I-ha-naa!

Huh hah hei! Viikonlopun sisustusrumban tulos:

Skidillä on nyt ihana vaaleansininen pienen tytön huone, jossa on uusi ihana kirjahylly ja vaatekaappi ihanille 74-senttisille kevätvaatteille, jotka kaivoin vihdoin käyttöön.

Vierailla on ihana vaniljan ja vaaleanvihreän sävyinen vierashuone ja ihana vuodesohva, joka on myös ihana istua. Taidan nukkua siellä ensi yön, sekin on varmasti ihanaa!

Mulla on ihana "toimisto", jossa mä saan rauhassa blogata.

Lisäksi meidän makkarissa on ihana tummanruskea iso lipasto, jonne mahtuvat mun kaikki ihanat meikit ketjut ja vyöt. Laatikoissa on myös ihanat "sisälaatikot", joten olen pystynyt lajittelemaan tavaraa alaotsikoihin.

I-ha-naa! Nyt kun joku vielä pesis ikkunat. (Vihaan ikkunoiden pesua, muutan mieluummin.)

Selkään kyllä sattuu ja tili on tyhjä. Lupasin ukolle, että nyt ei vähään aikaan sisusteta, tosin ei ole kyllä varaakaan. Rahat meni Koti-Ideaan (en ole varma kirjoitusasusta), jossa oli helmikuun aikana tarjous kolme-huonekalua-kahden-hinnalla. Siis huonekaluja ilmaiseksi! O_o Tai no lähes ilmaiseksi, mutta mun mielestä toi oli niin hyvä tarjous, että se piti käyttää kolmeen kertaan. Ilmaisen huonekalun hinta nousi joka kerta säästöä. Milloin toi tarjous tulee Vepsäläiselle!? Siellä on aina kaksi kolmen hinnalla -päivät.

Tänään alkaa kevät. Ensi viikonloppuna kaivetaan grilli esille. Niin ja mun yhdet läheiset ystävät meni kihloihin, sekin on ihan järjettömän i-ha-naa! :D

- Mama kevätfiiliksissä

Ps. Ootteko huomannut että kirjoitan nykyään useammin? Koska mulla on enemmän ajatuksia ja energiaa. Arvatkaapa mitä. Lopetin imetyksen helmikuussa. Mulla olis jollekin hormonitutkimusryhmälle mielenkiintoinen väite takataskussa.

"Tervetuloa sukuun"

Hyvää naistenpäivää, hyvät naiset!

Sen kunniaksi: telaketjua! ;)

Minua on naimisiinmenoni jälkeen tituleerattu yllättävän usein ukkokultani sukunimellä, vaikka en nimeäni vaihtanut. En esimerkiksi eräissä häissä löytänyt itseäni pöytäkartasta ennen kuin tajusin etsiä, kuka on mieheni avecina.

Ärsytti. Minä olen minä! 70-luvulla joka toiselle annettu etunimeni aiheutti koulussa sen, että kaikki viisi Katjaa erotettiin sukunimen avulla, ja näin yli kolmikymppisenä olen jo ehtinyt koota jonkinlaisen identiteetin nimeni tueksi, sekä työelämässä että muissa sosiaalisissa ympyröissä.

Muutkin vaihtoehdot olivat huonoja. Meidän tapauksessamme ei voinut vedota toisen nimen harvinaisuuteen tai estetiikkaan. En nähnyt mitään järkeä kahden tusinanimen yhdistelmässäkään ja kompromissi olisi taas ollut vain minun. Kokonaan uuden yhteisen sukunimen etsiminen taas oli liian työläs projekti.

Toinen, jota kutsutaan automaattisesti väärällä sukunimellä on Skidi, joka siis sai minun sukunimeni. Totta kai. Miksi juuri minun pitäisi olla eriniminen lapseni kanssa? Nainenhan se saa kärsiä raskauden aiheuttamat suonikohjut, notkoselän, peräpukamat ja raskausarvet, synnyttää hiellä ja vaivalla (ei se epiduraali tee hommasta muuta kuin hetkeksi kivutonta) ja imettää niillä synnärillä tissien tilalle vaihtuneilla kipeillä kurpitsoilla herra ties miten pitkään. Nainen myös todennäköisesti pitää suurimman osan ellei kaikki eläkkeettömät vanhempainvapaat. Kaikkea kanssa.

Miksi tämä sitten ärsyttää? Kyseessä on täysin epätasa-arvoinen (ja työläs!) traditio, joka juontaa juurensa ajalle, jolloin syötiin kaarnaa. Laki, jonka mukaan nainen ei voinut omistaa mitään, aiheutti perintöjen, tilojen, osakkeiden ja muun suvun arvotavaran valumisen järjestään pojille. Näin myös tyttölapset tiesivät vain taloudellista harmia, sillä hänethän piti mahdollisimman varhain myydä aviomiehen sukuun kalliiden myötäjäisten kera.

