Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kasvatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kasvatus. Näytä kaikki tekstit

12.10.2018

Aina kun karistan sukupolvien kuormaa



Sattuipa joku aika sitten niin, että Skidi oli aamulla pahalla tuulella. Kaikki kamat olivat hukassa ja hän sekoitti koko kämpän etsiessään niitä, tiuski ja äyski ja lähti myrskynmerkkinä kouluun. Illalla hän pyysi spontaanisti ja vähän ohimennen anteeksi käytöstään. Ei kuulemma ollut tarkoitus ja oli ihan oma vika. Kiitti vielä, että olin laittanut kaikki tavarat takaisin paikoilleen.

Ei siis sitä klassista semipahoittelua, jossa sanotaan, että anteeksi jos sinä vaan ihan se rehellinen anteeksi että minä.

Yllätyin, sillä en odottanut anteeksipyyntöä. Vasta jälkikäteen tajusin, että todistin tuolla hetkellä sellaista muutosta, mihin minulta meni kolmekymmentä vuotta. Eli sitä, että on hölmöä syyttää omista virheistä muita välttyäkseen tunaroimisen aiheuttamalta häpeältä, vaan lähteä siitä, että välillä tulee tehtyä tyhmästi ja sitten vain pyydetään anteeksi ja korjataan kaikki mikä korjattavissa on. Virheet ovat pakollisia, kaikille sallittuja ja me itse tuomitsemme itsemme niistä paljon pahemmin kuin kukaan muu.

Jotenkin tässä on käynyt niin, että meidän perheessämme anteeksipyytämisen kynnys on madaltunut, ele on helppo ja sillä on merkitystä. Minun lapsuudessani ei ollut. Riidat ja huono käytös korjaantuivat itsestään parissa päivässä mykkäkoululla. Vasta ystävien kanssa ja parisuhteessa jouduin ensimmäistä kertaa vastakkain sen kanssa, että tämä unohdukseen perustuva metodi ei ole ainoa vaihtoehto.

Me kaikki pyydämme säännöllisesti toisiltamme anteeksi. Anteeksi, että tiuskin. Anteeksi että unohdin taas ne pastillit. Anteeksi, että en kuunnellut. Anteeksi, että vein viimeiset vessapaperit enkä hakenut uutta rullaa.

Ja tässä on mielestäni vanhemmuuden vaikein haaste: miten pääset eroon kantamastasi painolastista, negatiivisuutta ruokkivista maneereista, sanoista, käytösmalleista ja äänenpainoista, joilla sinulle itsellesi on lapsena puhuttu, sillä ne todennäköisesti jatkuvat useampaan, ehkä jo edesmenneeseen polveen. Jos sen ketjun tunnistaa ja pystyy katkaisemaan omalla kohdallaan, on tehnyt aplodien arvoisen tempun. Kuorman purkaminen on hankalaa eikä se onnistu hetkessä, mutta näyttää siltä että jo yritys palkitaan, ainakin tässä asiassa.

Elämä on yhtä kasvamista. Minä koen ylittäneeni itseni myös, kun jätän toistamatta ne sanat, jotka tulevat selkäytimestäni, ja sanon että ei haittaa.
Aina kun en huuda, vaikka mieli tekisi ja käännän ärtymyksen empatiaksi.
Aina kun pysähdyn, vaikka koen olevani kiireinen.
Aina kun en lähde pois, vaan jään selvittämään asiat loppuun.

Vanhempana joutuu vastakkain paitsi ikävän kuormansa myös niiden säilytettävien ja eteenpäin siirrettävien henkisten laatikoiden kanssa. Yhtä lailla iloitsen siitä, kun teen sitä, mitä mummo ja mutsikin: kastelen kersoja puutarhaletkulla lämpimänä päivänä, kerron huonoja omakeksimiä vitsejä, näytän miten ketjut öljytään ja sanon, että olette ihania ja rakkaita.

15.9.2018

Näin johdat lapsijoukkoja


Ovelta kuului huuto.

- Äiiiitiiiiii, voiko Aava ja Anni ja Liina tulla meille?
Ennen kuin ehdin vastata, Snadi jatkoi:
- Nää kaikki tietää meidän säännöt.

Eli että:

Meillä ei saa juosta päättömästi, sillä koko kämppä on täynnä mutkia, teräviä kulmia ja lasiovia.
Meillä saa hiippailla kengät jalassa talon läpi etupihalta takapihalle, mutta pitää kiertää matot.
Renkaissa ei kertakaikkiaan roikuta kuin yksi kerrallaan ja patja pitää olla alla.
Piilosta saa leikkiä mutta likapyykkikoriin ei saa mennä piiloon.
Ei haittaa jos vahingossa piirtää askartelupöytään, mutta villamatolle ei loroteta hajuvettä.
Ruokapöydässä on suotavaa jutella, kunhan muistaa välillä syödä.

