Miltä nyt tuntuu?

Ymmärrän hyvin, että jotkut turvautuvat juoksuradalla autoon.

- Täällä Rymättylän urheilukenttä ja perinteinen äiti-tytär -maaottelu. Meillä on täällä haastattelussa 400 metrillä toiseksi jäänyt kilpailija. Pystytkö jo puhumaan?
- Juuri ja juuri.
- Niin, kisastahan alkaa olla jo puoli tuntia. Tyttäresi voitti sinut tällä matkalla - kuinka siinä näin kävi?
- Noo, 400 metrin sileä ei ole koskaan ollut bravuurini. Harjoittelukausikin on ollut hieman rikkonainen, joten valmistautuminen ei ole mennyt aivan nappiin. Lisäksi täytyy muistaa, että annoin hänelle tasoitusta ja päästin hänet sisäradalle. 
- Niin, hänhän on tosiaan 9-vuotias.
- Kaksi viikkoa yli yhdeksän kuitenkin. Ja tämä pehmeä alusta suosii kevyitä kilpailijoita.
- Oliko osuutta sillä, että tyttäresi juoksi paljain jaloin?
- Juu, täytyy myöntää, että nämä omat mökkisämpylät eivät tuoneet riittävää lentoa pohkeisiin. Ja loppukirissä hän oli lyömätön.
- Täältä selostamosta näytti, että hänen loppukirinsä alkoi jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen?
- Kyllä vain, sitä juuri tarkoitan, pelkkää loppukiriä koko tyyppi. Vaikea kilpailla tällaista raskasta taktikointia vastaan.
- Hänen taktiikkanaan näytti olevan vain juosta sinua nopeammin alusta loppuun?
- Siitä ei varmaankaan ollut kyse.
- Näin lopuksi klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu?
- Siltä, että palautuminen tapahtuu siinä puisessa ikkunattomassa yksiössä.
- Millä eväillä jatkoon?
- Täytyy vielä keskustella valmennusjohdon kanssa, mutta muutama ratkaisu tähän olisi tarjolla. Tyttären yleisurheiluharrastuksen lopettaminen olisi selkeä seuraava steppi ja toiseksi kisan alkuvaiheessa myös töniminen tai kamppaaminen voisi auttaa. Hän on kuitenkin aika kevyt. Lisäksi tuo hemohes on vielä kokeile...
- Kiitos, täältä urheilukentältä tähän.

Äiti kuin taivaan lintu

Tässä viiteryhmässä, jossa avioliittoelämää on ehtinyt jo viettää kymmenisen vuotta, mahtuu tuttavapiiriin myös useampi ero.

Melkein kaikissa tapauksissa lapset asuvat vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona.

Moni perheellinen kadehtii tällaista vuorojärjestelyä joko salaa tai avoimesti. Viikko lasten kanssa ja sitten viikko sitä kuuluisaa omaa aikaa. Täydellistä!

Se on tietenkin hätiköity johtopäätös, todellisuus voi olla kaukana täydellisestä. Eroperheissä elämää järjestellään ankarasti viikkonumeroiden mukaan. Kaikki harrastustoiminta pitäisi ahtaa vapaaviikoille, koska yh-viikolla elämä pyörii työn, lähimarketin ja kodin välillä. Lomat ovat logistinen painajainen.

Puhumattakaan tietysti siitä, että ero on useimmille raskas prosessi, joka stressaa, masentaa, vie voimia ja johon liittyy paljon surua ja häpeää.

Enemmän pitäisikin puhua siitä, että kevyempiä eroja voi tehdä ihan avioliitossakin - ja jopa sen pelastamiseksi.

Aloitin lomani taas perinteisellä yksin kotona -setillä. Valvoin myöhään, nukuin yhteentoista. Kirjoitin kirjaa, avasin huonosti vetävän viemärin ja perkasin vaatekaappini. Kävin kaljalla, jumpassa, shoppailemassa, pedikyyrissä, lenkillä ja leffassa, jossa ei ollut puhuvia eläimiä vaan seksiä ja kuolemaa. Ja mikä parasta, räin kattoon.

