Aikuiset kakarat

Yksi aihe nousee säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Lapsiviha. Tällä kertaa rollaattorimummo oli solvannut lasta ratikassa.

Yksi luonteva selitys on, että mummolla on joku persoonallisuushäiriöitä aiheuttava muistisairaus.  Tai sitten kyse voi olla sitä, että eläkesukupolvien edustajat tuntevat olevansa jotenkin alakynnessä. Yhteiskuntahan on täysin pilalla, kun kirkosta saa erota, homot mennä naimisiin (tämä raivo meni jopa lapsivihan ohi) ja pikkulasten kanssa uskalletaan poistua kotoa, ihan ulkomaan matkoille asti. Ihmiset eivät kasvata lapsia enää väkivallalla hiljaisiksi kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

Mutta mistä on kyse silloin kun dementia tai sukupolvien välinen kuilu ei selitä käytöstä? Onko huutelijoilla ja nettivihaajilla huono itsetunto vai joku pakkomielle? Vai johtuuko tämä nyt siitä samasta geenistä, joka tekee meistä väkivaltaisia? Tällainen ihminen on impulsiivinen - kuin pikkulapsi. (Oh, the irony.)

Olin juuri tänään Radio Helsingissä puhumassa aiheesta lapset ravintolassa. Kuvittelin, että tästä ei enää tarvitse puhua, varsinkin kun monissa ravintoloissa tuntee perheenkin kanssa itsensä erittäin tervetulleeksi. Noh, nettikeskusteluja kahlaamalla löytyi tietenkin suoranaisia väkivallalla uhkauksia, jos lapsi esimerkiksi osuu seisovassa pöydässä aikuisen eteen. Häntähän pitää talloa.

Ymmärrän, että netissä on hirveän helppo mölöttää mitä sattuu ja trollata tahallaan, mutta mikä ihmisestä tekee tuollaisen vajakin ihan naamatusten? Onko suomalainen lapsiviha todella näin voimissaan?

Itse joudun kerran vastaavan tilanteen eteen. Skidi tuli sisälle leikkipuistosta vähän vaisuna. Hän kertoi, että puistossa oli ollut nuoria, jotka olivat huudelleet hävyttömyyksiä hänelle ja kaverilleen.

Lähdin paikalle kameran kanssa. Pyysin n. 18-vuotiaita teinejä poseeraamaan, jotta saisin heistä hyvä otoksen, törkeyksien huutelijat kun ovat täälläpäin niin harvinaisia. Juoksivat karkuun eikä heitä ole sen koommin näkynyt.

Aikuisten kauhukakaroiden käytökseen on pakko puuttua - kuten kolumnin äitikin teki. Keskenkasvuiselle on pakko näyttää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Solvaaminen kun kertoo vain ja ainoastaan solvaajasta itsestään. Aina.

5:2 dieetin esimerkkipäivä

Sain gaalakuvasta palautetta. Pikkubroidi ilmoitti, että olen riutuneen näköinen. No en ole, mutta tuli mieleen eräs 90-luvun kesä, jolloin laihduin stressin seurauksena muutaman kilon: mutsi oli roudaamassa anemiatesteihin.

5:2 siis tehoaa. Vaikka pudotuksessa on kyse vain kolmesta nihkeästä kilosta (ja puolikkaasta vaatekoosta), mun kropassa se näkyy heti. Samalla on lähtenyt myös epämääräistä turvotusta.

Saan paljon kyselyitä dieetin käytännön toteutuksesta ja Vihreä Lintu pyysi esimerkkipäivää.

Tässä siis paastopäivä avattuna:

7:30 Herätys. Ei aamupalaa, vesilasillinen. Duunissa tee.
12:30 Lounas. Panostan tähän ruokailuun joten vedän yleensä proteiinia ja salaattia 350-400 kalorin edestä.
15:00 Kahvi jossa teelusikallinen maitoa. Vettä.
18:00 Päivällinen hyvin kevyenä: hapankorppu, raejuustoa ja tomaattia (+yrttisuolaa) tai pikku annos kevyttä linssikeittoa. Vettä.
21:00 Iltatee. Vettä.
23:00 Nukkumaan. Tämä tuntia aikaisemmin kuin normaalisti.

Ja tällä setillä siis kaksi päivää viikosta, itse valitsin maanantain ja torstain. Muut päivät saa olla ihan normaalisti (mikä ei tarkoita yletöntä sikailua).

Tämä oli siis minun mallini. Jos haluat kokeilla, muista seuraavat jutut.

