyvään paikkaan, hyvässä saumassa. Nyt punnitaan uskoa siihen, löydämmekö tavan elää tällä maapallolla kestävästi.

Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta otsikon kysymykseen, mutta moni tätä pohtii. Pelkkä vauvakadosta puhuminen ei nyt oikein riitä.

Ajatuksia?

Mikä kaikki voi mennä lastenvaatteissa pieleen?

Lastenvaatteet osa 469. Kun sain tietää, että toinen lapsi olisi myös tyttö ja kesälapsi, olin hemmetin tyytyväinen: kätevää! Ei tarvitsisi ostaa kuin yksi setti vaatteita, jotka vain säilön sille seuraavalle. Kaikki löytyisi valmiina. Kaksi yhden hinnalla!

Millä ne pienet tytöt kasvaa? Nopeilla hiilareilla, pääasiassa.

Nyt voimme nauraa vapautuneesti. Sehän meni juuri kuten ajattelin!

1. Puuvilla ei selkeästi ole tarkoitettu lastenvaatekuiduksi. Suurin osa vaatteista kokee jonkinlaisen alkuräjähdyksen yhden, ihan normaaliaktiivisen lapsen käytössä. Näyttää, että paitaa on pitänyt ryhmä alokkaita tetsausharjoituksissa, sukkahousuista ja leggingseistä taas on jäljellä lähinnä läpinäkyvä harso. Niissä ainoissa ehjissä housuissa on palkeenkieli tai peffasta väri lähtenyt. Sukista en edes aloita.

Innovaatioita nyt, vaatetollisuus! Eikö housujen polvia voisi tehdä defaultisti vaikka karkaistusta teräksestä?

2. Kokoja jää välistä. Snadin neuvolakäynnillä havaittiin ipanan kiskoneen 10 cm pituutta vuoden sisään. Viime syksynä 104 cm pituinen tappi olikin venynyt 114 cm mittaan (luonnollisesti kasvukäyrät näyttävät vähän erikoisilta esim painon suhteen) aivan huomaamatta.

Toki, nyt kun tarkemmin ajattelen, olinkin ihmetellyt, miksi viime syksynä ostamani välikausikamat olivat jo keväällä vähän kinnaavat. Mutta en uskonut kasvuun, koska ei meidän lapset kasva sillä tavalla. Syytin virheellisiä kokolappuja ja tiukkaa mitoitusta.

Päätin kuitenkin kesällä olla kaukaa viisas ja ennakoiva, ja ostaa varmuuden vuoksi täksi syksyksi kokoa 110. Joka mahtuu päälle vielä arviolta kolme päivää!

3. Kersat eivät kasva samassa tahdissa. Sisko oli viisivuotiaana kuusi senttiä lyhyempi. Meillä ei ole yhtään päiväkotiremuamiseen sopivia 116 cm välikausivaatteita, koska siskon vanhat ovat lähinnä kesävaatteita. Skidi taas jätti housuista väliin koon 122 kasvattamalla pelkkiä jalkoja.

4. Vaatekaapista on käytössä vain kolmannes. Koska ipanoillakin on lempivaatteita, erityisesti herkkiksellä on jyrkkä jako ns. henkarivaatteisiin ja käyttövaatteisiin. On paitoja, joita kaivetaan pyykkikorista päälle, vaikka puhtaanakin olisi vino pino. On kenkiä, jotka kuluvat puhki koska niillä juostaan polkujuoksua sata kilsaa kesässä.



Odotan innolla sitä, että jompi kumpi kehittää vielä jotain tyylillisiä vaatimuksia. Tällä hetkellä minun sentään annetaan ostaa (vääränkokoisia) vaatteita ihan oman makuni mukaan.

Summa summarum. Hienoa. Meillä on taas valtava vuori liian pieniä 104-110 cm vaatteita, vaikka juuri toukokuussa vein myyntiin metriheikkisetin. Ristiretki varaston perukoille ja kirppikselle kutsuu.

En ymmärrä, miksi enää edes luulen olevani jotenkin tilanteen tasalla.

Ps. Haluanko edes tietää, mikä on talvikenkien tilanne? Tuskin. Jalka on varmasti ihan samankokoinen kuin keväällä.

Kun sinä olit pieni...

Samanlaisia tarinoita kerrotaan varmaankin kaikissa perheissä. Jokainen lapsi on joskus tehnyt tai sanonut jotain mieleenpainuvan hassua, mitä sitten muistellaan säännöllisesti, aikuisenakin.

Äidilläni oli tapana kertoa minulle muutamaa anekdoottia lapsuudestani kerta toisensa jälkeen. Ominaista näille muistoille oli se, että tarina vain parani vanhetessaan. Äiti nauroi aina jutuilleen hersyvästi, joka kerta.

