Rimakauhu

Palaan töihin syyskuussa, hui. On suurinpiirtein samanlainen fiilis kuin ekana koulupäivänä, lievää paniikintunnetta. Eikä tiettykään siksi, että lapsi jää isänsä kanssa kotiin vaan täysin itsekkäistä syistä.

1) Mä en ehkä enää osaa olla projektipäällikkö. Entäs jos oon unohtanut miten kirjoitetaan projektisuunnitelmia, aikataulutetaan ja budjetoidaan? Ja sitten mä aiheutan firmalle kauheita tappioita, vahingoitan asiakkaiden liiketoimintaa ja saan nolosti kenkää. Ja kukaan ei enää palkkaa mua kun kaikki tietää miten mulle kävi. On pakko jäädä miehen elätettäväksi tai ryhtyä taiteilijaksi. Mikä on oikeastaan sama asia, kun mä en osaa kirjoittaa (hienosti!), maalata tai säveltää. Mulla ei oo koskaan enää omaa rahaa ja romahdan henkisesti.

2) Meidän firma on kasvanut kokoa. Ihanan sisäänpäinlämpiävä söpö pikku webbiputiikki on muuttunut vajaassa vuodessa isoksi, tärkeältä kuulostavaa liiketoimintaa harjoittavaksi yritykseksi. Kaikki kiiltää uutuuttaan: tj, organisaatio, projektihallintaohjelma, tilat, asiakkaat (no on siellä vanhatkin kyllä jäljellä) ja työntekijät. Vain pörssilistautuminen puuttuu. Mähän tarvitsen kuukauden perehdytyksen päästäkseni edes jotenkin kärryille, mikä firma mulle maksaa palkkaa. Mä olisin voinut milloin tahansa koko 7 vuoden työrupeamani aikana lähteä äitiyslomalle ja tulla takaisin samalle tuolille, samojen tuttujen projektien ja duunikavereiden keskelle. Epistä!

3) Firma on muuttanut. Kuinkahan monta kertaa mä myöhästyn töistä, kun uskollisesti huristelen Mikonkadulle. Mulla ei ole tiettykään uusissa tiloissa työpistettä, konetta eikä mitään. Onko mun kahvikuppi muutettu? Mihinköhän joudun istumaan. Onko mun kukatkaan hengissä?

4) Mä en tunne kaikkia. Ja kaikki ei tunne mua / tiedä mitä mä teen. Niiden 23 tyypin, jotka mä tunsin marsun lempinimeä myöten, lisäksi paikalla on toinen mokona täysin tuntemattomia immeisiä (jotka kuitenkin tietää missä kahvikone on). Mä opin ihan kauhean huonosti ihmisten nimet ja sitten mua varmaan pidetään leuhkana. Uskallanko mä enää olla oma itseni, kun mulla on aika kova ääni ja omituinen huumorintaju, ettei joku säikähdä.

Ei hitto. Lähden heti markettiin laittamaan loton. Ja tällä viikolla meen käymään uusissa tiloissa, mutta otan kyllä Skidin mukaan turvaksi.

Missä miehet laiduntaa

Matilda on musikaalinen, se on selvä. Jo kohtuaikoina kirkkomusiikki (selvennyksenä, että tuohon 9 kuukauteen osui kolmet häät) aikaansai kovaa potkimista ja ihan pikkuvauvana mollisointuinen musiikki aiheutti alahuulen väpättämistä. Meidän ainoalla lastenlevyllä on se biisi, joka kertoo neljästä kurittomasta kissanpojasta, jotka ovat hukkua järveen kun eivät totelleet äidin neuvoja. Siinä kesken iloisen rallatuksen tulee todella surullinen kohtaus, jossa kissat vielä naukuvat hädissään. Katastrofi. Koko biisi piti aina skipata. Hieman erikoisempi piirre on se, että Salkkareiden tunnarin kajahtaessa ilmoille mikään muu ei enää merkitse mitään. Mikä hirveintä, käytän kyseistä sävellystä nykyään kaikessa huomionkalastelussa: jos ruokapöydässä on liikaa mielenkiintoisia asioita, sanomalehteä ja astioita, ei muuta kuin tunnaria hyräilemään. Di di di din - din din din di din.. Ja puuro maistuu taas.

Pohdimme eilen, että millä tavalla tätä ilmeistä musiikillista kiinnostusta pitäisi kehittää. Luulen, että eniten tähän vaikuttaa se, kumman vanhemman kärsivällisyysgeeni Matildasta löytyy. Jos kyseessä on minun noin nanosekunnin mittainen pinnani, on selvää että jousisoittimet, puhaltimet ynnä muut vaikeat ja vasta pitkän harjoittelun jälkeen palkitsevat soittimet eivät tule kyseeseen. Onneksi meillä on piano. Siitä saa vähän lyhyemmälläkin sulakkeella irti Ukko Nooan. Oma pianonsoittoni jäi sikseen, koska satuin käymään tunneilla silloisen parhaan ystäväni kanssa, joka oppi kaiken hieman nopeammin. Vitutti aika paljon. Enhän voinut tietää, että tuo nainen soittaisi joku päivä jotain viittä soitinta Tukholman sinfoniaorkesterissa.

Eilen, kun iltamaidon yhteydessä katselimme Suomen Euroviisu-finaalia, Matilda vilkaisi minuun kysyvästi Teräsbetonin esityksen kohdalla. Niin. Elämässä tulee vääjäämättä hetki, jolloin ei osaa vastata lapsen yksinkertaiseen kysymykseen. Missä miehet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa. Miksi tosiaan. Voin kuvitella että muutama muukin vanhempi on joutunut perustelemaan tätä epäreilulta kuulostavaa väitettä. Täytynee kysyä yhtyeen virallinen kanta. Voi myös olla, että Matilda onkin riiminero eikä oikein sulata tällaisia "runosuoni kukkii, ootkos nähny kukkii" sanoituksia. Vaikea sanoa. Matildahan saattaa myöskin kyseenalaistaa koko kertosäkeen sisällön: onko tämä laiduntaminen miesten ratsastusmailla todella näin iso ongelma? Ehkä sitä on syytä alleviivata, ihan lampaiden vuoksi.