Minulla ei ollut minkäänlaista suhdetta lapsiin ennen kuin sain itse lapsia. En tiennyt imeväisten sielunelämästä sen enempää kuin uhmaikäisistä. Kahden kersan perusteella ei miksikään psykologiksi vielä yllä, mutta noin ylipäätään nykyään on hieman helpompi ymmärtää lasten aivoituksia. On tullut jonkinlaista perspektiiviä siihen, miten ne maailma missäkin kehitysvaiheessa hahmottavat, mikä niitä ajoittain riivaa ja miksi ne tulkitsevat asioita välillä niin väärin.

Oppimiskäyräni on ollut viimeiset viisi vuotta jyrkän noususuhdanteinen. Isojen lasten mukana tulee nimittäin valtavasti lisää lapsia. Meillä ramppaa porukkaa säännöllisesti naapurustosta, päiväkodista, koulusta, iltapäiväkerhosta, kuorosta ja eri urheiluseuroista. Lapsissa on tyyppejä, joiden kanssa synkkaa välittömästi ja sitten on niitä, joihin ei saa mitään kontaktia. Olen kerran joutunut ilmoittamaan, että vierailu valitettavasti päättyy tähän, mutta tervetuloa takaisin heti, kun meidän sääntöjen noudattaminen sopii. Ilokseni huomasin, että seuraavalla kerralla todellakin meni paljon paremmin.

Olen yrittänyt tolkuttaa omille kersoille samaa, että kaikissa perheissä noudatetaan jotain sääntöjä, joita ei voi etukäteen tietää: ovi kiinni, ettei koira karkaa, olohuoneessa ei saa juosta, koska lattia on liukas, nojatuolissa ei saa keikkua koska se kippaa helposti. Niitä pitää kunnioittaa.



Lapsethan eivät itsessään ole syypäitä siihen, että he eivät tiedä, miten oman olohuoneen ulkopuolella käyttäydytään. Maailma ei ole mikään johdonmukainen sääntöviidakko: se, mikä häiritsee minua, ei välttämättä häiritse naapurin setää ja päinvastoin. Mystisesti meidän kaikkien vanhempien kuitenkin oletetaan olevan kasvattajina samassa joukkopsykoosissa, vaikka kasvatuseroja on perheen sisälläkin. On turha vetää hernettä nokkaan, sillä kyläilytaidot opitaan kyläilemällä.

Sillä niin opitaan kommunikaatiotaidotkin! Vanhemmuus kasvattaa, joten olen ottanut tämän vaiheen empiirisen tutkimuksen ja henkilökohtaisen kehityksen kannalta. Mikä on maksimimäärä lapsia, että komento pysyy vielä omissa käsissä? Miten ohjeita pitää kullekin temperamentille antaa? Konsulttikoulusta on tässä kohtaa valtavasti hyötyä: palautteen antamisen SBI-malli on käytössä lähes päivittäin.

Olen myös apinoinut metodeja sekä päiväkodin hoitajilta että lähipiiristä. Jotkut vanhemmat ovat nimittäin lapsikuiskaajia, kurin ja järjestyksen luontaisia lahjakkuuksia, joiden ei koskaan tarvitse korottaa ääntään. Ihailen erityisesti psykologi-ystävääni, jolla on aivan oma äänenpainonsa kun hän antaa lapsille toimintaohjeita, ystävällinen, mutta no bullshit -henkinen. Yritän matkia häntä erityisesti aamuisin.

Oma henkilöbrändini kersojen kavereiden silmissä rakentunee suoran toiminnan kautta: sisällä huutamisesta tulee kehotus ulkoleikkeihin, mutta fillarin kumit se pumppaa ihan kiltisti.


13.8.2018

Miten se vegeviikko meni?

Kesäkeitto! Inhokkini, josta tulikin suosikkini.

Kiitos hyvin! Itse asiassa lapsellisen hyvin. Kun Skidi ilmoitti haluavansa pitää kesällä kasvisruokaviikon, oli pakko vähän suunnitella. Listasimme koko perheelle uppoavia, helppoja kasvisruokia, ja niitä kertyi yllättävän paljon.

