Ikävä pikkuasia

Puhelin piippaa takin taskussa. Nousen pyörän selästä ja avaan tekstiviestin reissun päällä olevalta ukolta.

"Perillä ollaan. Ikävä pikkuasia. Ja vähän isompiakin. Soittele."

Jatkan polkemista aivot savuten. Kiva cliffhangeri! Mikähän ikävä juttu nyt on. Olenko mä tyrinyt jotain? Varmasti olen. Mitä?

Saakeli, se haluaa avioeron. Ei, ei sittenkään. Eihän se nyt ole kenenkään mielestä pikkuasia eikä edes vähän isompi. Eikä se nyt avaisi mitään parisuhdekeskustelua tekstarilla. Tämä on jotain muuta. Mutta MITÄ?

Hitto, olisko tää jotain lapsiin liittyvää. Oonko mä unohtanut jonkun lapsen jonnekin? Ei, ne on kyllä molemmat ihan ookoo.

Paitsi että. Meidän päiväkotipaikka on varmaan irtisanottu, koska mä en ole muistanut palauttaa jotain lappua! Uuh. Ei, kyllä sekin on aika helvetin iso asia ja tästäkin se olisi soittanut.

Pikkuasia? Vähän isompi? Mikä ihme nyt on yhtäaikaa iso ja pieni?! Mikä tässä elämässä ylipäätään on pikkuasia? Ja miksi sitä ei voi kirjoittaa suoraan viestiin?

Ehkä sen lompakko on viety ja joku on nyysinyt kaikki rahat yhteiseltä taloustililtä? Ei, sekin olisi iso asia, josta olisin kyllä ansainnut puhelun, vähintäänkin pankilta tai vakuutusyhtiöltä.

Joku rikos? Sakko? Ylinopeussakko? Jonka takia pitää perua reissu. Joo, varmasti se. Huh. Sehän se on. Ei avioero.

- Haloo, ei voi hei laittaa tollasia viestejä! Saitko sakot?
- ...Mmmitäh? Miksi oot noin hengästynyt?
- Pyysit soittamaan!
- Niin siis tarkoitin, että normaalisti soitellaan. Ei tässä nyt mikään kiire ole.
- Mutta mutta mikä se ikävä asia on?
- Niin mikä?
- Se pikkuasia! Ja vähän isompi!
- Nyt en kyllä yhtään ymmärrä mitä sä horiset, ootko juonut liikaa kahvia tänään?
- Ei kun se tekstari! Mitä ikäviä asioita sulla on? Kakista ulos!
- Niin siinä tekstarissa luki, että ikävä pikkuisia.

Nämä älypuhelimet. Fontti liian pienellä ja muutenkin älyttömiä.

Kun isä hoitovapaata piti

Viikonloppuna oli lapsiperhetreffit. Eteisessämme pyöri yhtä aikaa neljä metriheikkiä etsimässä releitään. Atmosfääri oli kauniisti sanottuna sekava.

Ei. Enää. Koskaan.

Skidi katseli sähellystämme ja kysyi, olisiko kiva, jos perheessämme olisi neljä lasta.

Minä ja Koti-Insinööri parahdimme yhteen - tarpeettoman kovaan - ääneen että hyvänen aika, ei.

Kiirehdimme heti perään loiventamaan lausuntoamme.

Lapsissa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt kun niiden kanssa on tottunut elämään ja sielunelämää oppinut tulkitsemaan, niin lapsethan ovat varsin viihdyttäviä tapauksia.

Mutta se duunin määrä.

Siinä missä toinen koira tuntuu menevän siinä samassa missä yksi, jokainen esikoista seuraava ihmislapsi tuntuu vaativan vanhemmiltaan vähintään 1,25 kertaa enemmän huomiota.

Puhumattakaan raskaanaolosta, napatyngästä (ikuinen trauma), imetyshiestä, huudon kuuntelemisesta, pulautustahroista, yökanniskelusta, pottakoulutuksesta ja hoitopaikan metsästyksestä. Ja päälle vielä kaikki kamasäätö. Aina oli joku liivinsuoja-, imetyspaita-, sose- tai vaippakriisi.

Tulimme tilanteen jälkipohdinnassa siihen tulokseen, että mieltämme ei muuttaisi edes se, että saisimme kolmen ensimmäisen vuoden ajaksi kotiapulaisen käyttöömme. Emme halua siihen menoon enää ollenkaan. Kolmas kerta kyllästyttää jo etukäteen ja stressitaso nousee pelkästä ajatuksesta.

