KonMari meni kaappiin

Yhteistyössä Orthex SmartStoren kanssa.

Oletteko jo kuulleet japanilaisesta siivousmetodista nimeltä KonMari. Kenties hurahtaneet siihen?

Ette? No ei ihme, itämainen metodisiivoaminen ja ruuhkavuodet harvemmin sopivat saumattomasti yhteen. Mutta lukekaa toki eteenpäin, siinä on tiettyä ajatusta.

KonMari on siis japanilainen siivousfilosofia, jonka mukaan kodin konkreettisen siivoamisen myötä järjestät samalla myös sielunelämäsi (as if). Tähän liittyy kaikenlaista keskivaikeaa läppää siitä, että tavaroille pitäisi olla läsnä etc. KonMari myös lupaa, että kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan. Noh, näistä voi olla montaa mieltä, mutta koska Satu diggaili perusideaa, perehdyin asiaan.

Havaitsin, että minähän olen konmarittanut arjessani jo monta vuotta. Tavallaan.

Voitteko kuvitella, että tarvitsin kynttilöille oman laatikon?!

Kun otin vastaan kuuden vaatteen haasteen, tajusin että vaatekaapistani on koko ajan käyttämättä 60%. Lisäksi Mutsin kuoleman jälkeistä kodintyhjennysoperaatiota tehdessäni päätin, että en voi enkä aio olla samanlainen hamsteri kuin hän. Minun on a) hillittävä kaman kantamista sisään ja b) luovuttava aktiivisesti tavarasta, jota en enää tarvitse.

Ja koska olen ideologisesti sitä mieltä, että kaikki tavara on kierrätettävä, sitä muistaa paremmin punnita ostosten tarpeellisuutta.

Totuuden paljastavat kaapit. Mahtuvatko ovet kiinni? Tiedätkö mitä niissä on? Milloin viimeksi olet avannut piirongin laatikot?

Olen kaappi-ihminen. Minun henkinen taakkani kevenee, kun kaapit ovat järjestyksessä ja tiedän missä tavarat ovat. Siinä se KonMarin vetovoima minun nähdäkseni on.

Parempi piirtäjä tekisi paremmat kyltit.

En osaa päättää kummassa silmä lepää enemmän: tässä vai auringonlaskussa mökillä.

Siispä: konmaritusohjeet Project Maman tapaan.

1. Merkkaa kalenteriin raivausviikonloppu. Miehen, lapset ja muut häiriötekijät lähetät jonnekin, koska kämppä tulee olemaan hyrskynmyrskyn hetken aikaa. Varaa viiniä tai muuta suosikkituotettasi, joka edistää päättäväisyyttä ja rauhallisuutta.

2. Valitse kohde. Vain yksi kohde per päivä: varasto, eteinen, vaatekaappi, keittiö, lastenhuone. Vaikka raivaamista onkin vaikea rajata yhteen huoneeseen, ei kannata rohmuta liian isoja paloja kerralla. Muuten syntyy vain pahempi sotku ja joudut epätoivon alhoon.

3. Osta hyviä säilytyslaatikoita ja nimilappuja. KonMarin henkeen sopivat loistavasti Orthexin uudistuneet säilytyslaatikot. Kauniita, kannellisia laatikoita saa kolmea kokoa ja kahta väriä. Nimikyltit ja bambukansi myydään erikseen. Näitä saa monista kaupoista kuten Anttila, Kodin1, Citymarket, Prisma, Bauhaus ja Minimani.

Hämppis ja muut rakkaudella askarrellut jutut.

Tietokonepiuhat ja kameratarvikkeet.

4. Katsele. Katso kaappeihin, avaa laatikoita - hahmota synkkä kokonaisuus. Nuku sitten yön yli: aamulla aivosi ovat prosessoineet asiaa ja sinulle on alustava idea, mitä kamalle pitäisi tehdä. (Tai sitten ei, mutta aina voi improvisoida).

5. Pura. Vedä kaikki kamat hyllyiltä alas kolmevuotiaiden tapaan ja ala järjestää niitä takaisin. Älä laita takaisin mitään, mihin et ole koskenut pariin vuoteen.

6. Järjestä. Huomaat, että ongelmana ei olekaan se, mitä heitetään pois vaan se mikä pitää säästää. Jäljelle jääneelle, tarpeelliselle tavaralle on oltava paikka. Oma paikka.

Ne laatikot tulevat käyttöön nyt. Jokaisesta perheestä löytyy sitä sekalaista tavaraa, jolle ei ole helppo keksiä kotia, mutta joita ei voi heittää pois. Useimmiten ne ovat
a) huoltotarvikkeita (kenkävahaa, sulakkeita, nippusiteitä, poranteriä, jatkojohtoja, polttimoita),
b) sesonkituotteita (ulkovalot, kynttilät, pyöräilykypärät, fikkarit) tai
c) yhden asian kamaa (paketointitarvikkeet, kertikset, kuulosuojaimet, vappuviuhkat ja joulukuusen jalka).

Fikkarit ja heijastimet, aurinkolasit ja retkeilykamat.

7. Nimikoi. Tavarat jaotellaan järkevästi laatikoihin, jotka nimikoidaan (joskus otsikko on helpompi piirtää kuin kirjoittaa) - muuten et enää seuraavana päivänä muista, mitä boksissa on. (Ja tämä tulikin tarpeeseen: eilen illalla piti nopeasti löytää kaapista ensiapukamat kun Snadi sai kolmen sentin avohaavan päähänsä.)

Joudut vaikeiden päätösten eteen, sillä asiat ovat päällekkäisiä ja liittyvät toisiinsa. Kuuluvatko lasten kakkukynttilät juhlatarvikkeisiin vai kynttilöihin?

Voimia.

8. Nauti. Sitten juuri ennen perheen paluuta katselet kaappeja, joissa vallitsee ihana järjestys ja kontrollifriikin silmä lepää. Tämän lähemmäs zeniä ei ruuhkavuosi-ihminen pääse.



Ps. Lahjoitin Snadillekin pari boksia, joihin hän sai konmarittaa lelunsa. Niihin menivät tärkeimmät: Frozen-asiat ja Siskon antamat askartelujutut, joita ei saa heittää pois.

Positiivisen kautta uhmaa vastaan

Uutisia sarjassa maailma menee parempaan suuntaan.

Uhmaikäisen kanssa voi olla liukkailla jäillä.

Kuulin jokin aika sitten Huomaa hyvä -kirjasta, jonka pääviesti on, että tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon ja heikennymme siinä, mitä teemme vähän. Jos harjoittelu parantaa banaanipotkua, miksi se ei pätisi muihinkin ominaisuuksiin? Kun kuulemma yksi toimivimmista keinoista kasvattaa hyvän luonteen taitoja on osoittaa lapsille heidän vahvuutensa sekä opettaa, miten niitä voidaan hyödyntää.

No, samaan positiivisuuden konseptiin perustuu myös suomalaisvoimin kehitetty (Espoossakin testissä ollut) Voimaperhe-hanke, jossa erityisen uhmakkaiden nelivuotiaiden vanhemmille annetaan valmennusta uhman kohtaamiseen. Uhma pitää hyväksyä vain tiettyyn rajaan asti.

Uhman kohtaaminen on aika pirun vaikeaa. Koska vain hyvin poikkeuksellinen ihminen jaksaa taistella samoista, rutiiniluonteisista asioista ja säännöistä päivästä toiseen asiallisesti. Joskus riitelystä tulee itseään vahvistava kierre.