  • Pinaattiletut (omatekoisina näistä saa täytettyjä crepesejä)
  • Bolognese (liha = quorn/härkis/soijarouhe)
  • Kesäkeitto
  • Kasvispihvit (vaikka kyssäkaalista)
  • Chili sin carne
  • Teryaki-kasvisvartaat (tofulla tai ilman)
  • Pestopasta
  • Kookosnuudeliwokki
  • Linssikeitto
  • Tortellinit ja tomaattikastike
  • Kasvishampurilaiset
  • Hernekeitto
  • Halloumipasta
  • Parsarisotto
  • Burritot / fajitakset

Jos olisimme olleet kotona (maalla olemme keittolevyn ja grillin varassa), olisivat vaihtoehdot kasvaneet vielä lasagnella, makaronilaatikolla ja muilla uuniruoilla. Ja pakastepizzalla.

En ymmärrä, miten edes kuvittelin tämän olevan minkäänmoinen haaste. Vasta vegaanisuus olisi tuottanut  päänvaivaa. Tästä listasta kun valitsi helpoimmat ja jousti pari kertaa lähikalaan, ei kukaan kauheasti kaivannut broileria tai jauhelihaa.

Mutta tärkein havainto tästä oli se, että koulutuslistani on jo aika lyhyt! Tietyt pavut, kaalit ja pähkinät ovat allergiasyistä ulkona for good, mutta olen selvästi voiton puolella. Jollain taikuudella perheen suuhun pitäisi saada vielä sopimaan munakoiso ja sienet sekä tietyt safkat kuten ratatouille, kukkakaaligratiini ja gazpacho, mutta enää se ei vaikuta täysin mahdottomalta missiolta.



Miten tämä sitten on tapahtunut? En edellenkään tiedä. Hiljaa hivuttamalla, kai. Olen kokeillut ihan kaikkea, paitsi sitä, että lautanen on väkisin syötävä tyhjäksi. Maistaa sen sijaan on pakko ja on jatkossakin. Myös muu maailma on ollut avuksi. Kasvisruokaa saa jo niin monessa paikassa, että se on lakannut olemasta omituista. En ole ipanoiden universumin ainoa kasvissyöjä.

Ehkä isoimmassa roolissa on ollut jääräpäisyys. Olen halunnut, että tämä onnistuu. Olen sietänyt verenpaineet korvissa kohisten ronkkimista, äpristelyä ja temppuilua, maanitellut ja maistattanut kärsivällisesti. Paitsi silloin kun hihat ovat palaneet. On yllättävän tehokasta (ja terapeuttista) kiljua, että EPPÄÄ, MILLOIN MÄ SAAN MUN LEMPIRUOKAA VAIKKA MAKSAN TÄMÄN.

Yhtä lailla on tietysti ollut pakko huomauttaa aikuisillekin, että kasvisruoka ei ole nakkikeitto, jossa mun lautasella ei ole nakkeja, tai pihvin lisukeperunat. Vaikeinta tässäkin oli sopia, että viikko otetaan vakavissaan. Siihen makaronilaatikon lämmittämiseen on niin helppo paeta jos kun inspiraatio on nollissa.

Hyvä Skidi, kiitos. Piti tämäkin päivä nähdä, että siitä tulee mun ruokasankari.

7.8.2018

Mitä kännykkä tuo mukanaan?



Amerikan mantereella asuva ystäväni kertoi vanhemmille suunnatusta "Wait 'til the 8th grade"-kampanjasta. Odottamistoive ei liittynyt teiniraskauksiin vaan kännykän hankkimiseen, sillä älypuhelinta ei katsota soveliaaksi eikä tarpeelliseksi alle 13-vuotiaalle.

Eikä se lähtökohtaisesti olekaan. Mutta Suomessa käytännössä melkein jokaisella ekaluokkalaisella on puhelin. Amerikkaa ja Suomea erottaa tietenkin turvallisuus. Täällä lapset voivat kulkea itsenäisesti kouluun, kavereille ja harrastuksiin. Puhelin on tarpeellinen, jos ja kun lapseen/vanhempiin pitää saada yhteys.

Snadille hankittiin pieni älypuhelin kesäkuussa, samaa mallia, mitä osaan sujuvasti itse käyttää. Nyt toisella kerralla olin jo vähän valmistautuneempi tähän hankintaan. Siispä kolme havaintoa lapsen ja puhelimen yhteiselosta.

1. Älylaitteen hankkiminen tarkoittaa pitkää koulutusperiodia. 

Tämä kannattaa sanoa ääneen etukäteen a) ettei lapselle tule pettymyksiä ja b) jottei pääse unohtumaan, etteivät lapset ole mitään hemmetin diginatiiveja heti kun siirtyvät kohdun ulkopuolelle. Älypuhelin on taskukokoinen tietokone ja jos lataat siihen sosiaalisia ulottuvuuksia, siitä tulee kontaktipinta ihan kehen tahansa kadun mieheen. Ja vaikka itse olisitkin digijumala, lapselle on pelkän puhelimen käyttö alkuun haastavaa.