Havaitsin, että teen itse samaa. Kerron ipanoille säännöllisesti juttuja heidän lapsuudestaan -- ja se tuntuu olevan heistäkin hauskaa! Jonkinlaisia oman identiteetin rakennuspalikoita nekin ovat.

Skidillä on ollut jo puolitoistavuotiaasta loistava ulosanti, joten lasautuksia on kertynyt runsaasti. Tässä alle kolmevuotiaan klassikot:

1.  Työnsin Skidiä rattaissa päivähoidosta kotiin. Kärryistä kuului toive edetä vähän kovempaa vauhtia. En pystynyt kauppakassien kanssa lisäämään vauhtia, joten jouduin kieltäytymään. Kohta ipana tiedusteli, miksi en vastaa puhelimeen. En ollut kuullut laukussa soivaa puhelinta.

Silloin kuului hiljainen kommentti edestä:
- Hidas ja kuuro.

2. Olin lähdössä juhliin ja laitoin kylppärissä kasvonaamion. Skidi tuli kiinnostuneena kyselemään, mitä oikein puuhaan. Kerroin, että tämä on tällainen naamio, josta iho tulee hyvännäköiseksi. Tyyppi oli fiilareissa ja halusi itsekin naamion.

Pettymys iski sitten siinä vaiheessa, kun hän tajusi, että naamio ei värjää naamaa ikuisesti vihreäksi vaan tämä upea juhlalookki pestään pois. Jouduin myöntämään, että juu, on parempiakin naamioita.

3. Kaksivuotiaana treenattiin pottatoimintaa. Joskus osui, joskus ei. Yhden epäonnistuneen keikan jälkeen olin vähän kärttyinen ja totesin, että "Potalle pitäis mennä pissalle". "Pitäis ja pitäis", kuului tyhjentävä vastaus. Selvästi tässä oli nyt ollut kaikenlaista muutakin.

4. Skidillä oli tapana pakottaa Vaari mukaan, kun hän halusi mennä tutkimaan paikkoja, joihin ei saa mennä yksin. Käskynä oli yleensä vaativa: Tule mukaan nytten.

Mummi oli yrittänyt aloittaa tapakasvatusta ja opastanut, että pitää pyytää vähän kiltimmin. Tämä meni hyvin perille. Seuraava käsky vaarille tulikin muodossa: Vaari, tule kiltisti mukaan nytten.

5.  Keskustelu maailman ensimmäisestä ihmisestä on klassikko. Skidi tiedusteli Koti-Insinööriltä mistä ensimmäinen ihminen maailmaan tuli. Isi yritti kunnianhimoisesti selittää Darwinin aivoituksia kolmevuotiaalle sopivalla tavalla ja loppukaneetiksi totesi, että jonain esihistoriallisena hetkenä apinasta on syntynyt se ensimmäinen geneettisesti alkuihmiseksi laskettava otus. Ipana oli tokaissut että "Se taidat olla sinä."

Kehityssuunta on selkeä: servaamisen taso vain paranee. Vanhemmuuden iloja parhaimmillaan.

Sieniä yhdelle

Syksy on minulle vaikeaa, vaikeaa aikaa. Sosiaalinen media on täynnä kuvia sienistä: herkullisista ruokalajeista, valtavista saaliista, upeista yksilöistä.

"Ajatella, olin kolme sekuntia metsässä ja sain kymmenen kiloa kanttarelleja!"

Postauksen  perään viriää välittömästi komppaava keskustelu, yleensä kuvien kanssa. Joku on juuri laittanut omat herkkutattinsa voin ja persiljan kanssa pannulle. Toinen on tehnyt suppilovahveroista piirakan. Ihmiset esittelevät löytöjään: hienoja tatteja, täydellisiä lampaankääpiä ja kassillinen mustatorvisieniä.

Olisi hirveän paljon helpompi katsella itiöemillä keulimista, jos ei itse eläisi jatkuvissa sienivajareissa. Postauksianne nimittäin katsoo täällä ruudun takana ihminen, jolla on kilo Jozoa haavoissa. Rakastan sieniä, mutta en juuri koskaan syö sieniä. Muu perhe suhtautuu nimittäin niihin niuhosti tai totaalikieltäytymällä. Kolme vastaan yksi tilanteessa kukaan ei kannata edes kokeilemista, ja ikinähän sieniin ei totu, jos ei niitä ruoassa käytä.

On vaikea kestää tätä vääryyttä. Tuoreet suomalaiset metsäsienet ovat maultaan ja ravintoarvoiltaan aivan omaa luokkaansa verrattuna nyt vaikka pahvinmakuisiin herkkareihin. Lisäksi niitä saisi tuolta metsästä aivan ilmaiseksi. Mutta ei.