Tämän kierteen katkaiseminen on lapsen itsensä kannalta äärimmäisen tarpeellista, sillä sen kautta voidaan ehkäistä myöhempää häiriökäyttäytymistä. Hesari tituleerasikin systeemiä mielenterveyden rokoteohjelmaksi.

"Lasten mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että lapsuusiässä alkavat vaikeat käytösongelmat ovat yhteydessä aikuisiän sosiaalisiin ja mielenterveyden ongelmiin. Lapsuuden käytösongelmia voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa tarjoamalla vanhemmille keinoja omien kasvatustaitojensa kehittämiseen ja lasten ongelmien hallitsemiseen." -Utu.fi

Ja hyötyyhän siitä ihan koko perhe. Uhmaikäinen, joka on oppinut painamaan vanhemmilta kaikki nappulat pohjaan, voi pahimmillaan terrorisoida koko kodin ilmapiiriä.

Voimaperhe-malli on simppeli.

Osa lapsista on nelivuotiaina erityisen uhmakkaita (lue: täysin mahdottomia), mutta huomio kohdistetaan vanhempiin. Neuvolassa tarve kartoitetaan kyselyn avulla, perhevalmentaja pitää vanhemmille nettivastaanottoa ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Kokemusten mukaan huikeat 80% osallistujista saa apua. Ne lapset, joiden käytökseen vanhempainohjauksella ei saada muutosta, voidaan ohjata jatkohoitoon.

Mistä sitten tietää asuuko kotona tällainen erityisen haastava tyyppi? Sinkkonen tekee pesäeroa normaaliin uhmaamiseen kolmen erottavan tekijän kautta (ja huom. tämä koskee vain yli nelivuotiaita, sen alle naperot ovat ameeboja). Näitä ovat lapsen väkivaltaisuus, vahingonilo ja empatiakyvyttömyys. Aikamoisia tabuja hiekkalaatikolla. Puhumattakaan siitä, että voisi tunnustaa ettei tiedä mitä tehdä ja että tarvitsee jeesiä.

Parhaimmat ideat ovat edelleen yksinkertaisia.

TOP 5 Talvipelit

Arktinen ja ulkoliikunnan kannalta kohtuullisen mahdoton tammikuu on aiheuttanut sen, että sisäaktiviteetit ovat olleet kova sana.

Isojen lasten kanssa on sentään se pelastus, että voi pelata kaikenlaisia pelejä. Kaivoimmekin naftaliinista kaikki vanhat suosikit - ja keksittiin pari uuttakin.

1. Fortuna with a twist. Kuulapeliin kyllästyy hyvin nopeasti ellei lisää lyöntikierroksiin haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä lyöden (en muuten suosittele puhaltamista, koska lauta on nelivuotiaan jäljiltä suht kostea), kolmas sukkapuikolla lyöden, neljäs kierähdystekniikalla jne. Naurattaa enemmän kuin uskoisi.

2. Bling-leikki. Perheen vanha klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Kategoriat ovat ihminen, kasvi, eläin, satuhahmo, ruoka, taivaankappale ja robotti, jotka kattavat kaiken, mitä universumista tarvitsee ajatella.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen ´peppu´, hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli. Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset häviävät tässä aina.

4. Lelupiilonen. Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä kun ipanat pähkivät, mitkä ovat vielä piilossa. Tämä on huomattavasti kivempaa kuin ihmisten kanssa. Varsinkin persevänä aikuisena on hyvin vaikea löytää muita piiloja kuin vaatekaappi. Ja aivan hauskinta on piilottaa lelu sekajätepussiin, etsijän naama on näkemisen arvoinen, haha!

5. Yhden vokaalin keskustelu. Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se kuka mokaa ensin häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

Osa näistä toimii myös autossa ja lentokoneessa, jos reissuja on tiedossa. Laittakaahan kommenttiboksiin jakoon omat sisäajanviettovinkkinne!

Mitä se varhaiskasvatus oikein on?

Tänään oli Hesarin mielipidepalstalla hyvä kysymys.

Kotiäiti, lakimies Jessica Naukkarinen uskalsi tunnustaa, ettei tiedä, mitä mystinen "varhaiskasvatus" on:

"Väitetään, että varhaiskasvatuksella voidaan ehkäistä syrjäytymistä ja että varhaiskasvatuksessa lapsi saa kaikenlaisia virikkeitä. Väitetään myös, että kotihoidossa oleva lapsi jäisi jostakin paitsi. Mistä?"

Tietoa toki löytyy ihan googlettamalla, ei siitä Hesariin olisi tarvinnut kirjoittaa, mutta vastaus kysymykseen on, että ei välttämättä mistään ja ehkä kaikesta. Riippuu perheestä.

Kirjoittaja miettii myös, miksi varhaiskasvatuksesta niin kovin meuhkataan. Tämä liittyy työssäkäyvien vanhempien kylmään rinkiin perseen alla. Päivähoidon laatu on suoraan verrannollinen kasvattajien pätevyyteen ja ryhmäkokoon ja lasten hyvinvointi taas siihen, että vanhemmat ovat saaneet itse arvioida, osaavatko he tämän homman vai eivät. Hallituksen vajakit säästöideat uhkaavat tätä tasapainoa. Hekään eivät tiedä, mitä varhaiskasvatus on.

Kysymyksen tekee kiinnostavaksi myös se, että tässä ollaan tabussa kiinni. Tutkimusten mukaan kotona annetaan sekä paras että huonoin hoito.

Suomalaisugrilaisen perimätiedon mukaan lapsen on aina paras olla kotona, mikä näkyy korkeassa kotihoitoprosentissa - muissa Pohjoismaissa päivähoitoa arvostetaan enemmän. Lapsia saa siis hoitaa kuka tahansa - jopa minun kaltaiseni täysummikko - kunhan vain on äiti. Kotihoitajan motivaatiota, kasvatustaitoja tai lapsen ikävaiheiden tuntemusta ei tarkisteta - saati mitata - missään kohtaa.

Mitä hyötyä varhaiskasvatuksesta sitten on?

Tutkijoiden mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus (ja selvennettäköön vielä, että varhaiskasvatusta annetaan siis myös kotona) ja se myös tasoittaa sosioekonomisia eroja, tasapäistää. Tämän arvo on vaikeasti mitattavissa rahalla.

Päiväkodit perustettiin tietysti siksi, että vanhemmat pystyivät käymään töissä vauvavaiheen jälkeen. (Muutenhan esimerkiksi naispuolisen lakimiehen koulutus olisi hukkaan heitettyä rahaa, jos he ikinä halusivat perheellistyä.) Nykyään päivähoidon rima on nostettu vähän korkeammalle kuin hengissä selviämiseen: varhaiskasvatukseen. Minun on helppo käydä töissä kun tiedän, että ammattilaiset huolehtivat ipanoista hyvin. Sama pätee tietenkin myös koululaiseen.

On tosi hyvä, että tästä puhutaan - varsinkin kun monessa kunnassa näitä keskusteluja juuri käydään. Ja on hieno juttu, että kysyjä kokee olevansa hyvä lastenhoitaja. Joku toinen ei vain ole yhtä hyvä.

Ps. Espoo päätti jättää ryhmäkoot ennalleen.

Kaksi kuukautta ilman karkkia

Kun lopetin karkin syönnin pari kuukautta sitten, tein sen muutamasta tärkeästä syystä: söin liikaa sokeria ja tämä tapahtui erityisesti karkin muodossa.

Jos suvussa on kaikkia mahdollisia aineenvaihduntasairauksia, ei kannata testata, saisiko sen kakkostyypin diabeteksen myös itselleen.