1. Testaa. On ihan yksilöllistä, miten ateriajako parhaiten toimii ja minä viikonpäivänä paastoaminen on helpointa. Tämän mallin löysin parin viikon testailun jälkeen.

2. Kärsivällisyyttä. Alkuun paastopäivät voivat olla hankalia (mm. sokeri- / kahviviekkarit voivat olla aika pahat) mutta mun kroppa tottui parissa kuukaudessa: nyt maha ei enää murise ja mieli ei vaadi iltaviiniä ja -voikkaria.

3. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. En tiedä miksi, ne vain ovat - palelee, päätä särkee ja aivot räjähtää, jos ei juuri tällä sekunnilla saa perhepizzaa tuplajuustolla ja 16 cl punkkua. Älä panikoi. Mikään ei mene pilalle, jos syöt vielä yhden omenan tai nappaat kaapista suolakeksin. Ja ota ihmeessä lasin pohjalle vähän punkkua. Seuraavalla kerralla sitten tarkemmin.

Ja jos kumppani mussuttaa paastopäivän iltana sohvalla vieressäsi glögiä ja syö kylmäsavuporoleipää, olet oikeutettu keskikokoisiin kilareihin. Mutta se tunne kun farkut tuntuvat löysiltä jalassa on kyllä ihan palkitseva.

Lainahöyhenissä gaalaan

Tuli gaala-kutsu! Yleensä alan ajatella juhlapukeutumista noin varttia ennen taksin tilaamista juhlapaikalle, mutta olin ottanut opikseni edellisestä kerrasta. Jouduin vuosi sitten hätäratkaisussa telkkariin ja nyt ajattelin ottaa toisen taktiikan. Kurkkasin siis vaatekaappiin jo eilen.

Iski klassinen mitämälaitanpäälle-kriisi. Vaatekaapin (ja meikkipussin) sisällössä tämänhetkinen elämäntilanne näkyy ihanan selkeästi: perussiistiä ja käytännöllistä neuletakkia löytyy, minkäänlaista bling-bling bilevaatetta ei. Tämä arjen glamour ei paljetteja vaadi.

Väriskaalakin on mustaa ja harmaata (eri sävyissä sentään). Ainoa väriläiskä oli pari kesää sitten häihin ostettu oljenkeltainen mekko, joka saa tammikuisen ihon näyttämään mozzarellalta.

Ei kuulkaa, vaikka kirjastonhoitajalook on kuulemma kuuminta hottia, ajattelin itse näyttää kerrankin joltain muulta.

Painelin luottoputiikkiini Nudgeen, josta löytyikin mahtava Piia Hännisen mekko (tuo vihreä tuossa etualalla). Luonnollisesti mekkoa oli jäljellä vain yksi kappale, joka osoittautui hiukan liian pieneksi. Olin jo valmis olemaan hengittämättä, kunnes kauppias sai idean. Hän päätti soittaa liikekumppanilleen, koska muisteli, että tällä on numeroa suurempi mekko kotona. Ja kas. Saan sen lainaksi.

Hyvänen aika sentään. Tämä on juuri sitä pelastetaan asiakas -ajattelua, mitä viikko sitten kaipailin. Kiitollinen asiakas on vielä astetta kovempi juttu kuin tyytyväinen asiakas.

Ostin lainamekon seuraksi vielä korvikset ja kynsilakkaa. Levittäkää punainen matto, täältä tullaan!

Ps. Ai niin: se koko, joka melkein mahtui oli 38. Kolkyt-fucking-kahdeksan!!!! Alkaa näkyä tää 5:2 jo vaatekoossa. Se on jotain se.

Miten aikaa tehdään

Mitähän tässäkin oli tapahtunut.

Olen kummallisessa elämäntilanteessa. Minulla on ruuhkavuosien lisäksi aika paljon hommaa - palkkatyön lisäksi pyöritän omaa pientä firmaani, jonka puitteissa teen monenlaisia kirjoitushommia, ja yritän räpistellä luottamustehtävissä.

Minulta kysytään monesti, että miten ehdin handlata kaiken.

Totuus on, että en ehdikään. Poden huonoa omaatuntoa joka suuntaan ja - toisin kuin kuvittelin - riittämättömyyden tunne vain lisääntyy. Yhtä lailla lisääntyy tyytymättömyys: vaikka kalenterissa lukee kaikkea, en omasta mielestäni ehdi mitään. 

Yksi aliarvioimani muuttuja on perhe.