Valmistaudu siis selittämään, uudestaan ja uudestaan. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään eri datayhteyksien uhat ja mahdollisuudet, softan ja raudan ero, sovellusten hallinta ml. ilmoitusastukset, kosketusnäytön käyttö ja tapahtuneiden vahinkojen korjaaminen, kiusaamisen tunnistaminen, mainokset ja ostaminen, kuvaaminen ja kuvien käyttö sekä yksityisyysasetukset noin alkuun.

Ja jos lataa WhatsAppin, pääsee nextille levelille. Aika pian selviää, miksi numeroaan ei kannata jaella kenelle tahansa, miksi jengiä ei kannata lisäillä mielivaltaisiin ryhmiin ja mitä keskusteleminen tarkoittaa. Osa vanhemmista pitää tätä jotenkin pakollisena sovelluksena, jonka lataamatta jättäminen sulkee lapsen sosiaalisten piirien ulkopuolella. Olen täysin eri mieltä. Ilmankin tulee toimeen erinomaisesti. Varsinkin ala-asteikäisillä keskustelu ei ole kovin järkevää ja lipsahtaa kiusaamisen ja älämölön puolelle kuten internetissä helposti käy.




2. Mistä kännykän kanssa käytetty aika on pois?

Älylaitteisiin kohdistuva yleinen moraalipaniikki on turhaa. Eniten minua häiritsee se, ettei eroteta puhelinta viihdelaitteena ja peli- tai someriippuvuutta toisistaan. Paras merkki liikakäytöstä on se, että kännykän tuijottaminen vie yhtäkkiä kaiken ajan.

On fakta, että puhelimen kanssa käytetty aika on jostain pois, mutta mistä? Meillä kännykän käyttö pois on tv:n katsomisesta ja kiukuttelusta. Sovellusten avulla voi myös opetella lukemaan ja laskemaan, kuunnella musiikka satuja, piirtää ja värittää kuvia. Olen tyytyväinen niin kauan kun lapset laittavat oma-aloitteisesti kännykät pois silloin kun tarjolla on muuta sosiaalista elämää. Digiviihde, uni, kirjat, ystävät, pihapelit ja liikunta mahtuvat hyvin niin aikuisen kuin lapsenkin arkeen, jos kännykkään ei kehity addiktiota.

Luonnollisesti palveluita löytyy myös käytön valvontaan. Androidille ja iOsille on olemassa ainakin Googlelta perhepalvelu, jonka kautta voi seurata lapsensa kännykän käyttöä ja hyväksyä sovelluksen latauksia sekä paikantaa puhelimen, jos se sattuisi olemaan hukassa.

3. Millaiseen kännykkäkulttuuriin lapsi kasvaa?

Itsekritiikki on vaikea laji. Aikuisilla on nähdäkseni paljon vakavampia ongelmia kännyköiden kanssa kuin lapsilla, mutta kukaan ei pakota meitä hoitoon tai huomauta asiasta. Aikuinen mies saa plärätä kosteussuojatussa pussissa olevaa puhelinta uimahallin saunassa lapsen istuessa hiljaa vieressä (tämä tarina on valitettavasti tosi) eikä kukaan sano mitään. Mutta kuvitelkaapa tilanne toiseen suuntaan. Ulla Appelsiinilta tulisi varmasti kolumni alta aikayksikön. (Ja tässä olisi se korppikampanja potenssiin sata, mutta eihän aikuisen käytökseen kukaan puutu eikä mikään kampanja ei tavoita tätä tyyppiä. Ja jos vanhemmuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta, niin sille ei mitään voi.)

Käsittelyyn pitäisikin ottaa koko vallitseva kännykkäkulttuuri, mutta siitä puhutaan ihmeen vähän. Mikä on sopivaa ja mikä laitonta? Missä kulkee hyvän maun raja? Millaiset säännöt perheessä on kännykän käytölle? Entä koulussa ja liikenteessä? Elokuvissa, ravintolassa ja lentokoneessa? Olen molemmille kersoille sanonut, että jos saan kiinni siitä, että tuijottavat kännykkää ulkona kävellessään tai pyöräillessään, molemmille vaihtuu seuraavassa sekunnissa peruskapulat.

Vaikka kouluikäisillä kaveripiirin vaikutus on jo merkittävä niin hyvässä kuin pahassa, itsesäätelyyn kannattaa tietenkin kannustaa, myös omalla esimerkillään. Skidi ei pitänyt kännykkää lomareissulla päällä kuin matkustusajan, ihan omasta aloitteestaan. Kova suoritus. Itsellehän ei olisi tullut mieleenkään.