Naisille ja miehille annettiin yhtäläinen oikeus perintöön ja naimaoikeus kaikissa säädyissä vuonna 1878 ja sukunimilakikin muutettiin 1986. Mistä kiikastaa?

No täällä perähikiällä kaikki uudistukset ovat järjestään pahasta ja helpointa on aina tehdä niin kuin kaikki muutkin.

Ilmeisesti moni nainen myös näkee sukunimen vaihtamisessa jotain ihanaa ja romanttista (yök) tai ei vain pidä omasta sukunimestään. Erityisen jännää on se, kuinka moderneina itseään pitävät miehet paljastuvat asenteiltaan 50-lukulaisiksi konservatiiveiksi, kun asia otetaan puheeksi.

Voi sitä kauhistunutta määintää.

Vedotaan käytäntöön, yhteiskunnan järjestyksen järkkymiseen (!) ja siihen että omat vanhemmat saavat sydänkohtauksen. Ja miesten nimenvaihtohan on kriminaalitaustan peittelyä. Herra Paskajärvelle tiedoksi, että kyllä se nimi naistakin pahentaa.

Peräänkuulutankin miehiltä rohkeutta toimia vastoin tunkkaista käytäntöä ja naisilta päättäväisyyttä pitää puolensa niitä vastaan! Tietysti jos kosintaa odottelee sen oman nimensä vaihtumisen toivossa niin mikäs siinä. Pitäkääpä sitten myös huoli, että mies tosiaan aktivoituu ennen ristiäisiä. Se on vähintä mitä hän voi tehdä.

Perheen yhteinen sukunimi on ainoastaan sopimus. Ja mikään sopimus ei yksin pidä perhettä koossa. Toivottavasti Skidillä on sitten aikanaan mahdollisuus ihan vapaaseen valintaan.

Naiset vapauteen! :D

Voi hitsinpimpulat

Olen yrittänyt lopettaa kiroilemisen ja pyrkiä myös välttämään kaikenlaisia - hmh - värikkäitä ilmauksia, joihin liittyy seksuaalisia vähemmistöjä, ihmisen karvoitusta yms. Tuo lapsukainen kun tajuaa jo puhetta enemmän kuin osaan aavistaakaan, enkä haluaisi ensimmäisen sanan olevan esimerkiksi paska. Jota myös käytetään usein.

Äkäinen purkaus on päässyt suusta kuitenkin muutaman kerran - saatte itse päättää olenko huono ihminen vai vain olosuhteiden urhi.

Tänään kertasin koko repertuaarin. Tiedän nimittäin nyt miksi espoolaisilla on kaksi autoa. Koska meillä ei ole joukkoliikennettä! Lähdin - raukkamaisesti myönnetään - bussipysäkiltä himaan 35 minuutin lumipyryssä seisoskelun jälkeen uutta autonkäyttöpolitiikkaa suunnitellen.

Eikä ollut ensimmäinen kerta. Olen yrittänyt matkustaa sekä Helsinkiin että Espoon sisällä, mutta aina päädyn värjöttelemään pysäkillä pohtien onkohan kaavailemani vuoro jo mennyt vai myöhässä. Kaksi kertaa olen jäänyt bussista, koska siellä oli jo kahdet vaunut ja kerran vuorossa oli yllättäenjoku extrakorkealattiabussi, jonne vaunut eivät mahtuneet. Lisäksi tässä maassa on paska - no okei - surkea keli 8 kk vuodesta, mikä on jo täysi syy rakentaa maanalainen julkinen verkosto. Haluan sen metron kehiin, maksaa mitä maksaa.

Toinen mieleenpaininut tapaus sijoittuu Tapiolaan, kyseessä oli enemmänkin epätoivon ilmaus.

Jäin Waynes'in tuulikaappiin kahden lasioven väliin jumiin vaunujen kanssa. Yhden minkkiturkkiakan oli aivan pakko päästä ennen mua ulos, kun olin jo yhdestä ovesta selviytynyt, joten tein ystävällisesti tilaa vaunujen sivulle. Akka paukautti oven kiinni omalta osaltaan ja mä nökötin siellä vitriinissä ihmisten tuijotettavana vailla mahdollisuutta ylettyä kumpaankaan oveen. Onneksi kahviseurani juoksi pelastaamaan minut suuremmalta häpeältä.

Kolmas tilanne kiteytyy turhautumiseen.