Luopumisen tuskaa on lievittänyt myös se, että olen törmännyt useampaankin kiinnostavaan tutkimukseen sokerin vaikutuksista terveyteen. En tiennyt, että sokeria kannattaa vähentää, jos sydänterveys kiinnostaa tai ei halua näyttää ikäistään vanhemmalta.

Lisäksi tutkimus ylipainoisten lasten terveyden kohenemisesta pelkästään sokeria vähentämällä oli kiinnostava, vaikkakin tutkimuksessa oli puutteensa. Sokeri sekoittaa maksan toimintaa ja ylipainoisilla nuorilla onkin havaittu jopa juoppojen ongelmaksi miellettyä rasvamaksaa.

No miten on mennyt noin niinkun omasta mielestä? Oikeastaan aika samoilla linjoilla mennään kuin ensimmäisen kuukaudenkin aikana, mutta pientä muutosta kuitenkin ja pari yllätystä.

Painoon ei ole ollut merkittävää vaikutusta, mutta pientä pudotusta kylläkin. Alkuun korvasin pussin rapistelun muulla puputuksella, mutta toisen kuukauden aikana se on hiljalleen jäänyt. Fiksi ei ole yhtä tehokas, joten miksi vaivautua. Vatsa on litistynyt, osaksi siksi, että turvotus on vähentynyt.

Yllättävää on se, että en ole sortunut.

Tiesin jo entuudestaan, että viini olisi paljon helpompi jättää väliin kuin karkki. Ja voi hyvänen aika, tilaisuuksia sortumiseen on todella ollut: lakkoilijana sen vasta huomaa, miten niitä perkeleen glukoosifruktoosipalleroita on tarjolla joka puolella.

Mielitekoja on ollut, mutta ehkä ne ovat vähän harvenemaan päin - pitäisi melkein seurata näitä. En ole penkonut kaappeja hullun kiilto silmissä etsien ihan mitä tahansa lapsilta unohtunutta pääsiäismunaa. Tiedän, missä pahimmat vaarat vaanivat: iltapäivällä toimistossa ja viikonloppuna kotona. Olen ottanut ohjelmistoon iltapäivävälipalan ja kotona auttaa se, että kaapissa ei yksinkertaisesti ole karkkia. Himoa limppariin, jätskiin, pullaan tai kekseihin ei ole kehittynyt, päinvastoin.

Mutta sitten on ollut yksi yllätys. 

Kaksi kuukautta ei ole vielä riittävä seuranta-aika, mutta ainakin yksi uusi ja täysin yllättävä havainto on löytynyt. En löytänyt aiheesta selkeitä tutkimustuloksia, mutta sanotaanko nyt näin, että jos on paha pms ja muutakin menkkahäikkää niin tätä sokerinkäytön leikkaamista kannattaa kokeilla. Palaan tähän vielä kun olen perehtynyt sokerin ja hormonitoiminnan suhteeseen tarkemmin - mutta kertokaa mielellään kokemuksianne muut karkkilakkoilijat?

Positiivisiin käänteisiin kuuluu myös löytö: ei-ällömakea glögi. Joulu ilman vihreitä kuulia odottaa.

Valoa ja viileyttä unettomille

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka pitää unta samanarvoisena (ellei tärkeämpänä) terveyden peruspilarina kuin ruokaa ja liikuntaa. Luenkin aina kaikki unitutkimukset innolla.

Tämä viimeisin käsitteli keinovalon merkitystä unen laadulle ja pituudelle (alkuperäinen englanninkielinen artikkeli täällä). Monissa tutkimuksissa on todettu erityisesti viihde-elektroniikan sinisen valon vähentävän mm. lasten yöunia.

(Minua on näissä kummastuttanut se, että jos ruudun tuijottaminen todella piristäisi, mihin tarvitaan kirkasvalolamppuja. Eikö aamulla facebookin selaaminen riittäisi? Vertailun vuoksi tabletista lähtee 5-50 luksia, sisätilojen normaalivalaistuksesta noin 100 luksia, kirkasvalolampusta 10 000 luksia  ja auringosta kirkkaana päivänä jopa yli 50 000 luksia.)

Noh, nyt tätä ns. luonnollista unirytmiä on selvitetty päiväntasaajan tienoilla elävien luonnonkansojen avulla, joilla ei ole käytössään sähkövaloa eikä älypuhelimia.

Kuinka kävi?

Tutkimuksessa tehtiin monia kiinnostavia havaintoja. Unirytmit olivat hämmästyttävän yhdenmukaisia. Tutkitut
1) eivät menneet nukkumaan heti auringon laskettua vaan tunteja sen jälkeen,
2) eivät nukkuneet länsimaista ihmistä pitempään vaan vähemmän,
3) eivät nukkuneet päiväunia,
4) nukkuivat talvella tunnin pitempään ja
5) heräsivät kun lämpötila oli tippunut matalimmilleen. 

Erityisen kiinnostavaa oli se, että tutkituilla ei esiintynyt juurikaan unettomuutta tai univaikeuksia. Näillä kansoilla ei ole edes sanaa unettomuudelle. Miksi he nukkuvat niin hyvin?

Tutkijat jäivät pohtimaan kahta asiaa.

Mikä on aamuvalon puutteen merkitys länsimaisten univaikeuksien taustalla. Päiväntasaajalla valossa oleskellaan nimenomaan aamulla, koska iltapäivällä on siihen liian kuuma. Aamun valo nimittäin ehkäisee myös masennusta.

Toiseksi: miten tärkeä lämpötila on unen säätelyssä? Onko länsimaisten makuuhuoneiden tasainen lämpö huono juttu?

Olen nukkunut koko aikuisen elämäni hyvin: pitkään ja sikeästi. Lapsiperheistyminen on verottanut nukkumiseen käytettävää aikaa ja laatua eri tavoin ja iän myötä sekä kaamosmasennus että iltavirkkuoireet tuntuvat pahenevan. Hyvän unen reseptini löysin jo opiskeluaikoina - ja se pätee edelleen.

Nukun (aina kun voin) ikkuna rakosellaan - ehkä tuosta lämpötilasyystä. Asunnon ostossa yksi kriteeri on se, että makuuhuoneen ikkuna on voitava pitää yöllä auki. (Muistelen kauhulla edelleen kesää, jolloin asuin kerrostalossa Mannerheimintien varrella ja ikkuna piti pitää kiinni metelin takia.)

Optimaaliset heräämisolosuhteet taas pitävät sisällään tuon aamuvalon. Olen huomannut, että saan pidettyä yökyöpelitaipumukseni kurissa, kun hyppään aamulla melkein tunniksi fillarin selkään. Lisäksi olen täysin hereillä kun pääsen töihin.

Uneen vaikuttaa moni asia ja paljon on vielä selvittämättä. Ehkäpä näillä tutkimuksilla päästään kuitenkin pikkuhiljaa eroon siitä menisit vain aikaisemmin nukkumaan -läpästä.

Kärsitkö kaamosoireista? Millaiset ovat optimaaliset nukkumajärjestelysi?

Mitä vastaanottokeskuksissa tarvitaan?

Facebookini täyttyy kysymyksistä, mitä tavallinen ihminen voi tehdä Suomeen saapuvien pakolaisten auttamiseksi. Suurimmalle osalle helpointa on antaa tavaraa, mutta mitä keskuksissa tarvitaan?

Tein muutaman puhelun vastaanottokeskukseen, SPR:lle ja Suomen pakolaisapuun. Ja olipa hyvä että tein. Puhelut vakuuttivat siitä, että suomalaisten auttamishalu on tällä hetkellä valtavaa, mutta kanavat ovat epäselvät. Tässä tiivistys siitä, miten voit auttaa.

