Kohtuus ei ole mahdottomuus

Yle uutisoi pari päivää sitten kummallisesta ravintolaepisodista. Lyhyesti kiteytettynä nelihenkinen perhe ohjattiin ulos terassilta iltapäivällä, koska vanhemmat tilasivat oluen. Syyksi kerrottiin lasten läsnäolo, sen enempää erittelemättä.

Skidin kanssa lounaalla. Pöytäliinaan sai piirtää, minä sain valkkarin.

Suhteellisen ahkerana lapsiperheen ravintolapalvelujen käyttäjänä juttu hämmästytti, tietenkin.

Istuimme juuri pitkän kaavan ravintolaillan veljeni valmistujaisissa, jonne oli kutsuttu koko suku, vanhemmat sekä lapset. Lapset (2-8v) söivät, juttelivat, leikkivät keskenään ja katsoivat ohjelmia mobiililaitteista. Osa lähti aikaisemmin, osa myöhemmin. Lasten läsnäolo oli luonnollista ja normaalia.

Omasta kuplasta käsin ulosheiton logiikkaa ja totuudenmukaisuutta onkin aika vaikea spekuloida tai ymmärtää. Onko joku sitä mieltä, että yksi johtaa aina kymmeneen? Olisiko ruoan kanssa nautittu lasi viiniä ollut eri asia? Onko lapsen vaarallista nähdä minkäänlaista alkoholinkäyttöä? Vai oliko tämä vain tekosyy - yksi olut kun ei kuulosta humalahakuiselta murjomiselta.

Ehkä kyseessä oli yksittäistapaus, mutta asenneilmasto on hyvin tiukka. Sama aihe nimittäin pisti silmään taannoisessa Helsingin sanomien vanhemmuuskyselystä: suurin osa vastanneista oli sitä mieltä, että alkoholia ei saa lasten seurassa juoda paria annosta enempää. Vaikka kaikki varmasti tietävät, että humaltuminen riippuu täysin ihmisestä ja juomistahdista.

Asenteista kertoo jotain sekin, että suurin osa jutun lopussa olleeseen kyselyyn vastanneista on sitä mieltä, että kymmeneltä on lasten hyvä lähteä ravintolasta kotiin. No jaa. Iltavirkkujen lasten vanhemmalle tämäkin on ylireagointia.

Poistumisajalle esitettiin perusteluksi mm. se, että siinä vaiheessa muut ravintolan asiakkaat alkavat olla päihtyneitä. Kuulun sihen koulukuntaan, jonka mukaan lapset eivät vahingoitu kohtuullisen alkoholinkäytön seuraamisesta.

Kohtuuteen kannustaa myös laki. Alkoholilaissa todetaan hyvin selkeästi, että päihtyneelle ei pidä enää tarjoilla. Jos ravintolat (nähdäkseni terassi ei ole mikään syy poiketa tästä) noudattaisivat lakia, ei lasten mukanaololle olisi mitään estettä. Ei olisi mökää, örvellystä ja kaatuilua. Miksi se kohtuus on mahdottomuus myös ravintolalle?

Koska jos vanhempi olisi ollut terassilla yksin, hän olisi voinut juoda vaikka kaksikymmentä. Omapa on asiansa.

Oletteko törmänneet ravintoloissa vastaaviin tilanteisiin? Näkyykö alkoholikulttuurissamme se, että tässä maassa on valtava määrä omien vanhempiensa alkoholinkäytöstä kärsineitä ihmisiä?

Tiedote: Tässä kesässä ei ole mitään vikaa

Luin lööpistä, että meneillään on katastrofikesä vailla vertaa. Sen lisäksi, että kannattaa kysyä vaikka filippiiniläisiltä, mitä oikeasti tarkoittaa sääkatastrofi, voin kertoa, ettei tässä kesässä ole mitään vikaa.

Ymmärrän, että säästä puhuminen on näillä leveysasteilla ihan tarkoituksenmukaista. On tärkeää tietää, jäätyykö ulkona kuoliaaksi ilman kolmea kerrosta. Sen sijaan en ymmärrä, mitä "katastrofaalista" on helteettömyydessä. Mistä lähtien vain helle on määritellyt kesän?

Kesäkauhua kuuluu lietsoa myös erilaisilla kyselyllä. "Oliko mukava kesä?" Ihan kuin kesä olisi ohi. Vielä jäi puuttumaan laskuri, joka kertoo, kuinka paljon päivät ovat jo lyhentyneet.

Sauna lämpiää sateellakin.

Voi hyvän tähden. Mitäs jos vedettäisiin välillä ilon kautta?

