Dieetti 5:2: Mitä sitten tapahtui?

Ajauduin yllättäen vaikeuksiin 5:2 dieetin kanssa, kun aloitin työmatkapyöräilyn.

Olen krooninen palelija. Naiset palelevat muutenkin herkemmin kuin miehet, mutta minä olen kävelevä jääpuikko. Käteni ja varpaani ovat aina jäässä, paitsi silloin kun ulkona on yli 25 astetta lämmintä. Vaatekaappini on täynnä erilaisia lämpökerrastoja, villatakkeja ja huppareita ja alkuraskaudessa olisin halunnut muuttaa asumaan saunaan. Myös talviulkoilusta normaalilämpöön "toipuminen" kestää kauan enkä mielelläni lähde uudestaan ulos, kun olen siitä kertaalleen palautunut. 

Pyöräilyn ja paastopäivän yhdistäminen osoittautuikin haastavaksi. Talvikaudella paastopäivät olivat paljon helpompia, pysyttelinhän tapojeni mukaisesti mahdollisimman paljon sisätiloissa. Mutta aamun fillaroinnin jälkeen toimistossa olisi pitänyt pukeutua pilkkihaalariin, jotta olisin kestänyt vilunväristykset, joita paastotessa aina ilmenee jonkun verran.

Toki polkeminenkin auttaa kalorien polttoon, mutta liikunta itsessään on huono laihdustuskeino, kropalla kun on taipumus vaatia poltettuja kaloreita takaisin lisäruoan muodossa. 

Joku ravitsemustutkija totesi taannoin, että pääasiallinen syy 5:2 dieetin epäonnistumiseen on se, että normaalipäivien syöminen menee överiksi. Sen paastopäivän jaksaa siis sinnitellä, mutta viitenä päivänä viikossa syöminen ei pysy normaalissa vaan kalorivaje tulee kompensoitua. Tällöin ei tietenkään laihdu - jos ei lihokaan. 

Minulle se ei ollut ongelma, päinvastoin: olen saanut annoskokoa pienennettyä kaikilla aterioilla ja oppinut, että ihan jokaiseen vatsan esittämään vaatimukseen ei tarvitse vastata välittömästi. Nelisen kiloa näyttäisi olevan ja pysyvän poissa ja pääsinkin jo ostamaan tuumakokoa pienemmät farkut. 

Toki tekisi mieli vielä nipistää pari turhaa voipakettia pois vyötäröltä, mutta hyötyliikunta on mielenterveyteni peruspilari. Ehkä yritän sitä sitten, kun tämä kivenmurikka kääntyy vähän otollisempaan asentoon aurinkoon nähden.

On tarkoituskin unohtaa

Puhisin eräänä aamuna töissä lempiaiheestani, aamusta.

Olimme railakkaasti myöhässä aikataulusta. Skidiltä putosi hammas puuroon, reppu ei ollut pakattu, tie oli hiekan ja jään muovaama perunapelto, johon ei käynyt ei pulkka eikä kärryt, ja Snadin hanskat olivat edelleen märät eilisestä läträämisestä. Päiväkodin eteisessä valui tuttu hiki selkää pitkin ja hermot kärysivät avotulella.

Työkaveri nyökytteli kohteliaasti. Hänellä oli yläasteikäisiä lapsia. Hän totesi että oli jo ehtinyt ihan unohtaa tuon. (Hän lähettää nykyään lapset kouluun ja käy itse vielä puoleksi tunniksi pötkölleen.)

Kuulosti absurdilta. Eihän näitä voi unohtaa!

Melkein heti perään juttelin ystävän kanssa, jolla on tuore vauva. Perhe oli valvonut jo pari viikkoa putkeen sairastelukierteessä. Yritin muistella, mitä konsteja vauvan nuhaan ja nukkumiseen olin itse käyttänyt.

Ööö... hetkinen. Muistikuvani olivat hyvin hataria. Olinko antanut nenätippoja vai suihketta? Oliko höyryhengitys auttanut? Oliko pääpuolen korotuksen kanssa käynyt niin, että vauva oli vain valunut jalkopäähän?