1. Lahjoita vaatteita ja tavaroita

Pääkaupunkiseudun vastaanottokeskusten toive on se, että kaikki apu annettaisiin Suomen Punaiselle Ristille, joka koordinoi avustusvirtaa. Tämä on ihan ymmärrettävää: keskukset eivät ehdi tehdä lajittelua ja toisaalta lahjoitukset eivät jakaudu tasaisesti. Jos SPR ei ole vaihtoehto, tarkista toiveet vastaanottokeskuksesta ennen kuin toimit.

SPR:n Kontti-keräyspisteet ottavat vastaan toimivia, puhtaita ja ehjiä vaatteita, tavaroita, leluja ja viihde-elektroniikkaa, keräyslaatikoiden sijainnit näet tästä. Kontti-auto hakee ilmaiseksi suurikokoisia huonekaluja kaupunkialueella. Osa lahjoituksista myydään kierrätystavarataloissa (tuotto käytetään Punaisen Ristin avustuskohteisiin) ja osa lahjoitetaan suoraan eteenpäin. Jos haluat lahjoittaa erityisesti suomalaisille vastaanottokeskuksille, mainitse siitä tavaraa tuodessasi.

Erityisesti tarvitaan miesten vaatteita ja kenkiä. Suurin osa Suomeen asti päässeistä tulijoista on miehiä, vaikka pakolaisista tasan puolet on naisia (katso kohta 2). Erityisesti talvivaatteista on puutetta.

Lisäksi voit tarjota tavaroille kuljetusapua. Autolliset tai kuormapyörälliset ihmiset voivat koota porukan kasaan ja heittää kavereiden ja naapureidenkin tavarat samalla keikalla.

2. Tee rahalahjoitus

Niiden ihmismassojen auttamiseksi, jotka eivät pääse Suomeen asti, tarvitaan rahaa. Naiset ja lapset jäävät yleensä pakolaisleireihin (tai sukulaisten hoteisiin) maan sisälle tai naapurimaihin, koska matka Eurooppaan on raskas ja hengenvaarallinen. Naisia ja lapsia autat siis lahjoittamalla rahaa vaikkapa seuraaviin keräyksiin:

• Punaisen Ristin Nälkäpäivään, jonka tuotto menee montaa kohdetta rahoittavaan katastrofirahastoon,
• Unicefin kautta katastrofialueiden lapsille tai  
• YK:lle pakolaisleirien pyörittämiseen (YK:n alaisen UNHCR:n yhteistyökumppani Suomessa on Suomen Pakolaisapu). 

3. Vinkkaa tiloista

Nykyiset vastaanottokeskukset ovat jo täynnä ihmisiä ja lisää on tulossa - tarvitaan siis lisää tilaa. Tahtoa perustaa keskuksia on (niiden ylläpidon kustantaa valtio), mutta majoitukseen sopivien tilojen löytäminen on hankalaa. Mikä tahansa tyhjillään oleva teollisuushalli ei käy vaan rakennuksessa pitäisi olla myös vessoja ja suihkuja. Jos tiedät sopivan, tyhjillään olevan paikan, josta kaupungin virkamiehet eivät välttämättä ole tietoisia, vinkkaa siitä vaikka kaupunginjohtajalle, joka voi aloittaa tarkemman selvityksen.

Kotimajoituksen tarjoamisesta kiinnostuneiden kannattaa odotella vielä hetki, jotta Maahanmuuttovirasto saa säännöt selkiytettyä. EDIT: Rautalankaohjeet löytyvät täältä.

4. Anna aikaa

Onko sinulla aikaa? Vapaaehtoistyön vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Ehditkö Nälkäpäivän lipaskerääjäksi tai jopa mukaan ystävätoimintaan? SPR järjestää tarvittavat koulutukset ja perehdytykset, mukaan kannattaa ilmoittautua nettilomakkeen kautta, jotta yhteydenotto jää talteen.

Pakolaisten kanssa työskentely saattaa arveluttaa kielitaidon vuoksi, mutta huoli on turha. Arabiaa ei tarvitse osata (mutta jos osaat olet kullanarvoinen!), sillä moni puhuu englantia ja sanoittakin pärjää. Voit osallistua vaikka paikallisiin kokki- ja käsityökerhoihin tai toimia natiivioppaana, joka tutustuttaa suomalaiseen kulttuuriin ja näyttää missä on paikkakunnan leikkipuisto ja kirjasto.

Järjestöillä ja vastaanottokeskuksilla onkin nyt positiivinen ongelma: auttamisen kanavoiminen oikeisiin kohteisiin vie hetken. Malttia siis, tästä työstä ei voi myöhästyä.

Mikä ihmeen kilpirauhanen?

Olen aina ollut perusterve. Siksi tunne, kun lukee jotain sairausartikkelia ja huomaa, että joka saakelin kohta oireluettelosta täsmää, pääsi yllättämään.

Minulle kävi niin tämän kilpirauhasesta kertovan jutun kanssa, johon törmäsin jonkun somelinkkauksen kautta. Aloin alkuhämmennyksen jälkeen tutkia asiaa lisää.

Väsymys.
Palelu.
Huono aineenvaihdunta.
Hiustenlähtö.
Matala verenpaine.
Muistin pätkiminen.
Kuukautishäiriöt.

Voi hyvänen aika, kerää koko sarja! Yhtään ei auttanut tieto, että vaiva diagnosoidaan yleensä yli nelikymppisillä naisilla. Eikä se, että perintötekijät vaikuttavat. Mummolla kun oli jotain kilpirauhasongelmia (en tietenkään muista mitä).

Olen hyvin tietoinen internetin avulla itsetehtyjen diagnoosien paikkansapitävyydestä. Nämä kaikki kohdat ovat selitettävissä myös geeneillä, kylmillä vuodenajoilla ja toimiston liiallisella ilmastoinnilla, keski-ikäisyydellä ja iltavirkkuudella. Kukapa nyt ei väsymystä tunnistaisi oireeksi.

Lisäksi on ihan normaalia, että en enää ole samassa tikissä kuin parikymppisenä ja kaikenlaista pientä kremppaa löytyy.

Mutta mikä ei kuulu asiaan? Missä kohtaa pitäisi terästäytyä ja mennä lääkäriin?

Jos olen (aina ollut) ihminen, jolla on synnynnäisesti vähän laiska aineenvaihdunta, onko se yhtään sen vakavampaa kuin nikkeliallergiani? Jos elämänlaatu on terveyden mittari, lähtisin ennemmin hakemaan lääkitystä vaikka pitkävihaisuuteeni kuin siihen, että palelen aina kun ulkolämpötila tippuu alle 25 C asteen.

Tunnen itseni (edelleen) terveeksi, tiedän miten saan kroppani toimimaan paremmin ja siedän huonoja puoliani. Onko juuri perusterve hemmetin huono hakemaan apua?

Olen vakaasti sitä mieltä, että neuvolakäyntejä ei pitäisi lopettaa ollenkaan tai vähintäänkin ne pitäisi aloittaa uudelleen kun ihminen täyttää neljäkymmentä. Vaihtoehtoisesti pitää lopettaa internetin käyttö.

Ps. Jotta kukaan ei loukkaantuisi: tarkoitus ei ole millään tavoin halveksia niitä, joilla on joku oikea lääkitystä vaativa sairaus, vaan pohdiskella rajatapauksia, terveyden ja sairauden häilyvää eroa.

Uusi piha

Kun muutimme uuteen asuntoon viime syksynä, arkkitehti-appiukkoni toppuutteli remontti-intoani: tehkää vain välttämätön, jättäkää hautumaan kaikki, minkä voi jättää.