16.7.2018

Reissussa saa rähjääntyä kaikki paitsi hermot


Tämä lokki tuli tähän joikaamaan joka juuttaan aamu kuudelta. Toisaalta hyvä ettei neljältä.

Kun istuimme eilen hotellin aulassa katsomassa jalkapallofinaalia, toivoimme kaikki hiljaa, että Ranska voittaisi, vaikka sympatiat olivatkin pienemmän puolella. Tämä siksi, että vaihtoehtoisessa skenaariossa olisimme takuuvarmasti missanneet paluulennon, koska voitto olisi käytännössä tarkoittanut kansallista vapaapäivää. Olisimme saaneet kävellä laukkuinemme lentokentälle. Tänään taksikuski nauroi ja vahvisti spekulaatiomme todeksi. Tällä kertaa kävi meidän kannaltamme hyvin.

Siinä taksissa mietin, että se klishee matkailun avartamisesta on ihan tosi, monella tavalla. Kotoa poistuminen koko perheen reissulle on nykyään parasta mitä tiedän. Isojen lasten kanssa elämä on helppoa turistinakin. Jotain jää aina mukaan vaikka kyseessä olisi telttaretki viereiseen kaupunkiin. 

Onnea on hyvä pooli.

Kodin ulkopuolella nimittäin tarjoutuu tilaisuuksia henkiseen kasvuun muutenkin kuin pohtimalla voiko perillä juoda hanavettä, sillä reissaamiseen kuuluvat olennaisena osana haasteet ja vastoinkäymiset. Oli kyseessä sitten oma moka tai paska tuuri, väärinkäsityksiltä, kielimuurilta ja sekaannuksilta ei voi välttyä. Tai ainakaan meidän perhe ei voi. Vaikka kuinka suunnittelee siirtymiä, pakkauslistoja, hotellivalintoja, välineitä ja aikatauluja, aina joku kusee. 

Pitää opetella arvaamaan ravintolassa voittava annos (erityisesti jos on kasvissyöjä tai allergikko), täytyy yrittää nukkua, vaikka jossain piippaa ja kysyä tietä, erityisesti jos perheen äiti on sitä mieltä ettemme ole lainkaan eksyksissä. On herättävä järkyttävään kellonaikaan ja pääteltävä merkitseekö juna-aikataulussa oleva tähti jotain vai ei. Ja jos ei ole itse myöhässä niin lautta on. Ja sitten sen asian kanssa pitää vain elää. Vaihtoehtoja on kaksi: jäädä tuleen makaamaan tai kehittää äkkiä suunnitelma B.

Aamun jännin hetki: millainen keli on? 
Reissussa on yksi ohjenuora, mitä pidän erityisen tärkeänä: kaikki muu saa mennä päreiksi paitsi aikuisten hermot. Loman tekee tunnelma. On lähdettävä siitä, että kaikki ei aina mene niin kuin toivoimme. Sitten otetaan välijätskit ja mietitään, että mitäs hittoa nyt tehdään. Kersat ovat jo oppineet kiperässä tilanteessa kysymään, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. Vastaus paljastaa yleensä, että loppuviimeksi kyse on hyvin pienestä murheesta, jos otetaan huomioon, että lennämme kivenmurikalla avaruudessa.   

Riittävän monen yhteisen matkan jälkeen alkaa tietenkin olla suhteellisen hyvä myös ennakoinnissa. Riskinhallinta kasvaa kokemuksen myötä. Kun perheen kanssa on sekoillut 10 vuotta, tietää jo kuka kärähtää aina, kenen hattua ongitaan merestä ja kuka aina pakkaa mukaan väärän määrän pikkareita mutta viidet sukat, joista ei tarvitse yksiäkään. 

Vastaus on minä. Mutta minullapa on aina käsilaukussa ensiapua, jos joku vetää pannut mukulakivillä tai kehittää nälkäkiukun!

Nyt ankaraa pyykkäystä, koska kohta mennään taas! Jännä nähdä, millaista on junaliikenne Virossa ja miten saan haltuun aikatauluvastaavan roolin. Geronimo.


4.6.2018

Palvelusopimus uusiksi - kuinka paljon teillä passataan?



Vuoden kiihkein festivaalikausi lähestyy, sillä molemmilla kersoilla on synttärit keskikesällä, neljän päivän sisällä toisistaan. Kun kysyin tyypeiltä, tiedättekö, mitä tämä vanheneminen tarkoittaa, Skidi totesi nyreänä, että varmaankin meidän palveluita taas leikataan.