Oli todella kiva huomata, miten liikuttavan yksimielisiä olimme tässä asiassa. Kiitän tästä vanhempainvapaiden ja vastuun jakoa. Kummallekaan ei ole epäselvää, kuinka paljon aikaa ja vaivaa lapset vaativat. Ja kuinka pieni vaiva ehkäisy tähän kaikkeen nähden on.

Kertokaapa kokemuksianne: miten isän itsenäinen vanhempain-/hoitovapaajakso näkyy parisuhteessanne? Onko teillä ollut samanlaisia konsensuksen hetkiä vai onko isän vetovuoro tuonut uusia riidanaiheita?

Puh pah pelistä pois

Ruuhkavuodet. Olen kirjoittanut aiheesta muutamankin kerran, eilen aiheesta avautui Ylellä Sari Helin. Hänen mukaansa Suomessa jää jatkuvasti pois työelämästä yllättävän suuri määrä kaaosvuosissa eläviä naisia, koska perhe ja kodin ulkopuolinen työ on mahdoton yhtälö.

Helinin teoria oli, että nainen syyllistyy helpommin alisuorittaessaan sekä töissä että kotona ja valitsee kodin.

Väkisinkin tuli mieleen, miksi juuri nainen kokee ruuhkavuodet raskaiksi? Miksi kolumneissa ei koskaan puhuta isästä? Ja miksi miehet eivät putoa pois työelämästä perheen takia?

Tunnistin kyllä kirjoituksesta itseni, osittain. On helppo ymmärtää, miksi juuri työssäkäyvä nainen syyllistyy. Äitimyytti voi edelleen hyvin. Käsitys, jonka mukaan vain äiti osaa antaa jälkeläisilleen näiden tarvitsemaa hoivaa - syliä, imetyksen aikaista katsekontaktia, kurahanskoja ja xylitol-pastilleja - vähintään lapsen kolme ensimmäistä vuotta, on vahva. Naisella on myös ääneenlausumaton lupa luovuttaa oravanpyörästä perheen tähden, kotiin jääminen on naiselle sosiaalisesti helpompi vaihtoehto.

Minun näkökulmastani yhtälö ei ole mahdoton. Mutta se, että on koko valveillaoloaikansa töissä, on mahdotonta.

Äitimyytistä seuraa se, että nainen päätyy kotonakin projektipäälliköksi. Vastuut eivät käytännössä jakaudu vanhempien tasan. Se, että Helinin puoliso on meppi (eli oletettavasti fyysisesti paljon poissa kotoa) tukee teoriaani.  

Tiiminvetotehtäviin päätyy ihan vaivihkaa.  Siinä vaiheessa kun pissii tikkuun kaksi viivaa, pitää olla ihan pirun tarkkana, ettei elämänmuutos koske vain itseä. Sukupuoliodotukset, joille ei välttämättä ole aikaisemmin altistunut, hyökkäävät puskista. Toinen vanhemmista jatkaa elämäänsä samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuin aiemminkin. Toinen laittaa uusiksi työnsä, vapaa-aikansa ja sosiaalisten suhteidensa lisäksi identiteettinsä.

Vetovastuu tuupataan yhteiskunnassamme äidille aika voimallisesti heti lapsen synnyttyä. Vaatii aika voimakastahtoisen isän, että siinä pystyy ottamaan ohjat.

Mikä tähän sitten auttaisi? Äitimyyttiä täytyy tökkiä, vanhempainvapaita uudistaa (olen edelleen vakaasti 6+6+6 hoitomallin kannalla), päiväkotipalveluja parantaa ja erilaisia ratkaisuja jakaa. Odotan myös markkinatalouden jeesaavan: uusia, arkea helpottavia palveluita tarvitaan kipeästi.

Tärkeintä olisi lopettaa se iänikuinen höpötys siitä, että miehen työ ei jousta. Kyllä se joustaa siinä missä naisenkin. Muuten hyväksymme maailman, jossa mies ei ole pätevä vanhempi, ja että on töitä, joita nainen ei voi tehdä.

Facebook-ryhmässäni syntyi tästä vilkas keskustelu ja myös Aamu-tv sekä Puheen iltapäivä tarttui aiheeseen. Kertokaapa tunnistitteko kirjoituksesta itsenne?

Valkolakattu tammiparketti onnistui

Palaan remppa-asioihin! Hima alkaa pikkuhiljaa näyttää himalta eikä työkalu- ja laatikkovarastolta, joten muutama sisustuspostaus tähän väliin. Otan ensimmäisenä käsittelyyn lattian.

Lattia oli yksi päänvaivaa aiheuttaneista valinnoista. Olohuoneessa ja ruokailutilassa sekä kahdessa makuuhuoneessa oli paksu, hieno tammiparketti 60-luvulta. Parketin kunto oli periaatteessa hyvä, mutta väri oli kellastunut ja tummunut ja joissain kohdissa sauvojen välissä oli rakoja.