Neuvossa on vinha perä, asettuminen kestää hetken. Viisaus pätee etenkin pihaan, jossa kannattaa kertaalleen katsoa läpi vuoden kierto. Mistä valo tulee? Kuinka paljon sitä tulee? Onko piha suojaisa vai tuulinen? Miten pihaa käytetään? Aamukahvit, riippukeinu, marjapensaita?

Me tarvitsimme ennen kaikkea ulkoruokailutilan. Koska ilta-auringossa syöminen on vain maailman siisteintä.

Lähtötilannetta ei ollut hirveän vaikea lähteä parantamaan.
 
Takapihalla kasvoi jos jonkinlaista puskaa, nokkosia ja 60 vuotta vanha, sateenvarjoksi levinnyt omenapuu, jota ei oltu leikattu ehkä koskaan. Liuskekivet olivat peittyneet rikkaruohoihin ja sammaleisiin, kapean terassilaudoituksen alla juhlivat citykanit. Lisäksi maa oli epätasaista, kantoja oli siellä täällä ja seinänvierustat kaipasivat soraa.

Mietin pitkään kiveystä sekä omppupuun ja pensaiden kohtaloa, mutta keväällä päätös oli kypsä. Puu varjosti ja oli kallellaan taloa kohti, eikä sitä olisi suoristanut millään. Säästin kuitenkin valtavan rodopuskan, vanhan betoniruukun ja liuskekivet. Ne vain sijoiteltaisiin eri tavalla.

Kaivuri tuli paikalle pari viikkoa sitten.

Ja nyt ollaan tässä.

Tällä kertaa jätin istutustyöt ammattilaiselle. Pihalla on nyt hyötykasveja, riippaomenapuu, varrellisia marjapensaita näkösuojaksi, pensasmustikkaa ja viljelylaatikko (!), joka odottaa asukkaita - ja niitä citykaneja. Siirtonurmikko rullattiin paikoilleen tunnissa. Toivottavasti tämän keksijä on saanut kansainvälisen rauhanedistämispalkinnon.

Paitsi että pihalla voi nyt olla, koko olohuoneessa on ihmeellinen valo. Moni kyläilijä on kysynyt että olemmeko tehneet sisällä jotain remonttia. Periaatteessa olemme. Ikkunasta näkyvä maisema vain alkoi.. noh, näkyä.

Ja katsokaa, satoa! (Hilloa, mehua, naposteltavaa!)

Yhtä asiaa jäin vielä harkitsemaan.

Kööpenhaminassa ihmiset istuivat lasillisella ulkona vaikka oli suhteellisen viileää. Melkein jokaisella terassilla olikin lämpölamppu. Tämä alkukesä on osoittanut, että jos Suomessa haluaa syödä ulkona useammin kuin kerran kesässä, ei voi jättää mitään sattuman varaan.

Pitäiskö?

Haista keidas eli retki kasvitieteelliseen puutarhaan

Suhasin Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta ohi monta vuotta, joka arkipäivä. Työmatkani varrella oleva aidattu alue on ollut paikoillaan jo vuodesta 1829, mutta jostain syystä en koskaan tajunnut, että sinne voisi myös mennä. Ja vielä lasten kanssa.

Lummehuone oli monen suosikki.

Kun etsiskelin koko perheen viikonlopputekemistä, puutarha tuli mieleeni. Puistohan sekin on, ja täynnä jänniä istutuksia. Sitäpaitsi olin käynyt jos useaan otteeseen menestyksekkäästi luonnontieteellisessä museossa, miksi en kokeilisi vaihteeksi kasveja.

Koska en ollut kaveripiirini ainoa keltanokka, lähdimme tutustumaan kasvitieteeseen seurueessa, jossa oli mukana kolme aikuista, kaksi nelivuotiasta ja yksi koululainen.

Palmuhuonetta kiertää katon rajassa kiinnostava terassirakennelma, mutta sinne ei saanut mennä.

Kaakao! Tunnistin HayDayn perusteella.

Kupintäytettä tosiaan tulee tällaisesta puskasta.

Hämmentävä kannukasvin taustalla näkyy vähän kasvihuoneen arkkitehtuuria.

Joissain huoneissa oli ihon sileyttävä kosteusprosentti, mikä tekee paikasta myös terapeuttisen talvikohteen.

Keltainen pioni! Ja paikallinen pölyttäjä, joita Kaisaniemessä myös kasvatetaan!

Sant paulioille omistetussa huoneessa oli toivomuslammikko.

Osa ulkopuutarhan kohteista on remontissa mutta nähtävää riittää kyllä.

Nuo isot lumpeenlehdet kuulemma kannattelevat jopa kaksi aikuista ihmistä. Täydellinen päiväunipaikka!

Yllätyimme iloisesti! Paikka on aivan uskomattoman hieno rauhan, hiljaisuuden, silmiä särkevän väriloiston ja huumaavien tuoksujen keidas keskellä vilkkainta Helsinkiä.

Isossa ulkopuutarhassa voi kävellä maksutta, kasvihuoneisiin on pääsymaksu (kuukauden ensimmäisena torstaina talvella klo 16–18 ja kesällä klo 15–17 on ilmainen sisäänpääsy). Aluetta uudistetaan paraikaa, mutta nähtävää riittää silti. Uusittu, kasvien kehityshistoriaa mukaileva alue avataan vuoden päästä.

Koska kasvihuoneita on monta -- vaihdellen erilaisista ilmastoista kasviheimoihin -- paikka on sadepäivän tekemiseksikin aivan loistava.

Kahvilaan eme päässeet, mutta tämäkin on kuulemma aika kiva. Poutasäällä ei tarvitse sisällä istuskella.

Me aikuiset arvostimme ehkä eniten sitä, että nenä virisi tuoksujen keskellä kesäkuntoon. Snadin mielestä parasta oli (ratikkakyydin lisäksi) toivomuslähde, mutta Skidi osasi arvostaa jo kylteistä löytyviä tuttuja (stevia, kaakao, kahvi) ja tuntemattomia lajeja (impatiens zombensis = kärsimätön zombie = äiti aamulla) sekä eläviä fossiileja.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos olet tekemässä kesällä pihaistutuksia, saatat saada kummallisia inspiraatiopuuskia. Meidän pihalle tulee ainakin keltaisia pioneita ja se aistipuutarhassa esillä ollut karhunpehmeä havu.

On tyhmää jäädä auton alle

Taas on lapsi jäänyt auton alle suojatiellä.

Toimittajien lähes poikkeuksetta käyttämä sananvalinta aktiivisesta auton alle jäämisestä ilahduttaa joka kerta. Otsikkoonhan voisi kirjoittaa, että autonkuljettaja törmäsi pikkulapseen suojatiellä, mutta niin tapahtuu harvoin. Miksi?

No, auton törmääminen ihmiseen tietenkin kuulostaa pahalta. Sellaista kuvaa on ikävä antaa, varsinkin jos kyseessä on vain ihan pikkuinen töytäisy, mikä kuulostaa reilun tonnin painoisen metallimöhkäleen tekona paljon miellyttävämmältä. Eiväthän autot - eivätkä autoja kuljettavat ihmiset - varsinaisesti haluaisi ajaa kenenkään päälle. Saati holtittomasti törmätä.

Mutta lapset, nuo pienet, hitaat hattivatit! Luulevat suojatiellä ehkä olevansa jossain suojassa ja suorastaan jäämällä jäävät siihen autojen tielle ihan omana valintanaan eivätkä väistä ollenkaan. Sehän on tyhmää.

Sitäpaitsi kuljettajalle tulee tulee seuraamuksia. Sakot liikenteen vaarantamisesta (huom. ei päälle ajamisesta tai törmäämisestä). Uhrin - tai siis toisen osapuolen - vammat hoidetaan veronmaksajien rahoilla.