Perhe-elämä vie koko ajan yhä suuremman siivun elämästäni. Luulin, että kävisi päinvastoin. Että kun vauvavuodesta ja uhmistaaperosta on selvitty, palataan kohti vanhaa. Mutta ei.

Vaikka lapset vaativat koko ajan vähemmän akuuttia hoitamista, pyllyn pesua, vaipanvaihtoa, päiväunia ja välipalabanaania, aikaa alkaa mennä yhä enemmän yhteiseen tekemiseen. Siihen kaikkeen kivaan, mikä liimaa perheen osista kokonaiseksi.

Leikkipuistossa jumittaminen on vaihtunut aikuisenkin näkökulmasta vähintään tyydyttävään vapaa-ajan viettoon useamman vuoden kestäneen hiljaiselon jälkeen.

Tarvitsen lisää aikaa.

En kaipaa omaa aikaa, vaan kaikenlaista aikaa. Tarvitsen lisää marginaalia, tilaa laiskottelulle, keskusteluille, aikaansaamattomuudelle, epäonnistumisille, hengittämiselle ja vastoinkäymisille. Haluan että maailmani kestää lattiaremontin, täiepisodin, päiväkodin virkistypäivän ja astianpesukoneen rikkoutumisen. Nyt ei kestä.

Alan enemmän ja enemmän kallistua sille kannalle, että pitäisi tehdä vähemmän asioita paremmin. Mutta mitä jätän pois?

On vaikea olla oman elämänsä tuottaja. Pitäisi tietää, mitä haluaa. Alan ymmärtää life coachien markkinaraon.

Vastaus on varmasti jo olemassa, mutta en vain näe sitä vielä. Sillä välin menen laittamaan pyykit kuivumaan.

Oikea laji ei riitä

Olemme aloittaneet lasten harrastuselämän suhteellisen myöhään. En ole nähnyt päiväkoti-ikäisen aktiivisessa harrastamisessa pointtia (lajeja kun on ihan omasta takaa), mutta kouluikäisen jaksaminen on jo ihan eri tasolla. Koulu vie suurimman osan energiasta, mutta parille harrastukselle on jo tilaa.

Tarjontaa - sekä liikuntaa, musiikkia että taidetta - on runsaasti, mutta valinnan tekee tietenkin vanhempi, omista lähtökohdistaan.

Skidille on ollut vaikea löytää mieleistä liikuntaharrastausta. Joukkuepelit ja kilpailuhenkisyys eivät ole kiinnostaneet edes lähtökohtaisesti ja tanssiryhmäkokeilutkin ovat jääneet muutamaan kertaan.

Selkeitä syitä kiinnostuksen puutteeseen ei löytynyt. Lapset eivät ole järin osaavia tai halukkaita analysoimaan, mikä lajissa tökkii, mutta sivulauseesta se selvisi. Siellä ei ollut ketään kivaa.

Sen lisäksi, että kevätesityksen askelkuviot eivät jääneet päähän, tanssitunnilla ei ollut aikaa tutustua kehenkään.

Tosiaan. Ei ollutkaan kyse lajista, vaan seurasta. Tai sen puutteesta. On vaikea sanoa, kumpi on merkityksellisempää: sosiaalisuus vai itse laji.

Muistaakseni minä halusin pianotunnille vain siksi että paras kaverinikin oli menossa. En ollut pimputtamisesta kauhean kiinnostunut, joten se jäi vuoden sisään. Partiota taas kokeilin yksin. Toista kertaa ei ikinä tullut.

Koulun liikuntakerhosta (jonne tyyppi meni hyvin pitkin hampain) löytyi hyvä kombo. Ihan tavallisessa jumppasalissa liikkuminen oli leikkiä, joka ei erityisesti tähdännyt mihinkään, ja paikalla oli kavereita.

Toivoa on. Tästä rohkaistuneena palasin urheilun juurille. Skidi aloittaa keväällä samassa yleisurheiluseurassa, johon itsekin teininä kuuluin - yhdessä parhaan ystävänsä kanssa.

Yleisurheilu on siitä kummallinen laji, että siitä harvemmin on sellaisenaan aikuisiän harrastukseksi, mutta toisaalta se tarjoaa hyvän pohjan harrastaa jatkossa mitä vain. Hiekkakasaan pomppiminen, keppien heittäminen ja täysiä juokseminen kun on hauskaa ihan muuten vain.

Ja jos ei sekään nappaa niin ei väkisin. Kai sitä voi toistaiseksi harrastaa kavereitakin.

Kertokaapa, millä tavalla teidän perheessä on ne kiinnostavat lajit löydetty?