Miten on sujunut karkiton vuosi?

Kohta tulee kuluneeksi vuosi siitä kun päätin, että en tarvitse elämääni karkkia. Tai tarvitsisin, mutta en syö.

Luonnon karkkeja. Ei edes samalla viivalla salmiakkiufojen kanssa.

Suhteeni karkkiin on aina ollut intensiviinen. Väriaineilla ja aromeilla terästetyt glukoosisiirappipallerot olivat pääasiallinen energianlähteeni teiniaikoina ja elämäni sisällöksi ne muuttuivat erityisesti raskausaikana ja äitiyslomalla.

No, miten vuosi on mennyt?

Tuota. Ihan kohtuullisesti. Itsekurini on ollut yllättävän hyvä. Olen istunut jopa kersojen kanssa leffassa  annostellen leffanameja heille enkä laittanut yhtä ainutta omaan suuhun. Selkärankanihan on suorastaan karkaistua terästä.

Ja on tästä sellaistakin hyvää seurannut, että olen oppinut itsestäni kaikenlaista. En enää himoitse ihan mitä tahansa makeaa. Suklaa ja lakut eivät kiinnosta enää ollenkaan eikä jäätelökään oikeastaan nappaa. Lisäksi himo kulkee käsi kädessä paitsi kuukautiskierron myös univajeen kanssa. Kesälomalla karkin vastustaminen oli helppoa, haasteet kasvoivat heti töiden alettua.

Mutta siihen ne hyvät uutiset sitten loppuvatkin.

Marja-pavlova saaristoravintolassa. Kevyesti kesän paras jälkkäri.

Yhtään en ole laihtunut (eikä varsinaisesti ollut tarkoituskaan) mutta jotenkin olisin kuvitellut näin merkittävän uhrauksen vaikuttavan johonkin. Ehkä kompensoin pussin rapistelun jollain muulla tavalla tai sitten se ei ollut merkittävä kalorilähde alunperinkään. Tai sitten se johonkin on asia, jota ei näe. Poskihammastakin särkee edelleen aina silloin tällöin.

Eniten ottaa päähän se, että himo ei osoita laantumisen merkkejä. Monet väittävät, että karkki lakkaa kiinnostamasta, kun on ollut jonkin aikaa ilman. Tiedätte sen hokeman: 21 days to develop a habit, 90 days to make a lifestyle change.

Se on pelkkää puppua. Kuten arvata saattaa, asia on monimutkaisempi. Jotkut tavat oppii helpommin kuin toiset. Minun karkkihimoni on hieman laimentunut, mutta ei todellakaan poistunut.

Kun kylkiluuni murtui yskimisestä keuhkoputkentulehduksen päätteeksi, iski kriisi. Olin urheilukiellossa kuusi viikkoa ja vitutti niin paljon, että kävin ostamassa pantteripussin.

Pääsin läträämään sokerilla kun tein anopin kanssa kirsikkalikööriä.

Aivojeni mielihyväkeskus veti kaikki mittarit kattoon jo pelkästä pussin avaamisesta (heti kaupan pihalla tietty), ja kun sain ensimmäiset karkit suuhun, taivas aukesi. Silloin tajusin, että olen toivoton. Puoli vuotta ei merkitse mitään, vuosi ei merkitse mitään. En ikinä opi pois karkkihimosta, mutta voin oppia pois ostamisesta.

Tärkein sääntö onkin, että kotona ei saa olla jemmaa. Kun Koti-insinööri hoitaa ruokaostokset, karkkia ei ilmesty kaappiin. Ikävä kyllä.

Päätin kuitenkin, että siirryn psykologisiin keinoihin ja lievennän tuomiotani. Jos karkki on tietyissä olosuhteissa sallittua, ehkä kiintymyksestä katoaa se terävin kärki ja mukaan tulee tarveharkintaa. Jatkossa siis leffassa voin syödä pari tervapirua. Ja kersoilta voi pölliä, jos on viikonloppu.

Milloin ruuhkavuodet loppuvat?

Työkaveri, pienen lapsen äiti, huokasi tänä aamuna, että milloin nämä ruuhkavuodet oikein loppuvat. Vähän aikaa mietittyäni vastasin, että varmaankin siinä vaiheessa, kun kersat menevät kouluun ja se kahteen suuntaan roudaaminen vähenee.

Puhuin potaskaa. Vaikka aikataulujen ja rutiinien suorittamisessa on oma haasteensa, minua kuormittaa se toinen, henkinen ruuhka. Kaikki juuttaan muistettavat asiat.

Ne eivät ole hetkeen katoamassa mihinkään. Esimerkkinä lista tämän viikon muistettavista pikkuasioista. 

Etsi Skidin todistus ja allekirjoita.
Täytä (jälleen kerran) päiväkodin allergialappu.
Tilaa lisää nimikointitarroja.
Vie kolmet kengät suutarille.
Hanki Skidille pyöräilykypärä, joka mahtuu päähän.
Kalenteroi oikomishoitoajat ja kommunikoi koululle.
Varaa neuvola.
Katso netistä neuvolan varaussysteemi.
Korjaa kanteleen hihna.
Selvitä, milloin kaikkien kaikki harrastukset alkavat.
Maksa yleisurheilukoulu.
Käy ostamassa haketta ja tulppaaninsipuleita.
Muista hommata Skidille harrastuseväät.
Tsekkaa firman laskutus ja maksa verot.
Sovi kirjoitusjutun haastatteluaika.
Suunnittele kirjan loput infografiikat.
Osta aikuisten sadehousut ettei käy niin kuin maanantaina.
Snadilla kaikki sukat jääneet pieniksi, myös ne kuukausi sitten ostetut. Osta uusia.
Sisäistä uudet jumppa-aikataulut.
Katso milloin Kierrätyskeskuksen auto pysähtyy tässä lähellä.
Muista varata syyslomareissu. Ja vähintäänkin avaa keskustelu hiihtoloman konseptista.


Kun tämän lisäksi on sitten se normaali arki ja päiväduunit, niin korvien välissä on tosiaan pientä ruuhkaa ja riittämättömyyden tunnetta. Tällaisten check-listien kanssa lyö välillä tyhjää ja neuvola jää varaamatta. Onneksi ei ole vilkkain synttärikausi.

Ja jos tuntuu siltä, että muisti on taantunut kolmevuotiaan tasolle, niin diagnoosi ei välttämättä ole varhaisiän dementia vaan lapsiperhe-elämä.

Toisaalta onhan tässä puolensa: se onnistumisen tunne on valtava kun saa jotain tehtyä! Kanteleen hihna on nimittäin nyt kiinni. Se on tärkeää kertoa koko perheelle useaan otteeseen.

Leluja, jotka eivät jää pieniksi

Tiedättekö, mikä on yksi vanhemmuuden kinkkisimpiä tehtäviä? Leluhommat.