Kukaan ei ole syyllinen, virhettä ei ole tapahtunut. Sellaista sattuu.

Jänniä nämä eufemismit. Joskus ne paljastavat asenneongelmia.

Mukavuuspyöräilijän manifesti

Fillarikausi on korkattu! Aloitin pyöräilyn jo helmikuun puolella, heti kun kauhuindeksi (pimeys+kylmyys+liukkaus) alkoi laskea.

Ensimmäisinä pyöräilykertoina muistuu aina mieleen, että pyöräilyn tuotekehitys on jäänyt jotenkin kesken - tai sitten se on väärien ihmisten käsissä. Kun puhutaan kehityksestä, puhutaan yleensä tekniikasta: vaihteista, rungon materiaaleista ja levyjarruista.

Mutta kun minä en ole kilpa-ajaja. Viis veisaan härpäkkeistä ja vauhdin maksimoinnista, olen pullamössöpyöräilijä ja kiinnostunut oikeastaan vain mukavuudesta.

Esimerkiksi.

Kypärä. Hyvännäköinen kypärä on ilmeisesti mahdottomuus, mutta päähän hyvin istuva ja helposti säädettävä malli olisi jo turvallisuusnäkökulmastakin poikaa. Ihmisten päät ovat hyvin erimuotoisia ja säätöjä / pehmusteita pitäisi olla moneen lähtöön. Lisävarusteeksi katupölyaikaan kaipaisin myös integroitavaa raitisilmasuodatinta.

Tuulilasi. Eräänä iltana taivaalta satoi puuskaisen tuulen mukana pieniä nauloja. No ehkä se oli vaan jotain jäähilettä, mutta on hemmetin vaikea polkea silmät kiinni ja kasvot taaksepäin käännettynä. Arvostaisin jonkinlaista naaman eteen tulevaa suojaa. Eikä ollenkaan haittaisi jos sen voisi myötätuulella kääntää purjeeksi.

Suuntavilkku. Reitilläni on kohta, jossa pitää kääntyä autotien suuntaiselta kevyen liikenteen väylältä ajoradan yli vasemmalle. Joudun kurkkimaan olkani yli 180 astetta samalla kun jarrutan ja valmistaudun kääntymään. En mitenkään voi irrottaa toista kättä näyttääkseni suuntamerkkiä tai olen jontkassa.Tämä olisi myös pimeällä erittäin toivottava ominaisuus.

Minipainepesuri. Kuraisilla keleillä fillari kehotetaan pesemään, jotta maalipinta ja ketjut eivät ruostu. Anteeksi, mutta missä? Meillä ei ole ulkona vesipistettä enkä aio raahata fillaria kylpyammeeseen. Pienen vaahtosammuttimen oloinen hanasta täytettävä painepesuri ratkaisisi akuutin rapakriisin.

Satula. No onhan mulla toki satula. Mutta toiveena olisi mukava satula. Tuhto on ensimmäisten pyöräilykertojen jälkeen tulessa (ja tätä ilmiötä on tutkittu ihan lääketieteessäkin) kunnes se ilmeisesti turtuu. Mitä järkeä siinä on? Kuka autoilija suostuisi istumaan penkillä, josta tulee perse kipeäksi?

Pumppu. Tajusin vasta viime syksynä erään pyöräilyharrastajan opastamana, miten täynnä renkaiden pitäisi olla, jotta pyörä rullaa kevyesti. Renkaita pitäisikin pumpata säännöllisin väliajoin, mutta se on niin hirveä projekti, että välttelen sitä viimeiseen asti. Kädet ovat mustat, selkä kipeä ja se musta korkki häviää aina - ja lopputuloksena kumi saattaa olla tyhjempi kuin aloittaessa.

Mitäs mieltä olette - pääsisikö näillä alkuun? Ja kertokaa ihmeessä, jos nämä keksinnöt ovat jo olemassa!

Ps. Olen tänä keväänä aloittamassa yhteistyöprojektia Helkaman (!) kanssa ja testaan mm. sähköpyörää! Pyöräilyaiheista juttua siis tulossa enemmänkin.

Ps. Tiedoksi kaikille fillaroitsijoille, että Hesarissa on aloittanut pyöräilyä sekä liikuntana että liikkumisena käsittelevä blogi Veloelo. Ottakaa seurantaan jos aihe kiinnostaa.

Wilma on syytön

Koulun ja vanhempien yhteydenpitoon tarkoitettu tietojärjestelmä Wilma saa välillä kuulla kunniansa. Viimeksi asialla oli Sari Helin. Tämä järjestelmä kuulemma pilaa koulun ja kodin välit.

Anteeksi, mutta minua alkaa pikkuhiljaa nolottaa olla vanhempi.

Juu, onhan se Wilma ruma. Kyllä, käyttöliittymä on mallia karvalakki. Silti olen onnistunut löytämään sieltä kaiken tarvittavan - toisin kuin epämääräisistä, repun pohjalle unohtuneista heippalapuista tai viiden sadan ihmisen sähköpostilistoilta. Väitän, että vain teknisesti poikkeuksellisen rajoittunut ihminen ei osaa käyttää Wilmaa - ja sitten lienee ongelmia muidenkin tietojärjestelmien kanssa.

Järjestelmä on syytön myös viestien sisältöön. Ihan yhtä älykästä olisi syyttää sms-teknologiaa ikävistä tekstareista.

Se, millaista palautetta kanavaa pitkin tulee liittyy opettajaan ja vanhempaan, ei järjestelmään. Kukaan ei kiellä puhumasta opettajan tai rehtorin kanssa kanssa, jos kokee palautekäytännön epäreiluksi, negatiiviseksi tai liian yksityiskohtaiseksi. Kyseessähän saattaa olla jopa väärinkäsitys.

Ja se taas, miten palautetta käsittelee ja tulkitsee, liittyy vanhempaan itseensä, ei järjestelmään.

Siinäpä se meidän pihvimme höyryää.  

Olemme aivan armottoman huonoja ottamaan vastaan mitään palautetta oman lapsemme toiminnasta ja käytöksestä, oli kyseessä sitten tarjoilija tai opettaja. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee kaiken kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan.

Mokat ovat alkuun yhteisiä, tietenkin. Syyllistyminen siitä, että ekaluokkalainen unohtaa liikkakamansa kuuluu asiaan. Toivon, että yläasteella ipanan voi jo olettaa muistavan itsekin jotain.

Maa kutsuu. Ihan kaikesta ei tarvitse sydänjuuriaan myöten loukkaantua eikä tietojärjestelmän viestejä tarvitse dramatisoida tai ylitulkita. Läksyt tekemättä -merkintä tarkoittaa, että tiedoksi, ipanasi läksyt olivat kyseisen tunnin osalta tänään tekemättä. Ja vastavuoroisesti Läksyt tekemättä -merkintä ei tarkoita, että lapsesi on idari kuten sinäkin.

Sitten tuppaa unohtumaan myös se, että eivät ne opettajat niitä merkintöjä huvin vuoksi lähettele. Niitä lähtetetään, koska meidän odotetaan puhuvan kotona koulun säännöistä: jos puhelin on päällä luokassa, voidaan kotona vielä kerrata miksi se pitää laittaa pois päältä. Ja onhan se nyt ihan todella hyvä, että saan tiedon, jos olen lähettänyt ipanan kouluun liian myöhään. Huomenna sitten skarpataan.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän "reaaliaikaiseen rikosrekisteriin". Haluaisin päiväkoti-ikäisillekin kunnon tietojärjestelmän, jossa olisi kaikki akuutti info: kevään muistettavat päivämäärät, meneillään olevat epidemiat, allergiat, päiväunet ja varhaiskasvatustavoitteet.