Ihan koko aikaa ei sada. Saaristossa ei muutenkaan ikinä päde sääennusteet, joten turha niihin on tuijottaa. Sään toteaminen tapahtuu seisomalla pari minuuttia terassilla. Jos iho nousee kananlihalle, kannattaa pukea päälle.

On valoisaa. Aurinko paistaa suurimman osan vuorokaudesta, myös pilven takana. Aamulla (= kymmenen maissa) on helppo herätä.

Muillakin lajeilla on kesä. Iloisia perhetapahtumia on oravista västäräkkeihin. Pusikosta kuuluu piipitystä, kahahduksia, siritystä ja surinaa. Ininää kuuluu aika vähän, siitä pitää raikas pohjoistuuli huolen.

Elämä jatkuu sateellakin. Sadetakki pitää veden ulkopuolella vaikka lähtisi metsäretkelle. Ja kerrankin voi käydä museoissa ja kulttuuririennoissa kun ei tarvitse maata rannalla.

Kesällä voi ottaa nenän käyttöön. Juuri nyt tuoksuu päivänkakkara, pioni, mesiangervo, kurtturuusu ja jasmiini - ja grillissä kypsyvät teriyaki-nauriit.

Metsä on täynnä superfoodia. Metsästä löytyy ihan ilmaiseksi metsämansikkaa ja mustikkaa, kohta kypsyy lempimarjani vadelma.

Merivesikin on 19 eli ihan uimakelpoista. Juuri kävin esikoisen kanssa iltauinnilla. Paljon lämpimämpää kuin vappuna.

Entä mitä ne turistit ajattelevat? Minä tiedän, samaa mitä mekin. Että aurinkoloma haetaan Kanarialta.

Ja juu, minä kroonisena palelijana rakastan hellettä (paitsi öisin). Totta kai vähän lämpimämpi keli ja sateettomuus mahdollistavat muutamia ulkoaktiviteetteja. Mutta kun se ei ole ainoa asia, josta voi kesällä nauttia.

Saahan sitä tietysti lietsoa masennusta ihan niin paljon kuin haluaa, mutta eikö kannattaisi keskittyä vaikka noihin yllä mainittuihin asioihin. Masentua kannattaa vasta puolen vuoden päästä.

Kun äiti varpaan mursi

Tämä murtunut varvas on yksi halvatun riesa.

Sandaalit ja sukat. Ainoat jotka mahtuvat jalkaan.

Kaikki alkoi uimareissusta. Onnistuin sääreen kietoutuvia ahvenvitoja nyhtäessäni potkaisemaan itse itseäni varpaaseen. Illan mittaan varpaasta tuli sairaan kipeä, kuuma ja turvonnut enkä pystynyt varaamaan jalalle yhtään painoa. Jouduttuani konttaamaan aamupalalle, päätin testata, miten hyvinvointiyhteiskunta suhtautuu ulkopaikkakuntalaiseen mökkeilijään.

Ja hyvinhän se suhtautui. Löytyi lääkäri, löytyi röntgen ja löytyi diagnoosi: vasemman isovarpaan toisessa nivelessä on tarkkarajainen murtuma. Kepit, kolme viikkoa urheilukieltoa ja lepoa kinttu ylhäällä. Paranee parissa kuukaudessa entiselleen.

Pieni juttu, iso haitta. Mutta on tästä hyötyäkin (kuten melkein aina kaikesta paskasta on).

1. Kun äiti poistetaan käytöstä, lapset oppivat uusia taitoja. Skidi osaa nyt lisätä puita saunan kiukaaseen, pesee itse tukkansa ja pistää mökin wifin päälle. Nelivuotias availee ovia ja juoksee erilaisten kamojen perässä kuin kultainen noutaja. Ja huutaa kaupassa, että varokaa äiti tulee.

2. Pottuvarvas on nähdäkseni aivojen veroinen ruumiinosa. Kävelemisen lisäksi murtuneeseen varpaaseen sattuu kaikki, tiskaaminen, housujen pukeminen, pöydässä istuminen, leivän paahtaminen, kyykkiminen ja keinuminen. Perkele. Tietäkää, että isovarvasta pitää varjella henkensä uhalla! My precious.

3. Esteettömyysasioista ei nillitetä ihan suotta. On ihan selvää että saaristossa sijaitseva kallioinen ja mäkinen mökkitontti on kepeillä kävelyyn mahdollisimman epäsopiva. Mutta että kauppakeskuksestakin saadaan ihan helvetin sekava porras-hissi-liukuporras-viidakko on pelkästään huonoa suunnittelua. Pitäisikö jonkun arkkitehdinkin joskus kokeilla liikkumista vammautuneena?