Sitähän voisi kuvitella, että lapsen henkinen pituuskasvu tapahtuu jotakuinkin kauniissa linjassa pituuskasvun kanssa. Että tiettynä ikäkautena kiinnostaa yksi asia ja sitten siirrytään kiltisti seuraavaan. Mutta ei. Jotkut ikävuodet tuntuvat aiheuttavan kasvupyrähdyksiä ja osa taas paluuta pieneksi.

Ilmiö näkyy hyvin leluinventaarissa. Meillä on sopimus on, että kamamäärä ei voi loputtomasti kasvaa vaan kaksi kertaa vuodessa (jouluna ja synttäreiden jälkeen kesällä), käydään leikkikalut läpi: millä vielä leikitään ja millä ei.

Työläs projekti.

Snadin kohdalla on neljännen ikävuoden aikana tapahtunut valtava harppaus. Melkein koko vapaa-ajan virikevarasto voi jäädä vuodessa pieneksi. Kun mökillä katsoimme lelukaappiin, hiekkalelut, palapelit, vedettävät kirahvit, duplot, soivat leppäkertut, kuviopalikat ja Myyrän puinen auto olivat jääneet pieniksi. Edellisenä kesänä ne olivat vielä kiinnostaneet.

Yhtäkkiä pitikin olla lautapelejä, puuhavihkoja, pikkulegoja, niitä violettitukkaisia monsternukkeja ja leikkiruokia. Kaikkiko laitetaan kierrätykseen?

Kirjoissa sama juttu. Sain vihdoin neuvoteltua päiväkotiin vietäväksi vinon pinon pieneksi jääneitä lastenkirjoja. Olin ihan varma, että Puppe-kirjoista ei voi luopua ikinä, mutta nyt Snadi oli valmis luovuttamaan ne eteenpäin.

Mutta sitten oli kirjoja, joista edelleen pidettiin kiinni kynsin hampain. Kohtuullisen yksinkertaista kerrontaa tarjoileva Rasmus-nallen iloinen vuosi on luettu läpi valehtelematta satoja kertoja, mutta siitä ei käy luopuminen. Myös Vaarin kanssa neljä vuotta tankattu nelisivuinen, pahvinen sirkuskirja, kuuluu kestosuosikkeihin. Selvä.

Ja jotta tämä ei olisi aivan näin yksinkertaista, myös vanhat lelut tekevät välillä paluun. Eskari- ja alakouluikäiset ovat isoja pieniä, jotka osaavat pelata Afrikan tähteä ja tehdä kännykällä elokuvia, mutta samanaikaisesti ne haluavat leikkiä pehmoeläimillä ja junaradalla. Siihenkin pitäisi tarjota mahdollisuus.

Raivaa tässä nyt sitten. Mitkä voi lahjoittaa pois hyvällä omatunnolla? Mitkä näistä tekevät uuden tulemisen? Miten pitkään säästän nukkekotia, joka ei ole koskaan ollut pop? Tuleeko sen aika vielä?

Kertokaa toki, jos tässä on joku logiikka, mitä en vain näe.

Onneksi sentään kestosuosikin paikka on selvä. Arvaatteko, mikä kokonaisuus on pitänyt pintansa yhdeksän vuotta? Saa nähdä tarvitseeko siihen koskea ikinä.

Muotinurkka: (muinais)muistoja alusvaatelaatikosta

Olen käyttänyt yksin kotona -aikaani ydinjätteen loppusijoituksen veroiseen projektiin. Alusvaatelaatikkooni.

Ei hätää, nämä ovat vain hyväkuntoiset 8 kk käyteyt imetysliivit.

Herttinen sentään. Muistan, kun viime vuonna... toissa vuonna... muutama vuosi sitten kävin ostamassa itselleni uusia alusvaatteita. Olin päässyt jälleen kerran eroon imetysliiveistä ja huomannut, että mikään alusvaatelaatikossani majaileva vaatekappale ei hmh... imarrellut sen hetkisiä muotojani eikä ollut hmh... ihan viimeistä huutoa.

Asiaa ei auttanut se, että unohdin jollain muumiristeilyllä alusvaatepussukkani laivalle eikä se ikinä palautunut löytyötavaratoimistoon. En ihmettele. Löytäjä oletettavasti palautti ne Niiskuneidille.

Niihin ostoksiin. Kun olin kauhean jonotus-sovitus-vittuunnus-vaihto-uusisovitus-epätoivo -rumban päätteeksi löytänyt muutamat edes jokseenkin sopivat vermeet, menin kassalle. Myyjä katsoi minua tiukasti silmiin ja sanoi, että heitäthän pois sitten ne vanhat alusvaatteet.

Tunsin, kuinka pikkareideni sivusaumassa oleva (pieni!) reikä poltti jäljen kankkuuni. Tältä tuntuu peurasta ajovaloissa. Mistä se tiesi!? Näkeekö sen jumalauta naamasta, kuka hilloaa niitä harsoksi kuluneita barokkiajan kalsareita alusvaatelaatikossaan?

Julkaisen nyt virallisen vastineen tähän syytökseen.

Ensinnäkin en pidä vaateshoppailusta muutenkaan järin paljon, mutta alusvaatteiden ostaminen on hippasen Katlan tappamista kivempi retki, jonka ohittaa oikeastaan vain bikinien ostaminen.

Ihan ensimmäiseksi on unohdettava se, että löytäisi sellaiset, joista tykkää.

Keski-ikäisen puolialaston kroppa vastaan sovituskopin valaistus on jo muutenkin terapiaa vaativa suoritus, mutta kun tarjolla on musta-punaista Reeperbahn-settiä, hempeää puuvillaista teinikamaa tai jykeviä puuterimummopanssareita, joiden tavoitteena on myös oikaista pieni skolioosi, on fiilis vähän sama kuin piilokamerassa. 

On priorisoitava. Tässä DD-koossa tärkeintä on, että liivit istuvat: eivät lätistä munkkeja kuin mammografiassa eivätkä myöskään pursota etumukseen räystästä, jonka päälle käy vain Haltin kolmen hengen teltta. Noh, arviolta vain noin 3% koko Suomen myynnissä olevasta rintsikkainventaarista menee tähän istuvien mallien kategoriaan.

Ja koska ruuhkavuosiellillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa juosta sadassa eri alusvaateliikkeessä, pitää ottaa, mitä on. Koska ilmankaan ei voi olla.

Tässä joutuu siis tekemään muutaman myönnytyksen värien, kuosien, kiinnitysmekanismien, toppausten, koristeiden ja käyttömukavuuden suhteen MUTTA maksamaan tästä monella tavalla hikeä pintaan nostattavasta kokemuksesta useita satoja euroja. Koska daisarisi ovat hei sen arvoiset!

Olen siis vain tolkun ihminen. Kun tämän mittavan investoinnin on tehnyt, on rationaalista pitää nämä vaatekappaleet ns. loppuun asti. Joskus kokemuksen puoliintumisaika on 20 vuotta.

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.

Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.

