Työpaikka vs. päiväkoti

Snadia on alkanut kiinnostaa duunit. Että mitä teen kaiket päivät siellä töissä. Hän oli yllättynyt, että työni ei ole pyöräillä Espoon ja Helsingin väliä, vaan teen siinä välissä myös muuta.

Snadi innostui tavattomasti kun kuuli, että työpäiväni muistuttaa tavallaan hiukan päiväkotipäivää. Hän kyseli, ulkoilenko minäkin ryhmäni kanssa ja saanko lounaaksi papu-piccolopastaa.

No en. Annapa kun kerron töistä. 

Meidän tiimissä ei pidetä mitään aamupiiriä kuin maanantaisin. Normaalisti pitää ihan itse muistaa, mitä töitä pitää tehdä. Kukaan ei kerro että seuraavaksi on satutuokio ja sitten askarrellaan. Tämän takia haluan yleensä nukkua yöni. Vink, vink.

Sitten meillä ei ole omaa hoitajaa vaan esimies. Hän ei ole kiinnostunut siitä, ovatko pastillini loppu ja kurikset nimikoituna naulakossa, vaan siitä, miten projektini etenevät. Hän ei tule pyyhkimään eikä niistämään, mutta kertoo kyllä jos olen tehnyt jotain hyvin. Ja minäkin joudun sivummalle puhutteluun, jos joku ei ole mennyt hyvin. Enkä todellakaan pääse syliin, jos itkettää. Päinvastoin! Avokonttorissa on syytä mennä vessaan ja parkua siellä, ettei häiritse muita.

No lounastauko sitten. Vaikka minulla on enemmän lounasvaihtoehtoja kuin päiväkodissa, aikaa syödä on vain puoli tuntia. Tämä oli tosi haastavaa silloin kun työpaikka oli keskustassa. Syömiseen jäi talsimisen ja odottelun jälkeen ehkä kolme minuuttia. Siinä palaa kieli ja puree poskeen. Yleensä joku suttaa kravattinsa kastikkeeseen, mutta kukaan ei päristele maidolla.

Ja se oli sitten siinä. Välipalaksi ei ole mangorahkaa ja karjalanpiirakkaa vaan seissyttä kahvia viereisestä ruokalasta.

Mikä pahinta, lounaan jälkeen ei ole tarjolla tunnin tupluureja. Sillä välin, kun te kersat  karkailette sängystä, me yritämme olla nukahtamatta istuallemme. Taistelemme verensokerin vaihtelun aiheuttamaa nuupahdusta vastaan ja haaveilemme, että meillä olisi neukkarin sijaan nukkari. Mutta duunissa nukkumisesta herättää vain epäilyksen krapulasta, joten sitä ei moni kehtaa tehdä.

No mitä minä sitten teen palkkani eteen? Skidi totesi taannoin, että minulla ei ole mitään oikeaa ammattia kuten lastentarhanopettaja vaan "menet vain siihen taloon näpyttämään tietokonetta".

Pitää paikkansa.

Teen sitä, mitä kiellän teitä tekemästä: tuijotan lakkaamatta ruutua. Tietokoneen edessä istumisen lisäksi on palavereja. Siellä on vähän sama meininki kuin ulkoleikeissä: yritetään olla puhumatta sekavia, koitetaan sopia säännöistä ja leikkiä kivasti yhdessä. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Välillä tuntuu, että olisi helpompi selvittää asiat miekkailemalla puukepeillä ja painimalla, ja joskus suunvuoron saa vain päälle puhumalla. Yleensä palaverit päättyvät siihen, että tulee lisää tietokoneen näppäilytöitä.

Ei siis ole pelejä, sylvanian families -juttuja, jumppaa eikä piirtämistä, ei ponileikkiä eikä legorakentamista. Enkä varsinkaan saa aamulla valita, mihin hommiin ryhdyn ja kenen kanssa.

Eikä ole muuten lelupäivääkään. Joskus joku saa uuden puhelimen tai tietokoneen ja esittelee sitä. Mutta yleensä siinä menee ihan hirveästi aikaa, että sen saa toimimaan, mikä tarkoittaa, että a) menee hermo ja b) seuraavana päivänä on aivan sikana töitä.

On työpaikassa toki positiivisiakin puolia.