4. Kenkä. Lääkäri käski käyttää kovapohjaisia kenkiä. Mitä ne sellaiset ovat? Puukkarit? Joku raksatöissä käytettävä turvakenkä? Hyvä idea kyllä sinänsä: jos olisi käyttänyt kyseistä kenkää myös uidessa, tätä vahinkoa ei olisi ikinä tapahtunut!

5. Mökissä on räjähdys. Se näkymätön työ muuttuu hiljalleen näkyväksi: siivoan nähtävästi päivän mittaan merkittävän määrän pikkujuttuja paikoilleen. Nyt kun en tee sitä, vaatteiden ja muun kaman juhlaliputus on mittava.

6. Ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä osteoporoosi. Koska eihän kukaan voi potkaista itseltään luuta rikki. Kun katsoin netistä, miten luutuminen tapahtuu, törmäsin tietoon että nainen menettää noin puolet luuston huippumassastaan 80 vuoden ikään mennessä. Oho. Pelkkää laihtumista tiedossa!

7.  Kepeilä kävely on sairaan hyvää hartiajumppaa. Hiki tulee ja lavat liikkuu. Syvät vatsatkin on oltava jäykkinä jos meinaa kinkata eteenpäin hallitusti, ilman että ajautuu siihen taaperoiden alamäkiongelmaan, jossa vauhti vain kiihtyy mutta jarruja ei ole.

8. Murphyn laki. Nyt kun pottua pitäisi erityisesti varoa, Skidi on tallannut sen päälle eilen kaksi kertaa ja Snadi tänään kerran. Lisäksi potkaisin sen itse saunan lauteeseen ja lopuksi vielä kainalosauva kaatui päälle. Hienoa. Juuri mitä lääkäri määräsi. Jos varpaat ovat tällaisessa pommituksessa ihan normaalielämässä, miksi enemmän ei ole varvasvammaisia, kysyn vaan.

9. Äiti ja lepo. Lääkäreiden pitäisi ymmärtää, että lapsiperheessä aikuisten "lepo" on aika näennäistä, ja keskittyä kertomaan, miten minimoidaan vahingot, jos ei kuitenkaan lepää.

10. Kesää ei voita mikään. Vaikka helteet häipyivät, sataa harva se tunti, riippumatossa ei saa hyvää asentoa ja liikun ketterästi kuin sahapukki, vituttaa yllättävän vähän. On tässä nyt valoa, tuoksuja, kukkia, mettisiä, grilli ja iloisia kersoja kuitenkin. Ja lupa passuuttaa.

En ole koskaan - paitsi nyt

Elämää kannattaa nauttia ahnein kulauksin, eikä jättää muuten vain kulumaan. Joka päivä näyttää vähän erilaiselta, kun siihen oikein asennoituu. Juuri tästä asenteesta on kyse Novellen Elämän janoon -haasteessa. Se vie monenlaisiin paikkoihin ja yllättää uudenlaisilla sisällöillä – kuten vaikkapa täällä.

Novelle heitti haasteella. Minun pitäisi tässä kesän aikana tehdä jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt, siis toteuttaa joku haave. Lisäksi he lupasivat jopa rahoittaa tämän ihmiskokeen.

Tästä tulee mieleen en ole koskaan -juomapeli. Seurueen jäsenet kertovat kukin vuorollaan asian, jota eivät ole koskaan tehneet - ja ne, jotka ovat, ottavat huikan. Saan melkein kaikki kumoamaan juomansa toteamalla, että älylaitteiden myöhäisherännäisenä en ole koskaan pelannut Angry birdsia.

Mutta kun minä olen jo neljäkymmentä. Olen ehtinyt jo juoda elämän janoon kaikenlaisia liemiä.

Olen käynyt Japanissa teekutsuilla, laatoittanut keittiön, kirjoittanut kirjan jos toisenkin, silittänyt haita 30 m syvyydessä, tavannut Crocodile Dundeen Los Angelesissa, osallistunut maratonille, juonutn Metallican kanssa kaljaa, liftannut himaan Lontoossa hukattuani lompakkoni, ajanut ajokokeen autolla, jossa on hallintalaitteisto vasemmalla puolella, uinut avannossa ja syönyt friteeratun heinäsirkan. Elämän janoon senkin.

Että mitä nyt vielä?

Benjihyppyä en aio tehdä, koska se ei ole haave vaan painajainen, ja kuulentoon ei taida suomalaisen kuplavesivalmistajan markkinointibudjetti riittää. Lisäksi tästä haasteesta pitäisi saada jonkinlaista tallennemateriaalia.

Mutta mutta. Ehkäpä minun haasteeni ovatkin vähän lähempänä. Minun epämukavuusalueeni löytyvät ihan tästä omalta tontilta.