Tein hiukan väsyneenä kaalikeittoa ja päätin tunnin hauduttelun jälkeen lisätä keittoon myös hieman soijarouhetta. Kaadoin keittoon ruskeaa rouhetta - kaksi desiä pikakahvia. Sittemmin kahvimuruille ostettiin erinäköinen purkki, mutta itku oli lähellä. Asia olisi pitänyt kääntää voitoksi mutta nälkäisenä aivotoiminta on heikkoa. Kyseinen kofeiinipitoinen keitto olisi tietenkin hittituote markkinoitavaksi kaikille laihduttaville ja väsyneille mammoille.

Millä sanoilla olette korvanneet nämä tavanomaiset ilmaukset? Olen suhteellisen mieltynyt "Voi myrkky" sanontaan, siinä on riittävästi ärrää ja suu jää yrmeään asentoon.

Huuda pois

Lapsiperheeseen kertyy järjetön määrä kamaa ja joskus täytyy sisustustakin rukata lapsiystävällisempään suuntaan. Elintila pienenee sittereiden, lelujen ja kuukausittain pieneksi jäävien vaatteiden myötä dramaattisesti jo vuodessa ellei asialle tee jotain. Olenkin nykyään lievästi koukussa huuto.netiin. Huhu kertoo, että jotkut äidit tekevät muhkeaa tiliä kierrättämällä kaikki lastentarvikkeensa ja saavat niistä jopa parempia hintoja kuin ostaessaan. Palvelu ansaitsisikin jonkun ympäristömitalin vaikka en ihan käsitäkään sitä että jengi myy jotain täytettyjä ristikkolehtiä.. Nykyään siis aina kun uusi hankintatarve nostaa päätään, käyn ensiksi katsomassa onko jollain ylimääräistä. Viimeisin hankinta on harvinainen 130 cm leveä turvaportti pikku Kolumbusta varten.

Olen nyt päättänyt ottaa itseäni niskalapusta kiinni myös tuottopuolella ja asettanut tavoitteeksi laittaa joka päivä yksi tarpeeton esine myyntiin. Ja niitähän löytyy. Tässä muutama ilmoitushahmotelma.

Vauvan passi
Myyn yhden Suomen passin tarpeettomana. Rehellisen näköinen vauva, ei rikosrekisteriä. Kerran käytetty, mutta sivuilla ei leimoja. Erinomainen tilaisuus terroristeille!
HP. Tavalliselle kansalaiselle 1000€ / Terroristille 10.000€

Rikkinäisiä sukkia
Noin 1200 kappaletta mustia sukkia, joissa erikokoisia reikiä varpaissa ja kantapäissä, varret pääsääntöisesti ehjät. Laatikko kaupan päälle.
HP. 2€

Palovaroitin
Yksi palovaroitin, toimii jos osaa vaihtaa patterin. Sisältää uraania, joten terroristeille erinomainen tilaisuus.
HP. Tavalliselle kansalaiselle 10€ / Terroristille 100€

Huonekasveja
Itse kasvi enemmän tai vähemmän huonossa hapessa, mutta hienot ruukut. Mullat vaihdettu 2002 paikkeilla. Edullisesti parempaan kotiin.
HP 0,50€/kpl

Jään odottelemaan yhteydenottoanne.

Rimakauhu

Palaan töihin syyskuussa, hui. On suurinpiirtein samanlainen fiilis kuin ekana koulupäivänä, lievää paniikintunnetta. Eikä tiettykään siksi, että lapsi jää isänsä kanssa kotiin vaan täysin itsekkäistä syistä.

1) Mä en ehkä enää osaa olla projektipäällikkö. Entäs jos oon unohtanut miten kirjoitetaan projektisuunnitelmia, aikataulutetaan ja budjetoidaan? Ja sitten mä aiheutan firmalle kauheita tappioita, vahingoitan asiakkaiden liiketoimintaa ja saan nolosti kenkää. Ja kukaan ei enää palkkaa mua kun kaikki tietää miten mulle kävi. On pakko jäädä miehen elätettäväksi tai ryhtyä taiteilijaksi. Mikä on oikeastaan sama asia, kun mä en osaa kirjoittaa (hienosti!), maalata tai säveltää. Mulla ei oo koskaan enää omaa rahaa ja romahdan henkisesti.

2) Meidän firma on kasvanut kokoa. Ihanan sisäänpäinlämpiävä söpö pikku webbiputiikki on muuttunut vajaassa vuodessa isoksi, tärkeältä kuulostavaa liiketoimintaa harjoittavaksi yritykseksi. Kaikki kiiltää uutuuttaan: tj, organisaatio, projektihallintaohjelma, tilat, asiakkaat (no on siellä vanhatkin kyllä jäljellä) ja työntekijät. Vain pörssilistautuminen puuttuu. Mähän tarvitsen kuukauden perehdytyksen päästäkseni edes jotenkin kärryille, mikä firma mulle maksaa palkkaa. Mä olisin voinut milloin tahansa koko 7 vuoden työrupeamani aikana lähteä äitiyslomalle ja tulla takaisin samalle tuolille, samojen tuttujen projektien ja duunikavereiden keskelle. Epistä!