Nyt kysynkin neuvojanne.

Onko joku vastaavassa tilanteessa? Miten toimit? Säilöminen on hankalaa ilman, että maku kärsii ja pakastimessakin on hyvin rajallisesti tilaa. Eineksistä ainoa vaihtoehto on klimppinen pakastekeitto, jossa kanttarelleja on 5 %. Voin kertoa, että ei riitä. Missä ovat kaikki hyvät sienieinekset?!

Toiseksi, miten tämä pahan kierre kotikeittiössä katkaistaan? Onko toivoa, että perhe jossain vaiheessa tajuaa virheensä ja näkee valon? Miten? Olen itse rakastanut sieniä ihan pienestä lähtien, joten en voi käsittää miten muutos tehdään.

Halp.

Voiko jalkapalloa harrastaa vain vähän?

Lasten harrastuksista virisi kiinnostava sivujuonne autottomuuskeskustelussa. Kyyditystä tarvitaan, jos lasten harrastuspaikat ovat pitkien matkojen päässä ja aikataulut tiukkoja.

En tiedä mikä peli tämä oli mutta näytti sairaan hauskalta!

Eräs kommentoija totesi, että muutos täysipäiväiseksi treenikuskiksi tapahtuu huomaamatta. Harrastuksen vaatiman ajan määrä kasvaa iän myötä, pikkuhiljaa. Ylemmissä sarjoissa treenejä on monta kertaa viikossa, pelejä kaikki viikonloput. Tämä vastaa kuvaani joukkuelajeista.

Skidi tuli viime keväänä himaan naama keskitäyteläisen bordeaux'n värisenä. Hän oli pelannut kuudesluokkaisten kanssa jalkapalloa. Tyyppi oli juossut itsensä läkähdyksiin - ja oli täysin fiiliksissä.

"Mua ehkä kiinnostais pelata jalkapalloa."

Tätä olin vähän pelännyt.

Kartoin nuorempana joukkuelajeja, joten pelasin itse futista ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Minut opetti potkaisemaan, kuljettamaan ja pysäyttämään exäni. Pelasin sekä duunipaikan että Lontoon merimieskirkon jengissä. Joka sunnuntai matkustin puolitoistatuntia toiselle puolelle Lontoota, koska futis oli superhauskaa (ja kirkolta sai salmiakkia).

Mutta onko rento pelailu sekajengissä mahdollista? Voiko yhtäkään joukkuelajia harrastaa vähän, pienellä panoksella?

Tykkään jalkapallosta, mutta en halua lapsen harrastuksesta koko perheen elämäntapaa. Ryppyotsaisuus kammottaa. Vaikka futiskentät(kin) sattuvat olemaan kivenheiton päässä kotoamme, en kertakaikkiaan suostu lähtemään joka sunnuntai ajamaan Mäntsälään kahdeksalta alkavaan turnaukseen. Siinä mielentilassa alkaisin varmaan itsekin karjua törkeyksiä tuomareille.

Ei kiitos.

Kuva Twitteristä

Toiseksi, kaikki tai ei mitään -lajit eivät käy senkään takia, että on kaikkea muutakin. Yleisurheilulle, saksofonille, kuvataidekoululle, leikeille ja rentouttavalle vatuloinnille täytyy jäädä aikaa. Uskon itse, että lasten kehittyvät aivot hyötyvät monipuolisista virikkeistä, mutta yksipuolisuus on ihan tutkitusti ongelma muillakin tavoin.

Tutkija Mikko Salasuon mukaan vasta 18–19 vuoden iässä todella tiedetään, kenellä lopulta on eväät saavuttaa huippu. Kiire ei ole. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että vasta 15 - 17 vuoden iässäkin valittu laji voi johtaa huipulle. Omaa lajiaan ehtii etsiä.

Rennompi harrastustahti sopisi kaikille: niille muutamalle, joista aikuisiän kynnyksellä tulee huippu-urheilijoita, ja sille enemmistölle, joille se jää vain harrastukseksi.  

Ammattiurheilijan ura ei edes ole niin hohdokas (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), että siihen haluaisin lastani kannustaa, mutta liikkumaan kyllä. Urheiluharrastus opettaa treenaamaan ja tavoittelemaan unelmia, jännittämään ja hallitsemaan jännitystä, kilpailemaan, voittamaan ja häviämään. Näistä taidoista on apua elämän monella osa-alueella.

Sitten on vielä hinta. Lasten harrastusta kai harvemmin pidetään investointina, jossa on joku tuotto-odotus, mutta paljonko rahaa yhteen lajiin kannattaa laittaa? Varsinkin, jos lapsi sattuu olemaan vähän tuuliviiri.