Neljän vuoden ikäero on luksusta

Kun ajelimme maalta kotiin, näin tienvarressa tutun näyn: auto parkkeerattu moottoritien seisakkeelle ja pikkulapsi kyykki vanhempansa kanssa pissillä tien poskessa.

Kappas, meidän ei ole tarvinnut tehdä tuota enää pitkään aikaan. Kaikki osaavat pidättää seuraavalle huoltoasemalle.

Eikä tarvitse paljon muutakaan. Se kuuluisa neljän vuoden kuolemanlaakso on ohitettu ja lastenhoidollisen hässäkän määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikesta selvitään. Ja tätä ilosanomaa olen yrittänyt tässä blogissa säännöllisin väliajoin toitottaa, koska siellä kuolemanlaaksossa vaeltaa aina joku toivonsa menettänyt ja kaikkensa antanut kanssamutsi, viimeksi Lähis.

Nykyään on paremmin.

Omaa aikaa löytyy ilman säätöä, sillä ne voi päästää kahdestaan ulos.
Jos avokado osoittautuu huonoksi, voin juosta kauppaan hälyttämättä paikalle lastenhoitajaa.
Vetokeljujen määrä on vähentynyt niin että vain yhdessä takissa tarvitaan äidin apua.
Ja kerran on yksi paita pysynyt puhtaana kolme päivää putkeen! Meinasin jäädyttää sen kattoon.

Toki jotkut asiat pysyvät. On päiviä, jolloin nelivuotias kommunikoi vain parkumalla. Kämpässä on aina jotain hujan hajan: pukluliinat ja liivinsuojat vain ovat vaihtuneet kirjoihin, legoihin ja tusseihin. Ruokapöydän alla olevan maton kuntoa ei voi edelleenkään metriä lähempää tarkastella. Myös yöherätyksiä on silloin tällöin - mutta ainakaan kukaan ei halua tietää kello kolmelta että vieläkö on yö.

Olemme jo jonkin aikaa olleet tilanteessa, jossa kaksi menee siinä missä yksi. Oikeastaan lisään vielä vettä myllyyn: kahden kanssa on jopa helpompaa kuin yhden. Minusta on hauskaa, jopa rentoa, viettää viikonloppu tyttöjen kesken. Kelatkaa.

Kiitän tästä rentoudesta erityisesti neljän vuoden ikäeroa. Ikäero oli silkka vahinko, koska kuopus oli ei-suunniteltu, mutta vauvan myötä tajusin, miten raskas setti sisarusten pieni ikäero mahtaa olla. (Tajusin paljon muutakin, kuten sen miten hassuja kasvatusneuvot ovat.) Kannattaa lukaista myös Satun kokemus kuuden vuoden ikäerosta.

Olen aika varma, että kahden satapinnaisella huollolla olevan vauvan ja uhmaikäisen kanssa olisin saanut hyvästellä sekä mielenterveyteni että avioliittoni. Sen sijaan täydellä ihmisyydellä varustetusta isosiskosta on ollut valtava apu viihdytys-, koulutus- ja huoltojoukoissa. Ja nyt nelivuotias imee mallia koululaisesta.

Ikäeron merkityksestä puhutaan Suomessa aivan liian vähän. Alle kahden vuoden ikäero on monen perheen toiveena, mutta se on raskasta. Tätä siis kannattaa miettiä, jos siihen on mahdollisuus. Ei ole syytä hätiköidä perheenlisäyksen kanssa ainakaan siksi, että ne leikkisivät keskenään. Ne leikkivät jos leikkivät, siihen vaikuttaa eniten keskinäinen kemia.

Tutkimusten mukaan pieni ikäero aiheuttaa avioeroja, erilaisia terveysongelmia sekä sisarusten välille riitoja. Isommalla ikäerolla koko perheen ilmapiiriä rasittavan tappelun määrä tutkitusti vähenee.

Yksi suurimpia tyytyväisyyden aiheitani ovatkin näiden kersojen lämpimät välit. Ne ovat toistensa tuki ja turva, majakka ja perävaunu, Pilli ja Pulla - ja toivottavasti sellaisina pysyvätkin. Riitoja syntyy hyvin harvoin ja silloinkin väsyneenä - toisin kuin minun ja vajaat kaksi vuotta nuoremman veljeni välillä. Käy vieläkin Mutsi-vainaata sääliksi.

Ja kyllä kaikki ipanat joskus asettuvat, vaikka sitä toivoisi joskus voivansa pikakelata elämää vuodella eteenpäin. Ei mekään broidin kanssa enää riidellä. Päinvastoin, ollaan tosi iloisia siitä, että on joku, joka tietää kaiken, kun vanhempia ei enää ole.

Tätä ei kai voi sanoa liian usein: kaikki järjestyy. Ihan oikeasti.

Pitääxunaina eli asiaa parisuhteesta ja temperamentista

Välillä kadehdin pariskuntia, jonka osapuolet vaikuttavat samanlaisilta. Tiedättekö: sellaisia keskenään synkronoituja, harmonisia ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista ja ovat aina samaa mieltä kaikesta.

Me olemme Koti-insinöörin aivan totaalisen erilaisia ihmisiä. Reagoimme ja käsittelemme monia arjen asioita aivan eri tavoin.

Minun mielestäni
... viikonloppuaamuisin ei pidä olla kiire mihinkään vaikka olisi kuinka hyvä ilma.
... alle puolen tunnin myöhästymisistä ei tarvitse ilmoittaa.
... kämppä ei ole sotkuinen jos vain vaatteita on hujan hajan.
... jos ipana kiipeää puuhun, aikuisen ei tarvitse seistä juurella ottamassa koppia.
... on turhaa yrittää keskustella ihmisen kanssa joka tekee jotain muuta. Hän ei kuule.

Ja mitä pitempään on yhdessä, sen selvemmin tietää jo etukäteen, mistä haloo syntyy. Jotkut asiat eivät vain muutu. Miksi ihmeessä toimimme niin ennalta-arvattavasti?

Aloin pohtia temperamenttia ja temperamenttierojen merkitystä ihmissuhteille pari vuotta sitten kun tajusin, että perheessämme elää erityisherkkiä ja erityisen epäherkkiä.

Herkkyys ei ole ainoa ihmisen synnynnäistä temperamenttia määrittävä piirre vaan niitä on useita, erään tulkinnan mukaan yhdeksän kappaletta. Näitä tempperamentteroja voi havainnollistaa duuniprojektiani varten tehdyllä työkalulla.

Me satumme sijoittumaan janan ääripäihin monessa muussakin piirteessä kuin herkkyydessä - kuten rytmisyydessä, aktiivisuudessa ja intensiivisyydessä.

Olen epärytminen ja krooninen myöhästelijä. Ajantajuni ei ole niitä parhaimpia. Minulle tulee aamun minuuttien vieriminen melkein yhtä suurena yllätyksenä kuin Skidille. Hyvin järjestelmällinen Koti-insinööri pitää toimintaani lähinnä sekavana hutilointina. Toisaalta temponi on paljon rauhallisempi kuin kyseisen sähköjäniksen.