Itse asiassa viittasin siihen, että molemmat ovat kouluikäisiä, mutta hyvä pointti! Mitä kouluikäisten palveluihin kuuluu?

Yksi mutsikollega pohti taannoin, tekevätkö kaikki muut vanhemmat lapsilleen aamu- ja iltapalaa valmiiksi, kun heillä ei tehdä. Moni kommentoi, että ei tee, erilaisista syistä. Meillä tehdään. Isompi osaisi jo itsekin, mutta muuten lapset istuvat valmiiseen pöytään. Tähän ehkä vaikuttaa tuo neljän vuoden ikäero: kun nuoremmalle vielä tehdään, vanhemmalle kannattaa tehdä samalla.

Tätä palvelusopimusta sietääkin tarkistaa (oletteko huomanneet että "tarkistukset" eivät koskaan tiedä mitään hyvää) säännöllisin väliajoin. Minulla on tapana jämähtää passaamaan täysin päteviä mukuloita.



Toisaalta taas lasten omatoimisuusastekin vaihtelee. Nuorempi haki jo kaksivuotiaana pallin ja kiipesi jääkaappiin, kun halusi ruokaa, joten häntä on lähinnä pitänyt toppuutella kaikenlaisesta itsenäisyydestä. Ystävän lapsi vaati käydä nelivuotiaasta lähtien itse suihkussa ja toinen halusi kävellä itse kaikkialle. Kolmas taas nauttii passaamisesta täysin rinnoin, toivoo vielä viisivuotiaanakin, että joku syöttäisi ja ahtaa itsensä liian pieniin rattaisiin.

Jossain vaiheessa tulee tietenkin se hetki, jolloin niihin rattaisiin ei enää mahdu, mutta entäpä nämä harkinnanvaraiset toimenpiteet?

Joskus taannoin kouluun mennessä piti osata käyttää syödessä veistä ja kuoria perunat sekä solmia kengännauhat, mutta en muista mitään ohjeistusta tai listaa nähneeni. Olisiko tässä aihe, josta ei ole olemassa kovin selkeää virallista tai edes epävirallista koodistoa? Kun neuvola loppuu, "kotitaitojen" mittaaminen loppuu.

Skidi on todennut jo pari vuotta sitten että osaisi melkein laittaa Snadin nukkumaan. Pitää paikkansa.

Missä vaiheessa siis lopetetaan leivän voiteleminen ja maidon kaataminen? Kengännauhojen solmiminen? Yökylärepun pakkaaminen? Kynsien leikkaaminen? Satujen lukeminen? Harrastuksiin kuskaaminen? Nukuttaminen? Puhelinlaskun maksaminen?

Ja milloin järjestetään ne viimeiset synttärit? Tuttavaperheen äiti jaksoi kaikille kolmelle lapselleen täydet 18 vuotta.

Sopimuksessa on tietenkin joustovaraa. Vaikka kannustan kersoja *harkittuun* omatoimisuuteen, koululaisen elämässä on välillä kaikenlaista eikä aina jaksa olla reipas, vaikka olisi jo kuinka iso ja pätevä. Silloin saa palvelua yli oman tarpeen. Lisäksi meillä on Snadin kanssa vaateleikki: minä teen aamuisin hänen huoneensa lattialle päivävaatteista tyypin, jolla on aina lierihattu päässä ja helmet kaulassa. Siitä tulee molemmille hyvä mieli (ja saan valita järkevät vaatteet).

Olin hiton kärttyinen yöimettäjä, mutta passaaminen sujuu paremmin. Voileivän teko ja iltasadun lukeminen ovat minulle miellyttäviä tapoja olla vanhempi. Niiden asemaa ei sopparissa uhkaa koskaan mikään.


22.3.2018

"Tyhmä kuin kotona kasvatettu"


Skidi lorotti puhelimensa päälle pullollisen vettä, joten jouduin tiedonsiirtohommiin. Huomasin siinä dataillessani, että Skidin yhteystiedoissa oli nimiä melkein yhtä paljon kuin minulla. Keitä nämä kaikki ihmiset oikein ovat?

Kävi ilmi, että sukulaisia, kummeja, ystävien lapsia, valmentajia, opettajia, tyyppejä vanhasta ja uudesta koulusta, treeniryhmästä, kuviksesta, orkesterista ja kesäleireiltä. Väkeä kuin pipoa.