Wilman käyttö on loppujen lopuksi ihan helppoa. Poteroista poistuminen on paljon vaikeampaa.

5:2 dieetin esimerkkipäivä

Sain gaalakuvasta palautetta. Pikkubroidi ilmoitti, että olen riutuneen näköinen. No en ole, mutta tuli mieleen eräs 90-luvun kesä, jolloin laihduin stressin seurauksena muutaman kilon: mutsi oli roudaamassa anemiatesteihin.

5:2 siis tehoaa. Vaikka pudotuksessa on kyse vain kolmesta nihkeästä kilosta (ja puolikkaasta vaatekoosta), mun kropassa se näkyy heti. Samalla on lähtenyt myös epämääräistä turvotusta.

Saan paljon kyselyitä dieetin käytännön toteutuksesta ja Vihreä Lintu pyysi esimerkkipäivää.

Tässä siis paastopäivä avattuna:

7:30 Herätys. Ei aamupalaa, vesilasillinen. Duunissa tee.
12:30 Lounas. Panostan tähän ruokailuun joten vedän yleensä proteiinia ja salaattia 350-400 kalorin edestä.
15:00 Kahvi jossa teelusikallinen maitoa. Vettä.
18:00 Päivällinen hyvin kevyenä: hapankorppu, raejuustoa ja tomaattia (+yrttisuolaa) tai pikku annos kevyttä linssikeittoa. Vettä.
21:00 Iltatee. Vettä.
23:00 Nukkumaan. Tämä tuntia aikaisemmin kuin normaalisti.

Ja tällä setillä siis kaksi päivää viikosta, itse valitsin maanantain ja torstain. Muut päivät saa olla ihan normaalisti (mikä ei tarkoita yletöntä sikailua).

Tämä oli siis minun mallini. Jos haluat kokeilla, muista seuraavat jutut.

1. Testaa. On ihan yksilöllistä, miten ateriajako parhaiten toimii ja minä viikonpäivänä paastoaminen on helpointa. Tämän mallin löysin parin viikon testailun jälkeen.

2. Kärsivällisyyttä. Alkuun paastopäivät voivat olla hankalia (mm. sokeri- / kahviviekkarit voivat olla aika pahat) mutta mun kroppa tottui parissa kuukaudessa: nyt maha ei enää murise ja mieli ei vaadi iltaviiniä ja -voikkaria.

3. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. En tiedä miksi, ne vain ovat - palelee, päätä särkee ja aivot räjähtää, jos ei juuri tällä sekunnilla saa perhepizzaa tuplajuustolla ja 16 cl punkkua. Älä panikoi. Mikään ei mene pilalle, jos syöt vielä yhden omenan tai nappaat kaapista suolakeksin. Ja ota ihmeessä lasin pohjalle vähän punkkua. Seuraavalla kerralla sitten tarkemmin.

Ja jos kumppani mussuttaa paastopäivän iltana sohvalla vieressäsi glögiä ja syö kylmäsavuporoleipää, olet oikeutettu keskikokoisiin kilareihin. Mutta se tunne kun farkut tuntuvat löysiltä jalassa on kyllä ihan palkitseva.

Loppiaisen juustokakku "down under style"

Rakastan juustokakkua (kukapa ei), mutta hyvin usein kyseinen leivonnainen on liian tuhti. Siis sellainen, että jo parista lusikallisesta on fiilis, että koko sisäelimistö on vuorattu voilla.

Jestas, miten hyvä juustokakku. Kuva täältä.

Sain aivan uuden innostuksen tähän tuotteeseen, kun uuden vuoden vieraamme toi mukanaan australialaistyyliin duunatun juustokakun. Tämä ihan oikeasti Australiasta kotoisin oleva herrasmies oli tehnyt kakusta suklaa-vadelmaversion, joka on originaalia juustokakkua (ainakin mielikuvissani) kevyempi, hapokkaampi ja raikkaampi.

Down under -kakku oli kaiken lisäksi gluteeniton. Siis lähes terveellinen!

Ja aivan  t ö r k e ä n  hyvää! Ekasta palasta en ehtinyt ottaa edes kuvaa, niin nopeasti kakku imeytyi makunystyröihini. Kaverin lautasesta ehdin räpsäistä kännykällä todistusaineistoa.

Resepti löytyy originaalina täältä, mutta tässä käännös ystäväni käyttämistä suomalaistarvikkeista:

- 320 gr Gullónin gluteenittomia suklaakeksejä
- 80 gr sulatettua voita
- 375 gr tuorejuustoa
- 1,25 dl kuohukermaa
- 70 gr sokeria
- yhden sitruunan kuoriraaste
- 1-2 liivatelehteä (tai agar-agaria)
- 60 ml kiehuvaa vettä
- 300 gr pakastevadelmia (kesällä tietty tuoreita)
- tummaa suklaata

Pohja tehdään murennetuista suklaakekseistä ja voista. Taikina taputellaan vuoan (reseptissä suositellaan suorakaiteen muotoista vuokaa, mutta toki pyöreäkin käy) pohjalle ja reunoille, jonka jälkeen laitetaan vuoka vartiksi pakkaseen.

Tuorejuusto, kerma ja sitruunankuori vatkataan sähkövatkaimella kunnes seos on kuohkeaa ja sokeri sulanut. Sitten sulatetaan liivatelehdet kuumaan veteen (yhdellä lehdellä tulee aika juokseva versio) ja sekoitetaan hyvin juusto-kermasoossiin.

Lopuksi sekoitetaan varovasti joukkoon vielä 200 gr vadelmia ja lusikoidaan koko juttu vuokaan. Sitten vain jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Koristele kakku sulatettuun tummaan suklaaseen dipatuilla vadelmilla, mintunlehdillä ja pöläytä päälle tomusokeria.

Koska loppiaiselta nähdäkseni puuttuu ruokatraditio, julistan tämän kesäisen juustokakun täten loppiaisen viralliseksi leivonnaiseksi!

Ongelma on ehkä siinä, että loppiaista tulee kakun toivossa vietettyä pitkin vuotta. Tai mikäs ongelma se nyt loppujen lopuksi on. Ei mikään!

Cheers, mates!

Auttamisen ammattilaiset

Sähköpostiini putkahti taannoin kohtuullisen omituinen kysymys: "Haluaisitko lähteä käymään meidän varastolla?"

Minttu, Phocahispida ja meikkis

Kysyjänä oli UNICEFin Suomen toimisto, joka halusi esitellä Kööpenhaminassa sijaitsevaa keskusvarastoa muutamalle suomalaiselle perhebloggaajille. Koska lennot kuitattiin UNICEFille lahjoitetuilla Finnair-pisteillä eikä yksikään lapsi jäisi ilman poliorokotusta matkani takia, ilmoittauduin mukaan. Mukava bonus oli, että matkaseuranani olisivat iloiset Ilman sinua olen lyijyä -blogin Phocahispida (juttu reissustamme täällä) ja Mami Go Go:n Minttu.

Perille päästyämme huomasin aika nopeasti, että kyseessä ei ollut mikä tahansa verkkokellari. Oletin näkeväni meluisan, paniikissa laatikoita pakkaavia ihmisiä täynnä olevan hallin. Ei sinnepäinkään. Vaikka tällä hetkellä maailmassa on käynnissä jopa viisi pahimman luokan kriisiä, tunnelmaa loi lähinnä pakkausrobottien ja trukkien unelias hurina.

Mies töissä lyhyellä pakkauslinajstolla.