3) Firma on muuttanut. Kuinkahan monta kertaa mä myöhästyn töistä, kun uskollisesti huristelen Mikonkadulle. Mulla ei ole tiettykään uusissa tiloissa työpistettä, konetta eikä mitään. Onko mun kahvikuppi muutettu? Mihinköhän joudun istumaan. Onko mun kukatkaan hengissä?

4) Mä en tunne kaikkia. Ja kaikki ei tunne mua / tiedä mitä mä teen. Niiden 23 tyypin, jotka mä tunsin marsun lempinimeä myöten, lisäksi paikalla on toinen mokona täysin tuntemattomia immeisiä (jotka kuitenkin tietää missä kahvikone on). Mä opin ihan kauhean huonosti ihmisten nimet ja sitten mua varmaan pidetään leuhkana. Uskallanko mä enää olla oma itseni, kun mulla on aika kova ääni ja omituinen huumorintaju, ettei joku säikähdä.

Ei hitto. Lähden heti markettiin laittamaan loton. Ja tällä viikolla meen käymään uusissa tiloissa, mutta otan kyllä Skidin mukaan turvaksi.

Missä miehet laiduntaa

Matilda on musikaalinen, se on selvä. Jo kohtuaikoina kirkkomusiikki (selvennyksenä, että tuohon 9 kuukauteen osui kolmet häät) aikaansai kovaa potkimista ja ihan pikkuvauvana mollisointuinen musiikki aiheutti alahuulen väpättämistä. Meidän ainoalla lastenlevyllä on se biisi, joka kertoo neljästä kurittomasta kissanpojasta, jotka ovat hukkua järveen kun eivät totelleet äidin neuvoja. Siinä kesken iloisen rallatuksen tulee todella surullinen kohtaus, jossa kissat vielä naukuvat hädissään. Katastrofi. Koko biisi piti aina skipata. Hieman erikoisempi piirre on se, että Salkkareiden tunnarin kajahtaessa ilmoille mikään muu ei enää merkitse mitään. Mikä hirveintä, käytän kyseistä sävellystä nykyään kaikessa huomionkalastelussa: jos ruokapöydässä on liikaa mielenkiintoisia asioita, sanomalehteä ja astioita, ei muuta kuin tunnaria hyräilemään. Di di di din - din din din di din.. Ja puuro maistuu taas.

Pohdimme eilen, että millä tavalla tätä ilmeistä musiikillista kiinnostusta pitäisi kehittää. Luulen, että eniten tähän vaikuttaa se, kumman vanhemman kärsivällisyysgeeni Matildasta löytyy. Jos kyseessä on minun noin nanosekunnin mittainen pinnani, on selvää että jousisoittimet, puhaltimet ynnä muut vaikeat ja vasta pitkän harjoittelun jälkeen palkitsevat soittimet eivät tule kyseeseen. Onneksi meillä on piano. Siitä saa vähän lyhyemmälläkin sulakkeella irti Ukko Nooan. Oma pianonsoittoni jäi sikseen, koska satuin käymään tunneilla silloisen parhaan ystäväni kanssa, joka oppi kaiken hieman nopeammin. Vitutti aika paljon. Enhän voinut tietää, että tuo nainen soittaisi joku päivä jotain viittä soitinta Tukholman sinfoniaorkesterissa.

Eilen, kun iltamaidon yhteydessä katselimme Suomen Euroviisu-finaalia, Matilda vilkaisi minuun kysyvästi Teräsbetonin esityksen kohdalla. Niin. Elämässä tulee vääjäämättä hetki, jolloin ei osaa vastata lapsen yksinkertaiseen kysymykseen. Missä miehet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa. Miksi tosiaan. Voin kuvitella että muutama muukin vanhempi on joutunut perustelemaan tätä epäreilulta kuulostavaa väitettä. Täytynee kysyä yhtyeen virallinen kanta. Voi myös olla, että Matilda onkin riiminero eikä oikein sulata tällaisia "runosuoni kukkii, ootkos nähny kukkii" sanoituksia. Vaikea sanoa. Matildahan saattaa myöskin kyseenalaistaa koko kertosäkeen sisällön: onko tämä laiduntaminen miesten ratsastusmailla todella näin iso ongelma? Ehkä sitä on syytä alleviivata, ihan lampaiden vuoksi.