En tiedä, onko kateuteen mitään todellista aihetta. Ei elämä samankaltaisen ihmisen kanssa välttämättä ole yhtään sen helpompaa. On ehkä helpompi kasvattaa lasta, joka toimii samalla tavalla kuin itsekin, mutta parisuhteessa ja erityisesti vanhemmuudessa on myös etua siitä, että reaktioissa on valinnanvaraa. Ehkä.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Lähtöruutun pääsee kun tunnistaa ne omat piirteensä ja motivoituu itsensä kehittämiseen. Ei pienestä henkilökohtaista tulostavoitteesta haittaakaan ole.

Parisuhde hyvin erilaisen ihmisen kanssa voi onnistua kunhan toisen piirteet hyväksyy ja ymmärtää että luontaisissa toimintamalleissa ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta. Molemmilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat mutta nähdäkseni molemmilla on myös velvollisuus käyttäytyä niin, että suhde toimii. Siihen sillä tahtomisella varmaan viitataan.

Olisi kiva kuulla tarinoita perheistä, joissa on hyvin erilaisia persoonia. Oletteko osanneet kääntää temperamenttierot vahvuudeksi?

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Naisvalitus johtuu harjoituksen puutteesta

Päivän sana lienee naisvalitus.

Keskusteluavauksen heitti Väestöliiton Heli Vaaranen, joka nosti esiin sen, että monet naiset puhuvat miehistään vähättelevästi. Monien vastalauseiden (kuten tämän ja tämän) perusteella naisvalitus on ihan miesten oma vika: mitäs ovat puolisoina ja isinä onnettomia vässyköitä, jotka luistelevat vastuusta aina kun voivat.

Totuus on tietysti paljon monisyisempi. Satu kirjoitti hyvin siitä, miten islantilainen mies on vanhempana tasavertainen, koska hän osallistuu lapsenhoitoon alusta alkaen. Miehen kotimarkkina-asema on Suomessa huonompi, koska vain naiselle tyrkytetään yhteisestä rintamasta perheenpyörittämisvastuuta.

Minäkin kieltäydyn uskomasta, että normaaliälyisen miehen kognitiivisissa taidoissa olisi jotain vikaa. He osaavat huolehtia monimutkaisista tehtävistä yhteiskunnassa. Heillä on jopa vauvakuumetta. Miehen hoivaviettikään ei ole urbaanilegenda vaan evoluution kehittämä piirre: naiset tuppasivat vielä lähihistoriassa kuolemaan synnytykseen hyvin suurella prosentilla, joten miesten on pitänyt pystyä vanhemmuuteen tarvittaessa nopeasti.

Jos ilmiössä on totuuden siemen, mistä miesten osattomuus johtuu? Kolme asiaa nyt ainakin tulee heti mieleen.

Paineita ei ole.

Isyys on edelleen ihan vapaaehtoista - eikä asia nykyisen hallituksen aikana muutu. Kukaan ei kysele eikä paheksu, jos isukin työelämään ei tule taukoa. Mutta jos mies tietäisi, että hänen vastuulleen napsahtaa satavarmasti korvamerkattu ajanjakso, jossa hän ihan yksin vastaa vauvan/lapsen hengissäsäilyttämisestä, väitän, että hän olisi aivan eri tavalla kiinnostunut rutiinien opettelemisesta ja juttelisi kokemuksista, tarttuisi tietokoneeseen, kirjaan tai kilauttaisi osaavalle kaverille. Sama pelko persiissä ajaa tuoretta äitiäkin vauvapalstoille.

Vertaistukea ei ole.

Sijoittuvatko vanhempainvapaita käyttävät miehet pääkaupunkiseudulle tai muuten joihinkin yhteisöihin? Jos ei koskaan kuule tai näe kenenkään miehen osallistuvan lastenhoitoon, voi hyvin käydä niin, että miehen malli on hyvin kapea ja stereotypioiden täyttämä.

Ja esimerkkiä, kannustusta ja tukea tuoreet faijat kaipaisivat. Kun vallalla on uskomus, että vain nainen on luontainen hoivaaja, jonka aivokuorelle laskeutuu kaikki universumin lapsenhoidollinen tieto hedelmöittyneen munasolun myötä, ei ihme, että jännittää. Tekisi ehkä hyvää sanoa ääneen, että samasta äitimyytin asettamasta rimakauhusta kärsivät myös naiset.

Vasta harjoitus tekee mestarin.

Kun vastuu on raskauden ja ensimmäisten elinkuukausien ajan enemmän naisen harteilla, balanssi ei ihan heti muutu. Kun mutsi on kertaalleen opetellut kantapään kautta uuden perheenjäsenen tavat kuten lempiruoat ja päiväuninukutusrituaalin, järjestänyt vaipat, voiteet ja tutit omille paikoilleen ja päässyt jyvälle siitä, että perkele lapsihan kasvaa 12 senttiä vuodessa, hän todella on iskää pätevämpi hommaansa.

Sitten nainen ehkä erehtyy luulemaan, että tämä 24/7 ihollaolon knowhow siirtyy mieheen sillä, että kuiskailee yön pimeinä tunteina jotain sekavaa kakan koostumuksesta ja villahaalarista. Vähän sama kuin Slatan kertoisi pukkarissa, miten futista teoriassa pelataan ja kas, jengi olisi täysin tikissä.

Syvään päähän vaan. Hirvittäähän se, mutta ainakin vene on sama.

Ps. Tein tällaisen tarkistuslistan, jonka kohdista pitää selvitä yksin, olennaisista osin lintsaamatta ja ilman toisen vanhemman (tai oman mutsin) apua - keksittekö lisää?

1. Iltatoimet ja nukutus.
2. Lasten kamojen pakkaaminen viikonlopun mittaiselle reissulle.
3. Kahden päivän kodin ulkopuolisen reissun viettäminen lasten kanssa niin että kaikilla on kivaa.
4. Päiväkotikassin pakkaaminen maanantaiaamuna.
5. Lasten pukeminen sadekelissä / -25 asteen pakkasessa ulkoiluun.
6. Kaverisynttäreiden järjestäminen nelivuotiaalle.
7. Neuvola- ja lääkärireissun hoitaminen ilman puhelua sosiaaliturvatunnuksen loppuosasta.
8. Uimahallikäynti.
9. Värikylvyn netti-ilmoittautuminen maanantaina klo 8:00.
10. Vasu-keskustelu päiväkodissa.

Hyvät kasvatusneuvot - ja kuinka mokata ne kaikki

Vastuullisen aikuisen larppaaminen on välillä aika haastavaa.

Varsinkin uhmaikäinen on erikoishenkilö, jonka käsittelyyn kaipaa usein ulkopuolista apua, joko kasvatusoppaista tai toisilta vanhemmilta. Kun aloin kelata kaikkia kuulemiani kasvatusneuvoja, huomasin, että olen jollain tapaa mokannut niissä kaikissa.