Pitäisikö siis elää reunalla ja

... kutoa/neuloa/virkata isoäidinneliö? (Uuh. Puikot? Lankaa?)
... käydä zumba-tunnilla? (Mikä tahansa koreografia-tunti käy.)
... saada taikina kohoamaan? (Joku kaistapää oli muuten heittänyt biojäteastiaan kohoavan taikinan!)
... olla kiroilematta yksi päivä? (No voi himputinpimputti, olisi syytä olla pitempäänkin.)
... vaihtaa kukkamullat? (Edellyttää, että löydän huoneistosta elossa olevia kasveja)
... tehdä hyvää ruokaa tofusta? (Tämä olisi suoranainen myytinmurto.)
vai
... opetella letittämään? (Edellyttää, että saan kiinni pakoonjuoksevan kersan.)

Koska omien haaveidensa tuottajana on vaikea olla, altistan itseni demokratialle.

Sano sinä, mitä minun pitäisi kokeilla! Vaikuttamiseen käytetään kommenttiboksia. Voit
a) valita jonkun noista ylläolevista (ehkä hiukan kiinnostaisi tuo letitys, kiitos vaan isi ja tytöt-blogille)
b) ehdottaa jotain laatikon ulkopuolelta*,
c) kannattaa mitä tahansa ehdotettua vaihtoehtoa.

Kommentoida saat 8.7. asti ja kaikkia ehdotuksia harkitaan vakavasti. Novellen kanssa valitsemme sitten suosituimpien ehdotusten joukosta toteuttamiskelpoisen. Raporttia pukkaa 23.7.

Sana on vapaa! Ettekä laita sinne sitten mitään kolmatta lasta. Vaikka kyseessä onkin "Elämän jano", ihan niin paha ei jano ole.

*Pyydän huomioimaan ehdotuksissa seuraavaa: potkaisin itseäni (niin voi tosiaan tehdä) eilen uimareissulla jalkaan, ja tästä helvetin kipeäksi äitinyt isovarvas todettiin tänään mökkikunnan terkkarissa murtuneeksi. En ole koskaan murtanut yhtäkään luutani meni siinä. Toisaalta haastehan se tämäkin on: miten toteutetaan lapsiperheessä lääkärin määräämä "lepo" ja kuinka täällä saaristossa sujuu kepeillä kävely?

Ps. Haasteessa ovat mukana myös Satu, joka teki lastenkirjan, ja Kasper Strömman. Heille tämä oli selvästi helpompaa.

Kuukuppi nurin

Kun terveyskyselyissä tiedustellaan, syönkö mitään lääkkeitä säännöllisesti niin pitäisi oikeastaan vastata, että syön. Kerran kuussa menee muutama nappi kipuun.

Jonkun tilaston mukaan 90% naisista kärsii kuukautiskivuista. Minulla oireet ja kivut vaihtelevat - ja tuntuvat pahenevan iän myötä. Yleensä olen turvoksissa, sattuu sekä vatsaan että selkään, enkä saa unta. Olen myös hemmetin äreä pari päivää ennen kierron alkua. Tiedän, että voisi olla huonomminkin. Joillekin eivät käsikauppalääkkeet auta.

Tämä Hesarin juttu kuukautisten hyödyttömyydestä olikin tavallaan kiinnostava. Jutussa eräs lääkäri toteaa, että säännölliset menkat ovat lähinnä modernin naisen vitsaus sillä ennen muinoin naiset olivat aina paksuna tai imettivät -- sen lisäksi että kuolivat paljon nuorempina. Lisäksi joka kuukausi iskevä rasite, josta ei ilmeisesti ole terveyshyötyjä, on täysin turha naiselle, joka ei halua enää raskaaksi.

Varmasti näin. Miksi en sitten hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä?

Ongelma on status quoon kajoaminen. En uskalla. Vaihtoehdot ovat aika radikaaleja. Kohdunpoisto ja säännöllinen hormonien käyttö ovat isoja asioita.

Tiedän monen vuoden kokemuksella, mitä ehkäisypillerit tekevät pääni sisällä. Siihen en lähde (en kertakaikkiaan voi lähteä) enää ikinä - vaikka kuinka korostetaan ehkäisypillereiden hyötyjen ylittävän haitat. Vaikka hormonikierukka vaikuttaa paikallisesti, en ole vakuuttunut.

Otan siis mieluummin kuukautisten aiheuttaman rasitteen, vaikka olen sata ja lapsiluku on tapissa. Ainakin siihen asti jos elämä hankaloituu vielä lisää tai lääketiede keksii jotain muuta helpotusta. Jospa vaikka se tieto, että naisten ja miesten kipuaistimus syntyy eri tavalla johtaisi tehokkaampaan kivunlievitykseen naisille.

Ja voiton puolella toki ollaan. Oletan, että tämä paska loppuu 10 vuoden sisään.