Moni ihmettelee, kun vietämme niin paljon aikaa erillämme, mutta minä väitän, että juuri se on yhdessäolomme edellytys. Ei minulle riitä yksinoloksi tunti jumpassa tai työmatka. En ole mikään perinteinen vaimo ja äiti, joka elää hoivatakseen ihmisiä. Olen erakoitumiseen taipuvainen hiljaisuuden rakastaja. Ei minusta ole kuoriutunut mitään perheihmistä vajaassa kymmenessä vuodessa. Räsäspäivi varmasti paheksuu, mutta minkäs teet.

Imeväisten ja pikkulasten kanssa useamman päivän oma aika on haasteellinen järjestettävä, mutta se ajanjakso on lusittu muutamassa vuodessa. Ei ole pakko jumittua 24/7 palvelumoodiin, jos ihan tosissaan kaipaa yksinoloa.  Ja jos siippa on pätevä, kukaan ei itke perääsi. On ihan mahtavaa huomata, että sinua ei tarvita ihan joka hetki, ei edes joka päivä.

Lisäksi tällainen irtiortto saattaa parantaa itsetuntoa. Huomasin, että kämppä pysyy järjestyksessä eikä pyykkikori räjähdä, kun himassa asun vain minä. Kaaoksen syy ei ole minussa, vaan siinä, että aika ja kiinnostus eivät kertakaikkiaan riitä muiden jälkien korjaamiseen.

Neljän päivän jälkeen junassa istui hyväntuulinen (ja vain hivenen krapulainen) mutsi. Ipanat juoksivat asemalla iloisina vastaan. Tuhlaajapoika palasi kotiin, helvetin tyytyväisenä.

Muotinurkka: (muinais)muistoja alusvaatelaatikosta

Olen käyttänyt yksin kotona -aikaani ydinjätteen loppusijoituksen veroiseen projektiin. Alusvaatelaatikkooni.

Ei hätää, nämä ovat vain hyväkuntoiset 8 kk käyteyt imetysliivit.

Herttinen sentään. Muistan, kun viime vuonna... toissa vuonna... muutama vuosi sitten kävin ostamassa itselleni uusia alusvaatteita. Olin päässyt jälleen kerran eroon imetysliiveistä ja huomannut, että mikään alusvaatelaatikossani majaileva vaatekappale ei hmh... imarrellut sen hetkisiä muotojani eikä ollut hmh... ihan viimeistä huutoa.

Asiaa ei auttanut se, että unohdin jollain muumiristeilyllä alusvaatepussukkani laivalle eikä se ikinä palautunut löytyötavaratoimistoon. En ihmettele. Löytäjä oletettavasti palautti ne Niiskuneidille.

Niihin ostoksiin. Kun olin kauhean jonotus-sovitus-vittuunnus-vaihto-uusisovitus-epätoivo -rumban päätteeksi löytänyt muutamat edes jokseenkin sopivat vermeet, menin kassalle. Myyjä katsoi minua tiukasti silmiin ja sanoi, että heitäthän pois sitten ne vanhat alusvaatteet.

Tunsin, kuinka pikkareideni sivusaumassa oleva (pieni!) reikä poltti jäljen kankkuuni. Tältä tuntuu peurasta ajovaloissa. Mistä se tiesi!? Näkeekö sen jumalauta naamasta, kuka hilloaa niitä harsoksi kuluneita barokkiajan kalsareita alusvaatelaatikossaan?

Julkaisen nyt virallisen vastineen tähän syytökseen.

Ensinnäkin en pidä vaateshoppailusta muutenkaan järin paljon, mutta alusvaatteiden ostaminen on hippasen Katlan tappamista kivempi retki, jonka ohittaa oikeastaan vain bikinien ostaminen.