1. Mitä NYT tapahtuu?

Aikakäsitys. Pikkulapset ovat pääsääntöisesti täysin epätietoisia siitä, mitä kello on, mikä viikonpäivä on, miksi pitää pukea päälle ja miksi olet menossa töihin. Päivän ohjelmaa pitääkin pajattaa ääneen ihan Mertarantana, jos lapset eivät diggaa yllätyksistä. Erityisesti Snadi haluaa tietää pilkuntarkasti, kuka tulee hakemaan päiväkodista, mitä Pikku Kakkosen jälkeen tapahtuu ja milloin pitää lähteä kylästä kotiin - vaikka tämä kaava toistuisi joka kerta samanlaisena. Ilmeisesti kersa on hyvin spotannut, että olemme vanhempina niin kassalla, että tämä kertaus on tärkeää ihan kaikkien takia.

Toim. huom. Älä vaan tee virhettä. Mikäli et ole vastauksesta satavarma (jos päiväkodista hakeekin Mummin sijaan Vaari!!), kannattaa olla sanomatta yhtään mitään ettei siitä nyt sitten tule oma katastrofinsa.

2. Sanoita. Puhu. Ymmärrettävästi. Hitaasti.

On välillä raskasta olla elämän aliaksessa ikuinen selittäjä - varsinkin kun vastapuolella on keskenkasvuinen henkilö, jolta puuttuu konteksti, sanavarasto ja elämänkokemus. Siirry käyttämään selkokielisiä päälauseita selkeästi artikuloiden, vaikka kuinka tekisi mieli korostaa sanomaansa sanoilla irrationaalinen ja absurdi.

Toim. huom. En edelleenkään tiedä, miten hemmetissä pitäisi sanoittaa kilarit siitä, että menin vaihtamaan peiton vauvakoosta juniorikokoon. "Öö, jostain syystä vaikutan mielestäsi seinähullulta sekopäältä, joka pöllii peiton ja kivat pussilakanat, vaikka oli tarkoitus vain pitää sinut öisin lämpimänä."

3. Pistarit

Kun olet selittänyt, sanoittanut ja esittänyt vielä asiasi modernin tanssin keinoin, tarkista a) kuuntelivatko ne ja b) mitä ne ymmärsivät. Ikinä ei nimittäin tiedä, missä vaiheessa rikkinäinen puhelin alkaa. Ja pääsääntöisesti neljän vuoden elämänkokemuksella ei vedetä mitään muita kuin vääriä johtopäätöksiä.

Toim. huom. Koska et mitenkään tajua selittää kaikkia itsestäänselvyyksiä, joudut aina välillä huutoarvoitusten eteen. Muuttohan tarkoittaa tietenkin sitä, että kaikki meidän kamat jätetään entiseen kämppään, joten niiden perään ulvominen on asianmukaista. Sarkasmi menee yleensä kersoilta ohi, mutta itseään voi ilahduttaa kysymällä että mitä varten arvelit muuttolaatikoiden olevan.

4. Nälkä, jano, väsy?

Rutiinien tärkeydestä vallitsee konsensus. Ole näiden kanssa tarkkana erityisesti, jos genetiikka tukee ärtymisherkkyyttä: muuttuuko jompikumpi vanhemmista suohirviöksi, jos ei syö kolmen tunnin välein tai nukkuu alle kuuden tunnin yöunet? Takerru rutiineihin kuin viimeiseen oljenkorteen ja pidä käsilaukussa nenäliinojen lisäksi pähkinöitä, rusinoita ja pillimehua.

Toim huom. Kun nelivuotias sitten ulvoo kylvyssä, että ei ole yhtäääääään väsynyt - haukotus - ja että jos aiot laittaa hänet nukkumaan niin hän pomppaa sieltä ylös aina uudestaan niin onnittele itseäsi: opit juuri että rutiineissa pysyminenkään ei ole mikään takuupaperi onnistumiseen.

5. Demokratia ei toimi

Unohda osallistaminen ja interaktiivisuus silloin kun vaihtoehtoja on oikeasti vain yksi. Jos lapselta kysyy, hän haluaa laittaa hiihtolenkille päälle Frozen-asun ja syödä puuron kanssa nutellaa. Jos ennen automatkaa on käytävä vessassa, nukkumaan on mentävä yhdeksältä ja aamupala syötävä niin ipanan kantojen tiedustelu on lähinnä hämäävää. Ei vanhemman tarvitse olla huolissaan kannatuksestaan.

Toim. huom. Yksi täysin turhaan parjattu vastaus on "Koska minä sanon niin". Sehän on äärimmäisen yksinkertainen, napakka ja selkeä perustelu. Lasten kanssa väitteleminen päättyy muutenkin aina henkiseen häviöön, joten saman tien voi käyttää sitten tätä.

6. Älä esitä uhkauksia, joita et voi toteuttaa.

Joskus kuulee, että ei saisi uhkailla kiristää tai lahjoa. Totta kai saa. Olisihan se hienoa, jos lapsi olisi rationaalinen ja yhteistyökykyinen olento, mutta kun ei ole. Tässä pitääkin olla varovainen mutta ihan eri syystä: auktoriteetin nimittäin menettää turhilla ja liian laimeilla uhkauksilla.

Toim. huom. Kannattaa myös muistaa hämäys. Lelujen laittaminen jäähylle on ihan been there done that, mutta Elsa-mekon tunkeminen sekajätteeseen eskaloi riidan ihan uusille urille, jolloin alkuperäinen riidan syy unohtuu.

7. Johdonmukaisuus on myytti

Tiedätte: johdonmukaisuus luo turvallisuuden tunnetta ja tekee arjesta loogista ja ennakoitavaa. Sääli vain, että se on mahdotonta. Meillä ei katsota arkiaamuina telkkaria, koska se johtaa vatulointiin -- paitsi jos äiti on hukannut puhelimensa, avaimensa ja lompakkonsa. Jälkkäriä saa, jos on hyvä syy kuten se, että on vaikka raskaan viikon torstai tai autopesu, jossa saa suklaapatukan. Iltatoimet alkavat 19:45 ellei sitten unohduta hoilottamaan joululauluja. Mutta nukutukseen sisältyy vain yksi satu ja yksi laulu ja laulun aikana ei saa tehdä pilaversiota tai se loppuu siihen paikkaan.

Toim. huom. Pätee tietenkin vain lapsiin. Itse voi kyllä syödä karkkipussin lounaaksi ja ronkkia ruoasta pois sellerit. Ja luonnollisesti isin kanssa ja Mummilassa on aivan eri säännöt.

8. Kaikki menee välillä päin persettä.

Uhma on kaikesta järjettömyydestään huolimatta (raivostuttava) vaihe, joka jostain evoluution erheestä kuuluu edelleen kasvuprosessiin - sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, vaikka se välillä loukkaavalta tuntuukin. 