Pitkälle automatisoitu ja viimeisen päälle suunniteltu tuotantolinjasto, jonka avulla vihkot, hygieniatrvikkeet, huovat ja vesikanisterit löytävät tarvitsijansa, on saksalaisen prosessiosaamisen taidonnäyte: toisesta päästä tulee sisään tasaisella tahdilla erilaisia tarvikkeita ja toisestä lähtee ulos avustuspaketteja, yhteensä 40:ä erilaista. Lähin mielikuva oli eräänlainen hätäavun Ikea - mutta laadusta tinkimättä.

Suosikkini on metallilaatikosta ilmestyvä koulu!

Tuotekehitys on kiinteä osa toimintaa

Oletko kuullut UNICEFin innovaatioista? En minäkään. Emme ole kohderyhmää.

Hätäapupakettien lisäksi on tarvittu muitakin täsmätuotteita, joita vapaa markkinatalous ei spontaanisti synnytä. UNICEF onkin kehittänyt itse monia kohdemaissa tarvittavia tuotteita.

Osa tuotteista on vanhoja klassikkoja, kuten vesipumppu, osa taas edustaa modernia teknologiaa.

Lähtökohtana on aina ongelmanratkaisu kuten esimerkiksi tilanne, että kaikki rokotteet vaativat katkeamattoman kylmäketjun, mutta siinä vaiheessa kun maan sähköverkko on murskana, jääkaapit lopettavat toimintansa. Piti siis kehittää aurinkopaneelilla toimiva jääkaappi.

Tuotekehitystä voi nähdä myös pakkausdesignissa. Kuvitelkaapa itse tilanne, jossa apupaketteja pitää olla mahdollista jakaa ja annostella nopeasti, kaoottisissa oloissa ja mahdollisesti lukutaidottomien tai täysin eri kieltä puhuvien ihmisten toimesta. On kohtuullisen vaativa viestintähaaste saada paketeista universaalisti ymmärrettyjä.

Tuotekehityksen hienoin kulminoituma on kuitenkin vuosikymmenten saatossa hioutunut palveluketju.

Kriisiprotokolla on kristallinkirkas. Kun maanjäritys halkaisee saaren tai taifuuni pyyhkäisee satatuhatta kotia perheineen mereen, aikaa kauhisteluun ei ole. Kun hätäapupyyntö saapuu, on toimittava.

Ensimmäiset 72 tuntia keskitytään saamaan kohteeseen puhdasta vettä (=vedenpuhdistustabletteja ja vesiastioita) ja terveyspakkauksia, jotka sisältävät muun muassa antibiootteja ja muita lääkkeitä, saippuaa, suolasokeriseosta sekä hygieniatarvikkeita.

Kahden viikon sisään roudataan paikalle teltat, hätäapuravinto, rokotteet ja koulutarvikkeet. Koska arki on saatava alkamaan uudestaan.

Reilun kuukauden jälkeen alkaa jälleenrakennus. UNICEF osallistuu erityisesti koulujen rakentamiseen ja kunnostukseen sekä vesihuollon järjestämiseen. Tässä vaiheessa paketit eivät enää riitä, tarvitaan insinöörejä ja koulutusta.

Hallinto maksaa - ja se onkin koko pointti

Usein kuulee arvostelua siitä, että avustusjärjestöjen kautta apu ei mene lyhentämättömänä perille. Tämä tarkoittaa, että jos lahjoitan UNICEFille kympin, vain 7,5 euroa menee kohteeseen. Epistä?

Vaatimus nollakuluista on absurdi. Jos haluan lahjoittaa polio-rokotteen aasialaiselle lapselle, en voi marssia apteekkiin, ostaa rokotetta, postittaa sitä Kuala Lumpurin Matkahuoltoon ja pyytää virkailijaa toimittamaan sitä jonnekin, jossa ehkä joku paremman tiedon puutteessa söisi sen. Mutta pääasia, että ei mennyt kuluja?

Organisaatiolla on tarkoitus. Se on koko tehokkaan avun edellytys!

Ensinnäkin on oltava valmiudessa: neuvoteltava alihankkijoiden kanssa ja pidettävä yllä varastoa. Unicef on yleensä ensimmäisenä paikalla, koska he ovat melkein kaikissa maissa pysyvästi paikalla. Tämän ansiosta katastrofeista saadaan tilannekartoitus valtiolle ja medialle aikailematta.

Ja kun katastrofi tapahtuu, kaikki on valmista: arvioidaan ja kommunikoidaan tarpeet, paikannetaan avuntarvitsijat, lähetetään paikan päälle oikeanlaisia apupaketteja ja aloitetaan jakelu. Tavoitteena ei ole pelkästään pitää lapsia hengissä. Tavoitteena on saada romahtanut, kriisissä rypevä maa takaisin jaloilleen, huolehtimaan itse lapsistaan. Kuntoutus tähtää tässäkin toimintakyvyn palauttamiseen.

Oikea auttaminen vaatii kovan luokan tuotekehitystä sekä prosessi- ja johtamisosaamista, josta suomalaisinsinööri lentäisi persiilleen.



Paras tapa auttaa ja samalla vähentää hallintokuluja on ryhtyä kuukausilahjoittajaksi. Ebola-uhrit eivät tarvitse villasukkia vaan ammattimaista apua. UNICEFilta sitä saa, vieläpä pikkurahalla.

Säännöllisen kassavirran merkitys on jokaiselle yrittäjälle itsestäänselvä: kun rahoitus on kunnossa, voin keskittyä työhön. Säännöllisyys lisää hankintojen suunnitelmallisuutta ja ennustettavuutta, parantaa neuvottelumahdollisuuksia ja vähentää markkinointikampanjoiden tarvetta.

Kaiva siis kuvetta, hyväosainen länkkäri. Se on ainoa, mitä voit tehdä.

Project mama meni Instagramiin

Kuulkaas, uuden älyföönini myötä minusta on tullut myös Instagram-sisällöntuottaja. Tiedetään, tiedetään. Kaikki muut ovat olleet siellä jo ikuisuuden, mutta minkäs minä sille voin, että nämä nykyajan kotkotukset eivät olleet yhteensopivia vuonna 2006 hankitun luurini kanssa.

Olin muutenkin vähän skeptinen. Pakkoko siellä nyt kaikkien on olla? En missään tapauksessa ole mikään vahva visuaalinen tyyppi ja kuvani ovat keskinkertaisia. Mitä ihmettä postaan, jos en jaksa herkistellä syksyn väriloistoa tai taltioida lounaitani? (Lapsiperheen ruokapöydästä harvemmin saa kovin herkullista kuvaa).

Ja miten ihmeessä nyt mitään uutta kanavaa ehdin päivittää, kun aika ei muutenkaan meinaa riittää?

Sitten kersat hajottivat viime viikonloppuna ikkunan. Kun tuijotin säröille mennyttä ruutua tajusin, että tästähän se kuvamateriaali syntyy, kuten blogikin. Arjesta. Asioista, jotka minua naurattavat (tai itkettävät). Kuvan nappaaminenkin on onneksi nopeaa eikä sanoja välttämättä tarvita.

Ja yleensä visiitit mukavuusalueen ulkopuolelle opettavat jotain. Kuka tietää, ehkä minustakin kuoriutuu visuaalinen tyyppi kunhan aivot kalibroituvat uudelleen.

Kertokaapa instakonkarit, kenen kuvavirta on seuraamisen arvoinen? Myös itsensä saa mainita.

Ps. Jos sosiaalisen median strategiasi on mallia jyrkkä ei, kuvafiidi löytyy tuolta oikeasta sivupalkista.