Kuinka ollakaan, luen juuri Satun uunituoretta kirjaa islantilaisesta kodinonnesta, jossa esiteltiin islantilainen kansanviisaus "kotona kasvatettu lapsi on tyhmä". Herranen aika! Kulmakarvani lensivät katosta läpi ja näin sieluni silmin vauvapalstojen tilttaavan tästä sloganista. Sanonnalla ei kuitenkaan viitata siihen, että kotiäidit ovat huonoja kasvattajia, vaan siihen, että Islannissa katsotaan kodin ulkopuolella tapahtuvan elämän olevan lapselle hyväksi, toisin sanoen: mitä enemmän lapsi näkee maailmaa, sen parempi. Tämä näkyy siinä, että lapset ovat Islannissa tervetulleita minne tahansa.



Näkökulma on mielestäni pohtimisen arvoinen eikä vähiten siksi, että Suomessa tällainen ajatus ei ole valtavirtaa. Siitä ei oikeastaan puhuta lainkaan. Lapsenhan on juuri paras olla kotona. Ja edelleen on ihmisiä, joiden mielestä lasten on syytäkin pysyä kotona.

Käytän joskus konsultoinnissa työkalua nimeltä stakeholder map, jossa kartoitetaan kaikki tiettyyn projektiin liittyvät ihmiset sipulin eri kerroksiin: itse työryhmä, projektin mahdollistajat ja ne, joihin projekti vaikuttaa. Tällä työkalulla tunnistetaan ja ratkotaan viestintäongelmia ja voidaan piirtää erilaisia henkilömatriiseja.

Jos piirtäisit samanlaisen kartan lapsesi tuntemista ihmisistä, miltä se  näyttäisi? Paljonko on läheisiä ystäviä, tuttuja ja sitten ihmisiä, jotka jollain tavalla liittyvät hänen elämäänsä?

Kirjoitin jo joku aika sitten, että meidän lapsiamme kasvattaa aika moni tyyppi. Päiväkodin varahakijalomakkeen rivit eivät riitä alkuunkaan. Tämä ei ole mikään ideologinen valinta vaan seurausta sekavasta perhe-elämästämme. Tähän kun lisää kolme harrastusta ja kaksi koulua, saadaan aikaan hillittömät verkostot ja valtava määrä kohtaamisia. En itse varmasti olisi päässyt samanikäisenä yli 30 ihmiseen, enhän ollut edes eskarissa. Mihin kaikkeen tällainen verkosto vaikuttaa?

No ainakin siihen, että ihmiskäsitys on väkisinkin monipuolinen. Tuollaiseen porukkaan mahtuu jos jonkinlaista hiihtäjää, myös sen oman kuplan ulkopuolelta. Nähdäkseni kyseessä on vähän sama ilmiö kuin uimahallissa: "Ahaa, naisvartalon kuvasto ei todellisuudessa olekaan sitä instagramissa pyllistelevää 180 senttistä supermallia."

Ihmisten tapaamisesta jää jälkiä. Siitä saa perspektiiviä kun kuulee muiden tarinoita, herää ajatuksia, välillä jopa nousee empatia. Omatkin viestintätaidot kehittyvät kun yrität tulkita kaikkea mitä näet ja kuulet.



En tiedä onko lasten ja aikuisten verkostoja edes tutkittu. Periytyvätkö verkostot? Oppiiko verkostoja hyödyntämään aikuisena? Millaisia ovat huonot verkostot? Miten verkostot vaikuttavat syrjäytymisriskiin? Miten iso verkoston pitäisi minimissään olla? Jotenkin olisi siistiä laskea, kuinka paljon lapsi keskustelee muiden kuin omien perheenjäsentensä kanssa.

Siinäpä jollekin varhaiskasvatuksen tutkijalle pohtimisen aihetta. Nyt takaisin kirjan pariin, josta lähtee varmasti pari postausta vielä lisää.


18.3.2018

Hyvä häviäjä



Kuuntelin sivusta, kun kaksi kuusivuotiasta kehitti riidan Trivialin äärellä (siitä on olemassa perhepainos, jossa aikuisten ja lasten kysymykset ovat erikseen, suosittelen!). Toiselle osui kaksi naurettavan helppoa kysymystä putkeen siinä, missä toinen sai etsiä vastausta ihmisen normaalista ruumiinlämmöstä ja pähkäillä, missä päin maailmaa on New Delhi.

Sitten tuli tuli kysymys, jota vastaaja ei tiennyt, mutta kysyjä tiesi ilman katsomista: "Täähän on ihan helppo!". Riita oli sillä taputeltu.

Yritin pitää ipanoille ylevän puheen siitä, mikä merkitys peleissä on taidolla ja tuurilla. Ja sillä, miten hävitään ja voitetaan. Sattuma voi nimittäin tarjoilla samassa pelissä sekä satumaisen mäihän että jättää puille paljaille.