Lisäksi halusin maalata yhden seinän turkoosiksi, joka tulisi paremmin esiin, jos lattia olisi vähän vaaleampi. Valkolakkaus siis kiinnosti.

Lähtötilanne oli tämä: 60-luvulla asennettu parketti, jota tuskin oli koskaan hiottu.
Kunto oli pääosin hyvä, muutamia halkeamia löyty.

Parkettimies oli kuitenkin epäileväinen. Hän ei ollut erityisen ihastunut valkolakkaustrendiin, sillä lopputuloksesta olisi vaikea saada tasaista. Suurimpana ongelmana hän piti sitä, että joihinkin kohtiin jäisi "harjan" jäljet. Sovimme pohtivamme asiaa uudelleen hionnan jälkeen.

Jo hionta muutti sävyä huomattavasti vaaleampaan suuntaan, mutta lakka kostuttaisi puun ja tummentaisi sävyä uudestaan. Sovimme, että hän vetää yhden kerroksen valkolakkaa ja katsomme, mitä siitä seuraa.

Siitä seurasi tämä.

Makuuhuoneen lattia luonnon valossa

Harjan jälkiä läheltä.

Yksi sävykerros riitti toivomaani vaalennukseen. Huoneista tuli aivan mahtavan avaria! Pieniä epätasaisuuksia tosiaan jäi, mutta ei häiritsevästi. Puun pinta on muutenkin elävä ja lattiaa harvoin tulee tuijotettua puolen metrin päästä (paitsi jos on kersa, mutta ne eivät maindaa).

Lattia keinovalossa.

Olen siis tyytyväinen! Arvokas, vanha lattia on edelleen arvokas, mutta pienellä puuteroinnilla vähän modernimpi. Tällä seuraavat 60 vuotta.

Lääkkeet talvifobiaan

Lokakuu lähestyy. Sitä mukaa angsti kasvaa (Fok_it:in vuodenaika-analogia on tarkkanäköinen).

Ei, tämä ei ole mustavalkoinen kuva.

Yritin viime syksynä selättää talvifobiani henkilökohtaisella positiivisuuskampanjalla. Päätin, etten valita säistä, pimeydestä enkä mistään vaan jatkan elämääni normaaliin malliin, hyviin puoliin keskittyen. Havaitsin, että niitä hyviä puolia ei juuri ollut. Se yleisin puolustuskaan ("talvella voi hiihtää!") ei viime talvena ollut mahdollista.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun valot sammuvat ennen kuin ehdin lähteä töistä kotiin, huumorintajuni loppuu. Elämä vaikeutuu.

En pysty suhtautumaan talveen asenne- ja pukeutumiskysymyksenä, koska talvella voin huonommin ihan fyysisesti. Paitsi, että kesällä elämä on paljon helpompaa, rikkaampaa ja palkitsevampaa, myös päivissä tuntuu olevan enemmän tunteja. On energisempi fiilis!

Talvella taas olen rauhaton, väsynyt, lyhytpinnainen ja stressaantunut - ja mieliala vetelee routaisissa pohjamudissa. Jos en paremmin tietäisi, sanoisin, että olen masentunut.

Luulin alakulon ja saamattomuuden johtuvan pimeydestä ja d-vitamiinin puutteesta, mutta tämä Tiede-lehden artikkeli herätti huomaamaan toisenkin merkittävän asian. Talvella liikun huomattavasti vähemmän.

"Kun luustolihakset joutuvat töihin, niissä muodostuu tavallista enemmän proteiinia nimeltä PGC-1 alfa 1. Sen on jo aiemmin todettu liittyvän liikunnan terveyshyötyihin, ja nyt tehdyissä kokeissa selvisi, miten se osallistuu masennuksen torjumiseen. Kyseinen proteiini nimittäin siivoaa verestä kynureeniiniksi kutsuttua aminohappoa, jota erittyy stressin yhteydessä."

Ööh. Samalla kun vuodenajan aiheuttamat haasteet lisäävät stressiä, arjen isoin, säännöllinen liikuntalohko jää pois: työpaikkaliikunta vaihtuu pyörästä bussiin ja spontaani liikkuminenkin jää kun yritän välttää ulkoilma-altistusta. Tällä on tietysti vaikutusta vaikka mihin.

Helvata. Millä mooseksen motivaatiolla saan itseni liikkeelle? Taidan hommata duuniin tämän.



Tai sitten voi ulvoa susien kanssa. Kun kysyin Koti-insinööriltä, että millä tästä talvesta taas selvitään, niin vastaus oli, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: "järjetön kiire jouluun asti ja sitten alkaakin jo valostua."