Ihan ensimmäiseksi on unohdettava se, että löytäisi sellaiset, joista tykkää.

Keski-ikäisen puolialaston kroppa vastaan sovituskopin valaistus on jo muutenkin terapiaa vaativa suoritus, mutta kun tarjolla on musta-punaista Reeperbahn-settiä, hempeää puuvillaista teinikamaa tai jykeviä puuterimummopanssareita, joiden tavoitteena on myös oikaista pieni skolioosi, on fiilis vähän sama kuin piilokamerassa. 

On priorisoitava. Tässä DD-koossa tärkeintä on, että liivit istuvat: eivät lätistä munkkeja kuin mammografiassa eivätkä myöskään pursota etumukseen räystästä, jonka päälle käy vain Haltin kolmen hengen teltta. Noh, arviolta vain noin 3% koko Suomen myynnissä olevasta rintsikkainventaarista menee tähän istuvien mallien kategoriaan.

Ja koska ruuhkavuosiellillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa juosta sadassa eri alusvaateliikkeessä, pitää ottaa, mitä on. Koska ilmankaan ei voi olla.

Tässä joutuu siis tekemään muutaman myönnytyksen värien, kuosien, kiinnitysmekanismien, toppausten, koristeiden ja käyttömukavuuden suhteen MUTTA maksamaan tästä monella tavalla hikeä pintaan nostattavasta kokemuksesta useita satoja euroja. Koska daisarisi ovat hei sen arvoiset!

Olen siis vain tolkun ihminen. Kun tämän mittavan investoinnin on tehnyt, on rationaalista pitää nämä vaatekappaleet ns. loppuun asti. Joskus kokemuksen puoliintumisaika on 20 vuotta.

Miten toimii kaunis aktiivisuuskoru?

Olin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä. Hän tarkisti lenkin päätteeksi, paljonko askelia oli kertynyt. Hän kaivoi puhelimensa esille ja napautti rintapielessä komeilevaa koruaan.

Pakkauksessa tulee nahkaranneke ja kaulaketju, klipsi on lehdessä kiinni.

Mitä! Hänellä oli maailman nätein aktiivisuusvekotin! Kyseessä oli jenkkiläisen start-upin Bellabeatin Leaf, jota käytetään suoraan mobiililaitteella sovelluksen kautta. Korussa itsessään ei siis ole mitään toiminnallisuusnappuloita.

Laite mittaa aktiivisuutta eli rekisteröi liikkeitä, myös unen aikana. Siihen saa tallennettua erilaisia hälytyksiä, tavoitteita ja hitto vie kuukautiskiertonsa. Ja jos on mindfulnessiin päin kallellaan, ohjelman kanssa voi tehdä hengitysharjoituksia.

Pyhä jysäys.

Tykkään datasta ja analytiikasta, mutten ole perinteisten rannetietokoneiden ystävä. En ole ammattiurheilija. Olen tavallinen keskivartalo-ongelmista kärsivä persjalkainen, jonka harjoittelu on tempoilevaa, katkonaista ja tavoitteetonta. Mitä ihmettä teen treenin teho- ja palautumistiedoilla? En yhtään mitään. Naaman väristä näkyy onko ollut tehokasta.

Toiseksi ne ovat rumia. Insinöörilähtöisyys näkyy liikaa käyttöliittymässä ja designissa: kellot ovat poikkeuksetta isoja ja rumia ja käyttökokemus epäselvä. Eivätkä sykemittarit koskaan saa sykettäni oikein - vaikka muistaisinkin kostuttaa ja laittaa sykevyön paikoilleen ja aloittaa vielä mittaamisenkin.

Ihastuinkin tämän älylaitteen yksinkertaisuuteen. Koska kyseessä on pieni ja huomaamaton koru (jota voi pitää kolmella eri tavalla), sitä voisi kantaa vuorokauden ympäri ilman asennuksia, kostuttelua ja kellon venkslaamista.