Seuramaksut ovat korkeita. Varusteiden hintaa (joka vuosi tietty uusi koko) en lähde edes arvailemaan. Monilapsisen perheen monipuolisesta harrastuspotista kehkeytyy summa, johon edes keskituloisissa perheissä ei ole varaa. Pienituloiset jäävät tästä kelkasta auttamatta. On selvää, että se on huono juttu sekä yksilön että kansallisesta näkökulmasta.

Skidi on osoittautumassa lahjakkaaksi juoksijaksi. Metsässä ja urheilukentällä juoksemisen lisäksi monipuolisuutta toisi jalkapallo. Mitä jos joku sekalainen seurakunta kokoontuisi kerran viikossa viereiselle niitylle potkimaan palloa sen ajan mitä kukin jaksaa potkia?

Sillä tavalla ne kai kaikkialla muuallakin maailmassa pelailevat ja ihan hyvällä menestyksellä.

10 omituista asiaa minusta

Viimeksi kun sain tämän 10 faktaa minusta -haasteen menin ihan sananmukaisesti todistettavan faktan kautta. Mutta mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän tuntuu elämässäni selkeitä faktoja olevan. Pikemminkin joudun jatkuvasti kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä kuvittelin tietäväni itsestäni.

Omituinen tyyppi.

Ajattelinkin hakea vertaistukea ja listata tällä kertaa ristiriitaisuuksia ja kuriositeetteja, asioita, jotka ovat itsellenikin epäselviä.

Olenko maailman ainoa ihminen, joka

1. ...on täysin epätanssillinen pökkelönainen. Nykyään osaan jo välttää baarijoraamista ja jumppatunteja, joissa on pieninkään mahdollisuus koreografiaan.

2.  ...ei osaa päättää onko introvertti vai ekstrovertti. Sehän riippuu ihan fiiliksistä! Ja elämäntilanne laittaa vastaamaan persoonallisuustesteissä kaikkiin haluatko bileisiin -kysymyksiin, että en todellakaan halua. Tulen toimeen ihmisten kanssa (whatever that means. Paremmin tulen toimeen koirien kanssa), mutta en ystävysty kovinkaan helposti paitsi jos on oikeasti hyvä tyyppi. Jolloin hänellä on parempiakin vaihtoehtoja kuin allekirjoittaneen kaltainen jäyhä jököttäjä. Että ota tästä sitten selvä.

Ihan parasta: hieno metsäaukio, jossa ei ole ketään.

3. ...vihaa maustettuja sipsejä. Kävin kerran leffassa treffeillä henkilön kanssa, joka lappasi myös minun popparilootaani jotain kamalaa irtomaustetta. Hyvä etten tyhjentänyt laaria päähänsä ja kävellyt ulos. (Myös selleri, kaikki säilötyt kurkut, kaprikset, hedelmät, rusinat ja sinihomejuusto pilaavat minkä tahansa ruoan.)

4. ...ei saa parasetamolista mitään kivunlievitystä. Sama kuin vetäisi kalkkitabletin. Melatoniinilla sen sijaan on aivan käänteinen vaikutus: valvoin entistä myöhempään ja näin pari painajaista. Saatana.

5. ...ei enää vaikutu mistään musiikista. Ei ole löytynyt yhtään uutta bändiä tai artistia, joka koskettaisi. Kun on muusikon vaimo, pitäisi varmaan olla jollain tasolla kiinnostunut säveltaiteesta mutta kun en ole. Hyvää musiikkia oli 90-luvulla. Sen jälkeen ei juuri ole ollut kuin ärsyttävää.

6.  ...tekee rusetin kahdesta lenkistä solmimalla. Ja opetan tämän tavan myös kersoille, hahaa!

7. ...sopii loistavasti avokonttoriin. Pystyn keskittymään niin että en kuule enkä näe mitään ja aivan ilman luureja. Jostain syystä on kamalaa että Skidi osaa tämän myös.

8. ...tuntee hirveää himoa astua kotiloiden päälle (anteeksi). En tee niin, koska ideologia ja Snadi saisi halvauksen.

9. ...opetteli juomaan kahvia kolmekasina.

10. ...ei erota oikeaa ja vasenta. Vedän edelleen sormusten kautta. Kamalaa vain jos olen laittanut sormuksen vahingossa väärään sormeen, koska mistä sitä nyt voi muistaa kumpi on oikea ja kumpi vasen (tavallaan myös vaikuttaa siihen, miksi vältän ratin takana istumista).

Seuraavaksi omituisuutensa voisivat listata ainakin Satu ja Laura. Koska tykkään yli kaiken hauskoista naisista.