Välillä on kiire, nälkä, väsymys ja vitutus. Huudat ja marmatat pienistä. On masentavaa huomata, miten typeriin kinoihin lasten kanssa ajautuu, vaikka kuinka yrittää olla järkevä aikuinen. Mutta positiivisen kautta: riitelemäänkin pitää opetella ja huomenna on uusi mahdollisuus kokeilla taitojaan kasvattajana.

Toim. huom. Kun tulee tunne, että alkaa sujua, tarkista, asuvatko kersat enää himassa. Ja 18 vuoden jälkeen uhmaa saakin jo kutsua muutosvastarinnaksi.

Mádara: talvipyöräilijän naama

Yhteistyössä Mádaran kanssa

Koska talvi sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole tullut, olen jatkanut työmatkapyöräilyä. Olen hommannut valot ja heijastimet ja osaan pukeutua niin, että edes ranteet ja sääret eivät jäädy. Mutta yksi osa kropasta on jatkuvasti alttiina ilman epäpuhtauksille ja pölylle, viimalle, sumulle ja niille pienille nauloille, joita satoi viime viikolla.

Kasvot. Ihoni ei muutenkaan tykkää loka-maaliskuusta, mutta fillarointi on aiheuttanut sen, että t-alue, joka ilmeisesti joillain ihmisillä on kasvojen rasvaisin alue, on minulla aivan järkyttävässä kunnossa. Kulmakarvojen väli, nenänpielet ja posket ovat kuin hiekkapaperia, kuivan karheat ja punaisia läiskiä täynnä. Pakkasesta saan suorastaan näppylöitä, kutisevia punaisia patteja. Jipii.

Tässä kuvassa näkyy karu totuus silmien ympäristöstä.
Mutta hemmetti, ei sentään hilseileviä läiskiä. Kuva Dorit Salutskij.

Olen syksyn mittaan vaihtanut kosteutuksen nokkosesta ja pihlajasta jo astetta järeämpiin pulloihin: kasvoöljyihin, mutta nyt tuntuu, että tarvitsen vielä yhden vaihteen lisää.

Mádaran kasvoöljyt ovat ns. kuivaöljyjä. Kuivaöljyiksi kutsutaan kasvien siemenistä puristettuja öljyjä, joiden lipidikoostumus on hyvin ravintorikas ja imeytyy ihoon hyvin jättämättä pintaa rasvaisen tuntuiseksi. Öljyt sopivat siis sekä päivä- että yökäyttöön, koska naama ei jää rasvaisen kiiltäväksi. Imeytymiseen menee toki hetki.

Olen käyttänyt öljyä "raakana", mutta sain vinkin, että sekoittamalla keskenään voidetta ja öljyä saa myös tuplatehon: Voide tuo iholle lisäkosteutta, öljy taas sitoo kosteutta ihoon. Kesäajan voiteeseen saa täyteläisempää rakennetta tällä metodilla ja purkinpohjat tulee hyödyllisemmin käytettyä. On makuasia, haluaako iholle levittää ensin öljyn ja sitten voiteen, vai sekoittaa ne keskenään ensin ja levittää yhtenä massana.

Mádaralla on kolme eri öljyvaihtoehtoa eri tarpeisiin:

Soothing hydration on rauhoittava ja superkosteuttava öljy, joka sopii parhaiten kuivalle, pintakuivalle ja herkälle iholle - tätä käytän itse. Tuote on tuoksultaan miedoin mutta ei kokonaan tuoksuton.

Radiant Energy on stimuloiva kasvoöljy, joka toimii parhaiten piristystä kaipaavalle väsyneelle ja rasvoittuvalle iholle. Keltainen väri myötäilee tuoksua, joka on miedon sitruunainen. Tämä menisi varmasti myös (talvipyöräilevälle) miehelle.

Age Recovery on keski-ikäisen valinta. Herkälle ja ohentuneelle iholle, jossa on jo ryppyjä, juonteita ja pigmenttiläiskiä, suunnitellussa öljyssä on eniten ”punaisia öljyjä” eli antioksidanttisia karotenoideja sekä ruusunmarjaöljyä, joka sisältää anti-age-vaikutuksistaan kuuluisaa pro-retinolia eli A-vitamiinia.

Vaikka öljypullo on perusvoidetta tyyriimpi (46€), saat rahallesi vastinetta. Sisällysluettelo on järeää tavaraa ja yhdestä pullosta riittää tehotippoja koko talveksi.

Huom. Jos innostuit näistä, käy osallistumassa arvontaan instagramissa: kuvasta tykänneiden kesken arvotaan kaksi tuhtia kaamospakettia: Radiant energy + vartaloöljy ja Soothing Hydration + vartaloöljy. Itselle tai lahjaksi. Eli itselle.

Viikonloppu kolmistaan

"Olipa kiva viikonloppu", totesi tuokaluokkalainen. Niin olikin. Koti-insinööri oli bänditreeneissä mökillä ja meillä tytöillä oli metsäretki, kahvilakäynti, Onnelin ja Annelin talvi, lumiukkotalkoot ja alias-matsi. Ihan parasta.

Kolmistaan luontopolulla syyskuussa.

Muistelin, että aina ei ole ollut näin. Perheen muusikolla on säännöllisesti keikkoja ja intensiivisiä bändileirejä, jotka vaativat yön yli poissaoloja kotoa. Muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen. Kun Koti-insinöörillä oli joku viikonloppumeno, minulla oli välittömästi paniikkinappula pohjassa.

Viikonloppu yksin oli lähinnä painajaisten painajainen. Itketti koko setti jo etukäteen. Värjöttely leikkipuistossa, syöttämismaratonit, päiväunitaistelut, yöheräilyt - vailla hetkenkään rauhaa.

Jos ulkupuolista apua ei ollut saatavilla, olin viikonlopun jälkeen valmis ottamaan lentolipun jonnekin kauas. Pelkkänä menona.

Ja sitten on tämä nykypäivä.

Nyt yyhoo-viikonloput ovat mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka lapsia on kaksi. Ipanat leikkivät kivasti yhdessä ulkona ja sisällä (voin päästää ne jopa ulos leikkimään kahdestaan), niiden kanssa voi pelata lautapelejä ja ne katsovat lastenohjelmia, jos minun pitää käydä kaupassa.

Sunnittelimme ihan innoissamme ensi viikonloppua, jolloin on sama kuvio: mitä kaikkea ehditään tehdä? Mennäänkö uimaan, olisiko joulumarkkinoita tai muita tapahtumia? Mitä museoita on käymättä? Keiden kaikkien ystäväperheiden kanssa tehdään treffit?

Ihan kuin olisin eri todellisuudessa. Ja tavallaan olenkin.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: ihan liian vähän puhutaan siitä, miten mahtavaa elämä on yli kolmevuotiaiden kanssa. Miten paljon arki helpottaa, miten hauskaksi elämä muuttuu kun vaihtoehdot lisääntyvät -- ja miten jotkut ahdistuksen aiheet ovat yhtäkkiä kaukaisia, absurdeja muistoja, joiden ei voi uskoa olleen totta.