Kellään ei - luojan kiitos - ole täitä tai kihomatoja. Kukaan ei heitä huvin vuoksi kourallista hiekkaa hiuksiin tai pyyhi räkää hihaan. Kaikki ehtivät vessaan. Aikuisena voi myös unohtaa säänmukaisen pukeutumisen, mikä on vähän kuin että laittaisi Frozen-mekon päälle tammikuussa. (Ja siltä se tuntuukin, jos bussi menee nenän edestä.)

Ja vaikka työkavereilla esiintyy uhmakohtauksia, suoran ulvomisen määrä on aika vähäinen.

Sellaista. Ymmärrät nyt siis, että niinä aurinkoisina aamuina, kun lähdet kaverin kanssa käsi kädessä metsäretkelle eväät repussa, olen ehkä vähän hapan.

Kun joku on samanlainen

Viime viikolla somessa levisi video, jota oli vaikea katsoa saamatta jättimäistä roskaa silmään.



Tyttö, jolla on jalkaproteesi, sai lahjaksi nuken, jolla oli jalkaproteesi. Vaikka kyseessä oli vain nukke, reaktio oli voimakas. Nukke oli samanlainen kuin hän.

Tästä tulee mieleen, miksi julkisuudessa, mediassa ja yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä näkyvien ihmisten monipuolisuuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Jos esikuvat eivät ole täydellisiä, voimme itsekin joskus kuvitella olevamme esikuvia.

Snadille tapahtui taannoin samantyyppinen havahtuminen.

Skidi on puhunut selkeitä lauseita puolitoistavuotiaasta lähtien. Hän onnistui ensimmäisen kerran päristämään kieltään ärrän merkiksi kolmevuotiaana, kun tuli kysymään ottaako joku pororullia.

Snadi sen sijaan on aina puhunut aina aika epäselvästi. R-kirjain ole lähelläkään onnistumista ja älläkin tulee joskus epäselvästi. Olen joutunut käyttämään Skidiä tulkkina koko kohta viisivuotisen yhteisen historiamme ajan, toki vähenevissä määrin. Prinsessa Ruusunen -katastrofin jälkeen olen ollut erityisen tarkkana oikein ymmärtämisen kanssa.

Epäselvästä ulosannista on pitänyt puhua muutamaankin kertaan. Olen lohduttanut, että tässä on aikaa opetella. Jos toinen ei heti ymmärrä, pitää vain yrittää selittää, ja hassuille väärinymmärryksille voi nauraa yhdessä. Snadi on ollut asian kanssa ilmeisen sinut ja oppinut selittämään sanoja kirjain kirjaimelta. (Tämä on aiheuttanut sen, että hän osaa jo vähän lukea.)

Silti Snadi oli aivan fiiliksissä, kun näki ensimmäistä kertaa telkkarissa Tarja Halosen. Hänen silmänsä levisivät teevadeiksi, kun hän huomasi, että ärrävikaisena pääsee aikuiseksi ja vaikka presidentiksi! Ei huolta, jos se ei ikinä tule! Pahin ongelma onkin vain se, että uwpo ei kuulosta yhtä tehokkaalta.

On ilahduttavaa huomata, ettei ole yksin. Ainut omituinen, erilainen ja viallinen. Kaikilla meillä on omat ärrävikamme ja proteesimme, mikä aiheuttaa jos jonkinlaisia komplekseja. Kompleksit taas pistävät ihmisen asettamaan itselleen erilaisia rajoitteita - oli niihin järkiperusteita tai ei.

Eikä ole väliä onko se samanlainen hahmo nukke tai fiktiivinen hahmo draamasarjasta.

Minä nimittäin iloitsen siitä, että ruudussa pyörii sairaalasarja Sykkeen Holopainen, sosiaalisesti kömpelö kirurgi. Olen aina ollut ja oletettavasti tulen aina olemaan aivan pihalla sosiaalisista kiemuroista. Ehkä en ole ainut, joka ei ikinä tajua, ovatko ihmiset riidoissa vai onko heillä suhde. Jee!

Byggmax kertoi vitsin

Osuipa silmiini aiemminkin hulvattomana mainostajana mainetta niittäneen Byggmaxin kamppis. Siinä suomalainen mies on tehnyt kansalaisaloitteen, että tekstiilityön tunnit pitäisi korvata rakentamisen ja remontoinnin oppitunneilla.




Kuinka hassua! Kyllä se suomalainen mies vaan on sitten aina niin asioiden ytimessä! Heh heh.