Yllätin itseni ja tilasin itselleni Leafin uuden elämän aloittamisen huumassa.

Anteeksi jos too much info, mutta tässä sovelluksen kolme päänäkymää, jotka
synkataan bluukan kautta mobiililaitteeseen.

Dataa on nyt kertynyt parisen viikkoa. Leaf ei ole sekunnintarkka, se ei mittaa sykettä tai kaloreita, sitä ei voi pitää uidessa eikä sekään ymmärrä fillarointia. Lisäksi sovelluksen hassut kannustukset tuntuvat turhan amerikkalaisilta. Aktiviteetit (ja hei listassa on mm. leikki lasten kanssa ja seksi!) lisätään sovelluksen kautta.

Mutta silti vehje on jo viikossa osoittanut, että se mitä kuvittelen tietäväni itsestäni, ja se, mikä on totuus, ovat kaksi eri asiaa.

Esimerkiksi nukkuminen. Näen selvästi, miksi kannattaisi hankkia mökille parempi patja ja miten päiväunet vaikuttavat nukahtamiseen. Ja vaikka kuvittelen tarvitsevani paljon unta, se ei pidä paikkaansa: jos saan vähintään kolme syvän unen pätkää, 7 tuntia riittäisi.

Niin, ja nukun pisimmän syvän unen pätkäni siihen aikaan, kun osa jengistä nousee ylös. Olen ihan oikeasti iltavirkku, minkä toki jo tiesin ennestäänkin.

Sitten aktiivisuus. Osasin aavistaa, että toimistopäivät eivät ole erityisen aktiivisia. Mutta että askelien määrä jää pariin tuhanteen. Iik! Olen todellakin riippuvainen työmatkapyöräilystä. Nyt ranteessa surisee, jos unohdun istumaan liian pitkäksi aikaa.

Koska kyseessä on naisille suunniteltu tuote, siihen saa naputeltua kuukautiskiertonsa - ja siitä löytyikin sellainen ahaa-elämys, että teen siitä oman postauksensa. Kierrossa näytetään syötetyn datan perusteella oletetut menkat, hedelmällisyyspäivät ja ovulaatio. Myös raskauden voi lisätä kalenteriin. Koti-insinööri pyysi jakamaan erityisesti pms-päivät.

Summa summarum: kiinnostava tuote sohvaperunoille. Joskus kannattaa mittailla asioita eikä vain luulla ja olettaa.

Anna armoa ravitsemusterapeutille

Välillä käy sääliksi ravitsemusterapeutteja. Somekansalta paloivat puurot pohjaan Hanna Partasen haastattelusta, joka tiivistyi nopeasti siihen, että syökää pahaa ruokaa niin ette liho.

Ääh. Turha parjata Partasta, hänellä oli ihan pätevä pointti. Hän ei kieltänyt syömästä hyvää ruokaa, vaan huomautti, että hyvää ruokaa tulee helposti santsattua. Sitaatti kuului näin:

”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”

Mitä outoa tässä on? Havainto maukkaan ruoan santsaamisesta on ainakin minun tapauksessani tosi. Avokado on epäilemättä ainoa terveellinen asia, jota himoitsen. Maukkaus tarkoittaa minulle voita, kermaa, suolaa ja juustoa. Hernekeitto sen sijaan jää siihen yhteen lautaselliseen.

Sitten kontekstiin. Partasen tulokulma ruokaan ovat liikalihavuudesta kärsivät suomalaiset asiakkaat, joita hän yrittää auttaa saamaan syömisensä kuntoon. Hän ei ole samassa kuplassa kuin chia-siemenpuuroa syövän hipsteriravintolan asiakas.

Helena kirjoitti samasta asiasta, mutta toisesta näkökulmasta: suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin eroista. Ranskassa ruokaan panostetaan valtavasti.

Tässä on juuri se ongelma.