Saldo on jopa niin plussalla, ettei edes pieni vollotus bussiterminaalissa ("En halua mennä bussilla!") haittaa.

Niinkö? No mennään toki sitten kuuraketilla.

Uhma revisited

Sain itseni taas kiinni siitä ajatuksesta, jota pohdin jo pari vuotta sitten.

Pitääkö tuo lapsi kiikuttaa johonkin mielenterveyspolille? Miten voi yhtäkkiä kaikki normaalirutiinit olla näin vaikeita? Huomiohakuisuus on tapissa ja omaa vuoroa ei pysty mitenkään odottamaan. Miksi se on vetänyt vessasta jokaisen jo opitun asian? Paitsi kakkajutut.

Eipä hätää! On vissiin vain se aika kehityskaaresta. Uhmis on tullut kylään, ja ihan uusin eväin. Nyt kuuminta hottia on joka asiasta pillittäminen. Nelivuotias uhmailija ei enää pure ja mäiski, vaan ulvoo. 

Kylvyssä (n. 40 minuutin jälkeen).

"Byääääää! Minä en tule täältä pois! Minä haluan kylpeä! Mua ei väsytä yhtäääään, mä aion valvoa koko yön ja jos laitatte minut nukkumaan niin pomppaan sieltä ylös! Buaaa... *haukotus* ...aaaahh!"

Ruokapöydässä.

"Byääääh! Tämä on väärää kastiketta! En halunnut maitoa! Miksi minä en saanut ensin?!"

Eteisessä.

"Byääääh! Haluan ruusutakin! En laita hanskoja! Inhoan tuota pipoa! Nämä haalarit ei mene jalkaan! Eipäs ole kengät väärissä jaloissa!"

Kuoleva joutsen nousee estradille monta kertaa päivässä. Tappioksi riittää se, että hänen uuteen isompaan peittoonsa ei saa samaa pussilakanaa kuin juniorikokoiseen.

Tiettyyn rajaan asti sitä jaksaa ymmärtää, asettua välikohtauksen yläpuolelle ja pyytää syliin rauhoittumaan. Olen oppinut sanoittamaan tunteita ja ennakoimaan tapahtumia, väistelemään pahimpia karikoita - ja sietämään huutoa.

Vaikeinta on olla vajoamatta samalle tasolle tai heittäytyä sarkastiseksi. Varsinkin kun en voi karkkilakkoni takia enää lääkitä verenpainetta turkinpippureilla.

Yksi asia ei muutu. Tämä kasvamiseksi kutsuttu mielipuolinen sekoilu jaksaa vituttaa edelleen.

Miten se syysloma meni?

Olen helvetin hyvä yhdessä asiassa: suurissa suunnitelmissa.

Mittari näytti sumussakin yhtätoista. Kyllähän sinne pulahti.

Erityisesti olen erikoistunut grandiööseihin lomasuunnitelmiin. Syysloma! Ehdimme pidennetyssä viikonlopussa mainiosti kiertää maailman soutuveneellä yhdistettynä päiväretkeen kuuhun ja takaisin.

Kun siis taannoin pohdin, että minne kaikkialle lähtisimme syyslomalla, en ollenkaan ottanut huomioon ajankohtaa.

Tämä koululaisten syysloma on nimittäin todella vittumaiseen aikaan työssäkäyvän vanhemman kannalta. Media-alalla kaikki tuotannot ovat täysillä päällä (sekä työntekijänä että yrittäjänä) eikä päällimmäisin tunne mielessä ole lomamoodi. Käytännön järjestelyt ovat aamuyön tuntien hommaa. Sitten havaitsemme, että loma alkaa huomenna ja suunnitelmat ovat edelleen levällään.

Joten. Päädyimme sopeuttamaan suunnitelmat henkisiin voimavarantoihin sopiviksi: mökkireissu, josta tehdään päiväretki Kurjenrahkan kansallispuistoon. (Kyllä, uhkasin itkuraivareilla, jos emme tee MITÄÄN.)

Ja toimihan se. Ei saaristo ikinä petä.

Puutarhassa oli marjasatoa.

Värit luonnossa olivat tajunnanräjäyttäviä.

Lokakuu tarjosi parastaan.

Kurjenrahkan kansallispuistosta saimme hienon maistiaisen. Kuvaan ei saanut mukaan tuoksua.

Perhe eteni pitkospuilla marisematta. Kylle me sinne tunturiin vielä päästään.

Järvi oli kuin kahvia.

Lisäksi tiedän mitä pyydän joulupukilta: kameran, jossa on zoomi.
Tuo valkoinen roska kuvassa ei ole verkonmerkki vaan joutsen.

Miten teillä meni?

Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.

Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?

Muotinurkka: mitä fittiä?

On ollut niin kiire hallituksen kanssa, että en ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa muodista. Muotinurkka käsitteleekin tänään erilaisia fittejä.

Oletko koskaan yrittänyt vetää jalkaasi slim fit -housuja? Katsonut päällisin puolin, että varmaankin aika istuvat, mutta testataan. Sitten sovituskopissa huomaat, että joudut pyytämään myyjän avuksi, että saat kiskottua jalkapöytäsi irti reiden kohdasta.

Slim fit onkin normaalivartaloiselle lähinnä varoitustarra, joka tarkoittaa, että tämä malli sopii korkeushyppääjille. Ja / tai alle 14-vuotiaille.

Slim fitin kontrastina on tietenkin regular. Tämä tarkoittaa isoisän suosimaa housumallia, jossa olennainen osa päällä pysymiseen ovat henkselit.

Anteeksi nyt, mutta tämä jaottelu ei riitä mihinkään. Minä en ole vartalo-ongelmainen, olen fit-ongelmainen. Tarvitsemmekin lisää käteviä, ostopäätöksiä ohjaavia fit-lappusia.

Butt fit. Niille, joilla on normaali, aikuisen ihmisen tuhto. Normaalilla viittaan siihen vallitsevaan tilanteeseen että ns. matalalle leikatuista farkuista näkyy vako muulloinkin kuin kyykkiessä. Tämä otettava huomioon myös pikkareiden leikkauksissa.

Tit fit. Naisille, joilla on yli a-kupin kannut. Ei ole optimia, että joutuu ostamaan virallisemmat duunivaatteet miesten osastolta, ellei halua ottaa riskiä, että nappi putoaa aamukahviin kun ekan kerran hengähdät syvään.

Alli fit. Naisten paidoissa ei muita olekaan kuin ongelmia. Ymmärrän spagettiolkaimet mutta spagettihihat ovat vain nöyryyttävät. Vain kolmevuotiaalla on hauiksena papu venttiilikumissa.

Foot fit. Kenkäteollisuus on niin kujalla näistä! Olisipa ihanaa käyttää saappaita, mutta annetaanpa kuitenkin olla, koska pohkeeni ovat yhtä paksut kuin reidet ja saappaita tehdään gaselleille.