Kyllähän nyt voi aivan hyvin pientä hevosenleikkiä jonkun tekstiilityön kustannuksella laskea. Pikkutyttöjen turhia juttuja kuten nyt vaikka kotitalous, ainekirjoitus ja piirustuskin. Siellähän siis opetellaan tekemään omin käsin asioita langoista ja kankaista. Kuinka naurettavaa! Sen sijaan omin käsin nauloista, laudoista ja sementistä tehdyt asiat ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä.

Toivottavasti tämä miehen malli menee jakeluun myös pojille, jotka ovat valinneet tekstiilityön. Miehinen mies ei virkkuukoukulla muuta tee kuin kaiva korvaa. Järkevämpää olisi keskittyä saumaamiseen kuin sukkahommiin.

Noooo, leikki leikkinä, sanoohan tämän kunnon rehti suomalainen mies. Kaikki paitsi talonrakennus on turhaa. Heh heh! Ja onhan tässä asiaakin.

Saadaan nimittäin myös rautakaupan asiakaskuntaa vähän järkevämpään suuntaan, kun puikkoja kilisyttelevät kottaraiset ymmärtävät, että miesten hommia ovat nämä poraamiset sun muut. Kukas sinne kaipaa asiakkaita, jotka eivät muuta osaa kuin väkertää turhia patalappuja! Huh huh, niitä tyhmiä kysymyksiä. Kohta varmaan pitäisi rautakaupasta saada työlle tekijä! Kaikkea sitä.

Jos koulussa opetettaisiin vesieristystä ja puurakentamista, ei tarvitsisi pitää Perttiäkään koko päivää asiakaspalvelussa. Säästöjä tulisi.

Vielä niistä pannulapuista. Suomalainen mies ottaa 225 asteisen pakastepizzan pois uunista ihan paljain käsin. Kyllä. Tärkeintähän on, että peltikaton asennuksen teoria on hallussa. Ja ainahan voi ottaa vaimoksi sairaanhoitajan, jos vaikka tekevälle joskus sattuu ja rapatessa roiskuu ja niin ikään.

Vittu kun on lakannut naurattamasta jo kauan sitten.

Ps. Lisäksi Kansalaisaloite.fi-palvelun säännöt kieltävät julkaisemasta aloitteita, jotka sisältävät kaupallisia viestejä.

Kaveriksi keski-ikäiselle?

Juttelin tänään työkaverin kanssa ystävyysvajeesta. Siitä, että tässä elämäntilanteessa ei tunnu olevan ketään, joka lähtisi seuraksi ihan minne vaan.

Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.

Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.

Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy. 

Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!

Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.

Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.

Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.

Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?

Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?

Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.

Hellepäivän ötökkäpiknik

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Einekset ja valmisruoat on luotu helpottamaan kiireisten ihmisten arkea, mutta joidenkin mielestä niihinkin liittyy turhaa pinnistelyä. Nimittäin lämmittäminen.

On olemassa tietty porukka, jonka mielestä valmisruokien lämmittäminen on ajan ja energian tuhlausta. Miksi laittaa niitä pannulle tai uuniin kun ne voi ihan hyvin nautiskella kylmänäkin? Nakit vedetään suoraan paketista ja roiskeläppä korkeintaan kääritään rullalle ennen kuin se ohjataan ääntä kohti.

Tähän jengiin kuuluu väkeä nelivuotiaista eläkeläisiin, pukumaureista teinimimmeihin.

Olen itse aina ollut periaatteessa lämmittämisen kannalla, mutta olen avoin uusille kokemuksille. Kun eräänä päivänä oli muutenkin kuuma, paistinpannu pesemättä ja öljy lopussa, päätin, että kylmä ruoka olisi oikein jees. Ja toki näin ruoanlaiton eteen hiukan vaivaa, kuten edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa kersat saivat osallistua valmistusprosessiin.

Aloita siis sillä, että sulatat mikrossa parin minuutin ajan Hälsans Kökin kasvispyöryköitä ja -nugetteja. Sitten hommiin.

Kurkku-kasvispullakoppikset

1. Leikkaa kurkusta puolen sentin paksuisia kiekkoja.
2. Levitä kiekon päälle ohuelti majoneesia.
3. Laita majoneesin päälle ruohosipulia jaloiksi (tuntosarvet osoittautuivat turhan vaikeaksi rastiksi).
4. Asettele päälle puolikas pyörykkä.
5. Tee pyörykälle silmät majoneesista. 