Me suomalaiset emme keskimäärin ole mitään kulinaristikansaa tai loistavia kokkeja. Suomalaiset ovat sattuneesta, leveyspiiriin liittyvästä syystä syöneet hyvinkin mautonta ja tavallista ruokaa (perunaa ja lihaa) kautta historian (se, onko se jonkun mielestä pahaa, on ihan makunystyräkysymys). Lisäksi pula-ajan elänyt sukupolvi oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syötiin aina tyhjäksi, oli nälkä tai ei.

Vaikka hiljalleen ruokapöydässä puhuminen alkaa olla sallittua, ruokakulttuurimme ei ole kovin kehittynyt: suuri osa kansasta mättää grillimakkaraa juuri sinä vuodenaikana kun kaupoissa ja toreilla olisi vaikka mitä tuoretta kasvista tarjolla. Ranskalaisten suhde kasviksiin ja hedelmiin on aivan erilainen.

Partanen ei siis yritä muuttaa ruokakulttuuria vaan estää lihomista. Se varmaan voidaan ravitsemusasiantuntijalle sallia. Jos kesäkurpitsa ei Slerssi-Esaa kiinnostele, on kokeiltava jotain muuta.  Juuri tässä kehyksessä ehdotus, että palataan siihen tavalliseen syömiseen, jopa mikroaterioihin, on ihan pätevä laihdutuskeino. Niiden koostaja on kuitenkin ammattilainen, toisin kuin keskimääräinen suomalainen.

Kannattaa olla helvetin onnellinen, jos laihtuu croissanteilla.

Tässä pahan ruoan somekohussa on toki kyse siitäkin, että yhtä lailla kuin kukaan ei lataa Instaan kuvaa einesaltaasta poimimastaan liha-perunasoselaatikosta, on epäsuosittua - jopa moukkamaista - sanoa ääneen, että vihaa ruoanlaittoa eikä ole pätkääkään kiinnostunut kulinarismista. Ihminen, joka voi tosiaan syödä ruokaa, jossa koostumus, värit ja maut eivät ole kohdallaan, kuuluu hiljaiseen marginaaliryhmään.

Kaikki eivät voi herkutella joka aterialla lihomatta. Olen todellakin Ranskan lomien jälkeen vähintään kaksi kiloa plussalla, toki myös onnellinen. Onneksi Suomessa sosiaalinen paine laihana pysymiseen on paljon pienempi kuin Ranskassa.

Melonipizzaa ja fantasianaamioita

Isompien lasten juhlatkin saatiin juhlittua. Ja mitä supermainioita tyyppejä yhdeksänvuotiaat ovat! Sanavalmiita, iloisia, vitsikkäitä, empaattisia, energisiä - ja keskustelevia! Pöydässä käytiin läpi niin nukkuma-asennot kuin harrastukset, whatsappailun säännöt ja ällö- / herkkuruoat.

Koska kyseessä oli fantasiabileet, ensin tehtiin fantasianaamiot. Ostin askarteluliikkeesta (olisiko ollut Askarelli) blankoja naamioita, jonka jokainen sai värittää tusseilla mieleisekseen.

Tarjolla oli kahta erilaista pizzaa. Tämä jälkiruokapizza on yksinkertaisuudessaan melonisiivuja, jotka on koristeltu pensasmustikoilla, banaaninpaloilla, mansikanviipaleilla, strösselillä ja suklaakastikkeella.

Sitten käytiin riehumassa lähiniityllä ja nappaamassa kuvat - muistoksi siitä, kuinka riehakkaissa merkeissä juhlittiin aikuisuuden puoliväliä.

Lisäksi oli kiva tallentaa nämä kesäiset hetket ystävien kanssa muistoksi yhden elämänvaiheen päättymisestä. Syksyllä alkavat nimittäin uudet haasteet uuden koulun, koulumatkan ja kavereiden myötä. Mutta sitä ei todellakaan pohdita vielä. Nyt otetaan yhdeksänvuotiaista mallia ja eletään tämä kesä täysillä, satoi tai paistoi.