Puhumattakaan sitten siitä, että samasta kengästä olisi sekä kapean että leveän lestin malli (ehkä duck fit) mutta myös pitkävarpaisen (= fingers for toes fit) malli. Koska nythän minulle on olemassa vain yksi kenkämerkki. Kunhan niitä pitää muutaman kerran niin ne hajoavat tuosta päkiän kohdalta ja lakkaavat puristamasta.

Paras olisi tietysti slim-looking fit. Että vaikka ei nyt olisikaan kovin slim niin kuitenkin näyttäisi siltä. Optiset harhat, musta väri ja elastaani ovat avainsanoja. Veikkaisin tälle mallistolle kansainvälistä myyntimenestystä.

Nämäkin vinkit tarjoan ihan ilmaiseksi suomalaisen muotiteollisuuden käyttöön. "Koska olen sen muotoinen."

Äiti ei nyt ymmärrä

Hallitus on avannut suunnitelmiaan Suomen kilpailukyvyn palauttamiseksi.

Listalla oli kaikenlaista yritysnäkökulmasta tehtyä viilausta kuten loppiaisen ja helatorstain muuttaminen palkattomiksi vapaiksi ja sunnuntain tuplapalkan laskeminen 75%:ksi, mutta toki listassa oli myös "kädenojennuksia työntekijäpuolelle".

Yksi kummallisimmista oli ehdotus 2500 egen "bonuksesta", joka maksetaan äidin työnantajalle, jos tämä ottaa naisen takaisin perhevapaiden jälkeen.

Auttakaa minua. Olen tätä pohtinut nyt useamman tunnin ajan enkä edelleenkään oikein sisäistä, mistä tässä on kyse. Mihin tällä pyritään?

Halutaanko tällä ratkaista vanhempainvapaiden epätasaisesti jakautuvia kustannuksia?

Ei. Siihen vastaus olisi vanhemmuuden tasaisempi jakaminen ylipäätään. Naisten nopeampi paluu työelämään ja perhevastuun jako tapahtuu vain, jos päivähoitoa kehitetään laadukkaampaan suuntaan ja isille korvamerkataan osuus perhevapaista.

Lisäksi isien työnantajia ei tässä huomioida millään tavalla.

Onko summa sitten merkityksellinen rekrynäkökulmasta? Työnantajan suorat kustannukset kun eivät ole erityisen suuret Kelan korvausten takia. Minut irtisanottiin perhevapaalla, koska työt loppuivat. Millään rahasummalla ei sitä olisi voinut korjata.

Väitän, että pienelle yritykselle ja asiantuntijatöissä korvaus ei ratkaisekaan juuri mitään. Suurin menetyshän on (hyvän) työntekijän työpanos. Edelleen on turvallisempaa palkata mies, joka ei vapaita pidä.

Suurelle, naisvaltaiselle matalapalkka-alalle (vaikkapa elintarviketeollisuuden suuryritykselle) summalla voisi olla jo jotain merkitystä. Mutta onko summa riittävä kannustin tarjoamaan vakituista työpaikkaa nuorelle naiselle? Jäänee nähtäväksi.

Olen varmasti aivan liian kyyninen pohtimaan näitä, mutta en pääse eroon ajatuksesta, että tämäkin on kädenojennus suuryrityksille. Naisia kannattaa palkata edelleen pätkätöihin, mutta saman työntekijän takaisin ottamisesta saakin nyt vain bonuksen.

Ja onhan tässä syy haluta äiti takaisin töihin muuten korvaus menetetään. Jos työpaikalla pitää vähentää väkeä tuotannollis-taloudellisista syistä, perhevapaalla olevan irtisanominen ei ole yhtä kannattavaa kuin perheettömän.

Mistä päästäänkin siihen nuorten, lapsettomien naisten työllistymiseen.

Täältä tähän.

Erityisherkkyys on huono keppihevonen

Iik, Hesarin pääkirjoituksessa on virhe. Kolumnissa kritisoidaan lapasesta lähtenyttä itsediagnosointia.

Aihe on sinällään ihan asiallinen ja ajankohtainen, mutta siinä on nähdäkseni erityisherkkien lasten osalta kiusallinen väärinymmärrys.*

"Kun vanhempainillassa puolet on sitä mieltä, että oma lapsi on erityisherkkä, tilanne ei auta sitä yhtä lasta, joka luokassa oikeasti tarvitsisi erityishuomiota."

Erityislapset ovat eri asia kuin erityisherkät (joita tuskin on 20 oppilaan luokassa vain yhtä). Erityisherkkyys ei siis ole mikään hoitoa / huomiota vaativa sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus samaan tyyliin kuin kiharatukkaisuus. Joissain sairauksissa on erityisherkkyyden piirteitä, mutta erityisherkkä ei ole automaattisesti sairas (TJEU: mitä yhteistä eri diagnooseilla ja erityisherkkyydellä voi olla sekä miten erityisherkkyys eroaa niistä?)

Erityisherkkä on siis vain aistimaailmaltaan herkempi kuin muut, intensiteetti vaihtelee.

Erityisherkän huomioimiseen myös riittää ihan normaali työrauha ja kuri. Hän ei tarvitse opettajalta erityishuomiota tai tukiopetusta. Hän kaipaa vain sitä, että hänen näkemyksensä ja tuntemuksensa otetaan vakavasti ja häntä kohdellaan normaalina ihmisenä, eikä minään vainoharhaisena vaikeilijana.

Ja mitä tulee siihen kirjoittajan väitteeseen, että jokaisessa perheessä tuntuu nykyään asuvan erityisherkkä, niin sehän on tavallaan luonnollista. Diagnoosi leviää, koska sitä ei aikaisemmin ollut Suomessa olemassakaan.

Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin, että monet vanhemmat haluavat lapsilleen erityiskohtelua, mutta silloin erityisherkkyyttä käytetään vain keppihevosena. Taustalla on lähinnä vieraantuminen julkisen palvelun tehtävästä ja resursseista.

Väärä diagnoosi ei siis ole erityisen vahingollinen, koska ominaisuus ei edellytä mitään erityistoimenpiteitä. Yhtäkään lasta ei herkkyydestä riippumatta vahingoita se, että häntä kuunnellaan ja hänen ajatuksensa otetaan vakavasti. Eikä se ole minun lapseltani pois.

Lapsia on käsitelty tässä maassa jo turhan pitkään pieninä aikuisina. Pieni pehmennys tunnekylmään pärjäämiskulttuuriin ei ole ollenkaan pahitteeksi.

* Tajusin vuosi sitten, että meillä asuu näitä herkkiksiä kaksi kappaletta, yksityiskohdista kiinnostuneista, luovia, musiikillisesti lahjakkaita, tunneälykkäitä ja empaattisia tyyppejä. Aikuinen ja lapsi. Se on vain helpottanut elämää huomattavasti. Tulkitsen Skidiä nykyään paljon paremmin. Ja olen hyväksynyt sen, että minulle luontaisilla tavoilla toimia ei saavuteta Skidin kanssa parasta mahdollista tulosta.