En tiennyt, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin täydellisesti unohtanut. Parempi olla neuvomatta kun ei ole yhtään varma mistä puhuu.

Jos on itsesääliin vaipuvaista sorttia, pitäisi olla joku vitriini muistuttamassa, mitä kaikkea on jo jättänyt taakseen. Siellä voisivat olla esillä synnytyksen jälkeiset maksisiteet, imetysliivit, nenäfriida, ylivuotovaippa, tutti ja se haalari, jossa ipana veti maksimiraivarit kiinalaisessa ravintolassa.

Se ehkä konkretisoisi, että tilanne elää. Kohta ollaan jo seuraavassa vaiheessa. Jonain kauniina päivänä kyynärpää ei ole enää tulehtunut vaunujen heijaamisesta kylmässä. Enkä ole pessyt pitkiin aikoihin kenenkään (muun) peppua.

Erään tutkijan mukaan shampanjan juominen kuulemma parantaa muistia. Ehkä pikkulapsiaikana olisi hyvä pysytellä turvallisesti punaviinissä. Kun kriisi on ohi, unohtaminen on tärkeää.

Miten parisuhde pelastetaan?

Satu herätteli taannoin Vuoden mutsin puolella keskustelua siitä, miten parisuhde voi lasten saamisen jälkeen. Suosittuun postaukseen tulee edelleen kommentteja. Viimeksi tällainen:

"About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta?"

Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.

Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista -  ei ollut jäljellä juuri mitään.

Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.

Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.

Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.

Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.

Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.

Mitä te sanoisitte?

Mukavuuspyöräilijän manifesti

Fillarikausi on korkattu! Aloitin pyöräilyn jo helmikuun puolella, heti kun kauhuindeksi (pimeys+kylmyys+liukkaus) alkoi laskea.

Ensimmäisinä pyöräilykertoina muistuu aina mieleen, että pyöräilyn tuotekehitys on jäänyt jotenkin kesken - tai sitten se on väärien ihmisten käsissä. Kun puhutaan kehityksestä, puhutaan yleensä tekniikasta: vaihteista, rungon materiaaleista ja levyjarruista.

Mutta kun minä en ole kilpa-ajaja. Viis veisaan härpäkkeistä ja vauhdin maksimoinnista, olen pullamössöpyöräilijä ja kiinnostunut oikeastaan vain mukavuudesta.

Esimerkiksi.

Kypärä. Hyvännäköinen kypärä on ilmeisesti mahdottomuus, mutta päähän hyvin istuva ja helposti säädettävä malli olisi jo turvallisuusnäkökulmastakin poikaa. Ihmisten päät ovat hyvin erimuotoisia ja säätöjä / pehmusteita pitäisi olla moneen lähtöön. Lisävarusteeksi katupölyaikaan kaipaisin myös integroitavaa raitisilmasuodatinta.

Tuulilasi. Eräänä iltana taivaalta satoi puuskaisen tuulen mukana pieniä nauloja. No ehkä se oli vaan jotain jäähilettä, mutta on hemmetin vaikea polkea silmät kiinni ja kasvot taaksepäin käännettynä. Arvostaisin jonkinlaista naaman eteen tulevaa suojaa. Eikä ollenkaan haittaisi jos sen voisi myötätuulella kääntää purjeeksi.

Suuntavilkku. Reitilläni on kohta, jossa pitää kääntyä autotien suuntaiselta kevyen liikenteen väylältä ajoradan yli vasemmalle. Joudun kurkkimaan olkani yli 180 astetta samalla kun jarrutan ja valmistaudun kääntymään. En mitenkään voi irrottaa toista kättä näyttääkseni suuntamerkkiä tai olen jontkassa.Tämä olisi myös pimeällä erittäin toivottava ominaisuus.