Kasvispullamuurahaiset + munat

1. Pistä cocktail-tikkuihin kirsikkatomaatteja (jos jaksat leikkaa tomaatteihin leukalovi), keskiruumiiksi tummia rypäleitä ja takaruumiiksi kasvispulla.
2. Laita muurahaiset keoksi vartiomaan samalla lautasella olevia Mozzarella-pallomuniaan.

Nugettikimalaiset

1. Laita nugetti lautaselle.
2. Tee viirut ja silmät ketsupilla.
3. Asettele rucolan lehdet siiviksi.

Koska kersat tietenkin näkevät lävitsesi ja kysyvät, että eikö me syödä mitään kunnollista, niin tee vielä hämäysliike. Vie heidät retkelle kahdenkymmenen metrin päässä olevalle nurmikolle, koska ulkona syötävä ruoka nyt ei voi olla uunista tullutta.

Ja piknikillähän on aina mukavaa! Lupaa ruokajuomaksi vielä mehua, mikä viimeistään tukkii arvostelevat suut.

Ja näin olet tarjonnut lapsille paitsi virikkeitä, läsnäoloa ja osallisuuden tunnetta myös maittavan kasvisaterian!

Tietenkin isille lapset kertoivat syöneensä äidin kanssa kylmiä ötököitä ulkona, mutta viis hänen ilmeistään. Vanhempi lapsi muisti kuitenkin huomauttaa, että aikoo tehdä omillekin lapsilleen samanlaista, hauskaa ruokaa. Ja kas: Vuoden mutsi -sädekehä loistaa päälaellasi ainakin pari päivää.

Kädestä pitämisen ylistys

Skidille iskee silloin tällöin migreeni. Ikävin vaihe on odotella lääkkeiden vaikutuksen alkamista. Silloin ei saa puhua, ei silittää, ei halata. Ei muuta kuin pitää kädestä.

Kun kerran kuvittelin, että ipana oli nukahtanut ja irrotin varovasti otteeni, Skidi rypisti kulmiaan ja avasi kätensä vaativasti. Älä päästä irti.

Jälkikäteen kuulin, että kädestä kiinnipitäminen voi oikeasti lievittää kipua.

Kädestä kiinnipitäminen on tapa, jonka tärkeyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se on helppo, tavanomainen ja huomaamaton ele, mutta erittäin merkityksellinen. Tutkimusten mukaan käsiyhteys lievittää paitsi kipua myös pelkoa ja stressiä, lisää turvallisuuden tunnetta ja parantaa parisuhteen yhteyttä.

Ja se sopii nuorille ja vanhoille, naisille ja miehille, ystäville ja aviopareille, aikuisille ja lapsille. Erityisen hyvin se sopii suomalaisille. Jos ei halua puhua eikä pussata, voi tarttua käteen. 

Snadin kanssa kuljen edelleen käsi kädessä melkein koko ajan, ihan käytännön syistä. Aluksi se oli ylipäätään pystyssäpysymisen edellytys, nykyään se ajaa saman asian kuin talutushihna: tyyppi ei pääse eksymään väkijoukkoon tai harhailemaan ajoradalle. Käsiyhteys myös auttaa pitämään tasaista vauhtia yllä ja mahdollistaa erilaisen pelleilyn, pyörityksen ja pomputtamisen.

Skidin kanssa kädestä kiinnipitäminen on jo muuttunut erilaiseksi, vapaaehtoiseksi. Skidi saa jo itse päättää milloin ottaa kädestä kiinni, koska häntä ei tarvitse enää taluttaa. Ele ilmentääkin enemmän kiireetöntä yhdessäoloa, kannustusta ja rohkaisua, myötätuntoa ja tukea.

Kun tarkemmin ajattelen, olen ehkä erityisen tottunut kädessäroikkuja. Lapsuuden kodissamme ei pahemmin tunteita vuodatettu, mutta hiljainen kädenpuristus toimi niin kiitoksena, lohdutuksena, tsemppauksena kuin anteeksipyyntönä.

Äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaasti, miltä äidin käsi kädessäni tuntui. Se oli myös viimeinen asia, jota sairaalassa tein: varovainen kädenpuristus ettei kanyylit irtoa. Monelle kädestä pitäminen on lähtöhetken ainoa toive.

Kädestä pitämisessä on kerrassaan uskomatonta voimaa ja se on tehokas tapa näyttää olevansa läsnä. Kannattaa siis ottaa kädestä kiinni aina kun voi.