Minipainepesuri. Kuraisilla keleillä fillari kehotetaan pesemään, jotta maalipinta ja ketjut eivät ruostu. Anteeksi, mutta missä? Meillä ei ole ulkona vesipistettä enkä aio raahata fillaria kylpyammeeseen. Pienen vaahtosammuttimen oloinen hanasta täytettävä painepesuri ratkaisisi akuutin rapakriisin.

Satula. No onhan mulla toki satula. Mutta toiveena olisi mukava satula. Tuhto on ensimmäisten pyöräilykertojen jälkeen tulessa (ja tätä ilmiötä on tutkittu ihan lääketieteessäkin) kunnes se ilmeisesti turtuu. Mitä järkeä siinä on? Kuka autoilija suostuisi istumaan penkillä, josta tulee perse kipeäksi?

Pumppu. Tajusin vasta viime syksynä erään pyöräilyharrastajan opastamana, miten täynnä renkaiden pitäisi olla, jotta pyörä rullaa kevyesti. Renkaita pitäisikin pumpata säännöllisin väliajoin, mutta se on niin hirveä projekti, että välttelen sitä viimeiseen asti. Kädet ovat mustat, selkä kipeä ja se musta korkki häviää aina - ja lopputuloksena kumi saattaa olla tyhjempi kuin aloittaessa.

Mitäs mieltä olette - pääsisikö näillä alkuun? Ja kertokaa ihmeessä, jos nämä keksinnöt ovat jo olemassa!

Ps. Olen tänä keväänä aloittamassa yhteistyöprojektia Helkaman (!) kanssa ja testaan mm. sähköpyörää! Pyöräilyaiheista juttua siis tulossa enemmänkin.

Ps. Tiedoksi kaikille fillaroitsijoille, että Hesarissa on aloittanut pyöräilyä sekä liikuntana että liikkumisena käsittelevä blogi Veloelo. Ottakaa seurantaan jos aihe kiinnostaa.

Hyvästit lypsyajoille

Eilen kuultiin loistava uutinen kaikille, joiden mielestä kahdeksan aamut ovat murhaa: peruskoulun kehittämistä pohtiva työryhmä on yksimielisesti sitä mieltä, että kouluaamujen pitäisi alkaa aikaisintaan yhdeksältä.

Todellakin. Hienoa, että tämä sanotaan viimein ääneen valtakunnallisella tasolla. Onhan se yhdeksänkin liian aikaisin, mutta parempi kuin kahdeksan.

Pohdinta perustuu siihen faktaan, että yhteiskunnan rytmi on myöhentynyt. On myös epäreilua pakottaa kaikki lapset kouluun kahdeksaksi vain siksi, että aikaiset aamut sopivat joidenkin vanhempien työelämän tarpeisiin paremmin. Koulua ei ole tarkoitettu ratkaisemaan päivähoito-ongelmaa vaan tarjoamaan perusopetusta. Pidän lasten riittävää unensaantia kertaluokkaa tärkeämpänä perusteluna.

Toki työelämänkin soisi siirtyvän joustavampiin työaikoihin ihan työn tuottavuuden parantamiseksi. Väsynyt ihminen kun ei ole yhtä hyvä työntekijä kuin pirteä.

Työryhmän yhtenä pointtina onkin lisätä kouluissa järjestettävää harrastustoimintaa aamu-ja iltapäivisin. Sattuneesta syystä kouluissa on ollut yleisimmin tarjolla vain iltapäiväkerhoja. Nyt aamupäiväkerhoille tulisi kysyntää. Ja kun harrastukset hoidettaisiin kerhoissa / kerhoaikoihin, illalla voisi viettää aikaa perheen kanssa.

Suomen leveyksillä tämä päätös olisi myös turvallisuustekijä. Yhdeksän pintaan on myös paljon helpompi laittaa nappula koulutielle maassa, jossa on puolet vuodesta koko ajan yö.

Hienointa tässä on kuitenkin se, että alamme ehkä vihdoinkin jättää hyvästejä aamuvirkkuuteen perustuneelle agraariyhteiskunnan asenteille. Mitä seuraavaksi? Ehkä se, että isätkin voivat hoitaa lapsia.