Yatzyssä on mahdollista heittää viisi kutosta tai ei mitään.
Vaivalla avatun nappulan alta voi paljastua tyhjä, Afrikan tähti tai rosvo.
Saatat päätyä silitysraudalla täyteen rakennetulle Erottajalle.
Sukupolvien välinen kuilu tulee näkyväksi, kun yrittää Aliaksessa selittää nelosluokkalaiselle piirtoheitintä.
Ristiseiskassa paljon riippuu siitä, millaiset kortit sinulle jaetaan, mutta pelin kulkuun vaikuttaa myös se teetkö virheen vai estääkö joku toinen peliäsi.
Ja kilpakumppanisi saattaa tosiaan saada Trivialissa kysymyksen Nalle Puhin parhaasta ystävästä siinä missä sinulta tivataan Bronten sisarusten tuotantoa ilmestymisjärjestyksessä.

Pelejä ei pelata siksi, että lopputulos olisi aina oikeudenmukainen ja reilu, vaan pelaamisen takia! Pelatessa jännitetään, olisiko onni tällä kertaa mukana. Tärkeää on, että voitolla oleva ymmärtää, että suunta voi muuttua milloin vain ja ylimielisyys voi kostautua.

Ei siis kannata murjottaa ja syytellä vastapuolta, jos hän pelaa hyvin, vaan keskittyä omaan peliin. Tämä kannattaa muistaa myös tosielämässä!

Vaikka puheeni oli mielestäni hyvinkin innostava, tasapainoinen ja osoitti hienosti, kuinka henkilökohtainen on poliittista, likat päättivät siirtyä piirtämään.

No, sitten tuli lauantai-ilta. Piirrä ja arvaa -pelissä kukaan ei ymmärtänyt, kun piirsin repun, vaikka kuinka hahmottelin kuvaan ihmisen selkää ja hihnoja. Ei, se ei todellakaan ollut kyttyrä, peffa, lammas, purjevene, kakkaemoji eikä Ansa Kynttilä. Vaan REPPU!

Täytyykin muistaa vielä korostaa tytöille, että kyllähän se vatipäiden kanssa pelaaminen on todella raskasta.

Ja että aikuisena kannattaa kieltäytyä kategorisesti esimerkiksi Monopolista, josta on varmasti seurannut monta avioeroa.


23.2.2018

Mikä kuusivuotiasta vaivaa eli mitä ikäkausista pitää ymmärtää

Kaupallinen yhteistyö: Yle ja Suomen Blogimedia



Olen aina välillä täällä pohtinut, mikä hemmetti kuusivuotiasta oikein riepoo. Miksi se yhtäkkiä sanoo kaikkeen "ei" ennen kuin edes kuulee, mitä kysyn? Miksi joka asiasta on pakko ulvoa kuin pahainen taapero? Miten minimaalisen pienistä asioista oikein voi loukkaantua sydänjuuriaan myöten?

Kyseessähän on tietenkin vaihe. Ja näistä haluaisin tietää enemmän!

Käytinkin lomalla aikaani sivistyksen parissa. Ahmin aamukävelyillä luureista Ylen upouuden Kasvatusviisautta kiireisille -sarjan. Kymmenminuuttisissa podcasteissa toimittaja Anu Heikkinen sekä opettaja ja kasvatustietokirjailija Jarno Paalasmaa käyvät läpi kasvatukseen liittyviä (haastavia) kysymyksiä kuten pitääkö lasten kanssa leikkiä, millaista valtaa lapset saavat käyttää, tehoavatko rangaistukset ja pitääkö koenumeroista maksaa. Aiheita peilataan myös kasvatusklassikoihin kuten Jean-Jacques Rousseaun ja Maria Montessorin teoksiin.

Minuun kolahti erityisesti sarjan kuudes jakso, jossa käsiteltiin lapsen ikäkausia. Eli ajanjaksoja, joihin vanhemmilla saattaa liittyä syvää ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunnetta.

Olisin voinut kuunnella tästä aiheesta helposti tunnin verran lisää asiaa. Miten täysin järjetöntä uhmakohtausta pitää käsitellä? Miksi kuusivuotias löytää itsestään kuolevan joutsenen? Entä oletteko kuulleet yhdeksänvuotistaitteesta? Ja mitä murrosikäisen aivoissa oikein tapahtuu?

Muistaakseni professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kritisoinut, että vanhempien ymmärrys lasten ikäkausista on 30 vuodessa huonontunut. Tunnustan avoimesti oman osaamattomuuteni, mutta en ole ihan varma, ovatko nykyvanhemmat järjestään huonompia kuin esimerkiksi 40-luvulla syntyneet. Eivät minun vanhempani ainakaan millään tavalla osoittaneet niitä ymmärtävänsä tai puhuneet mistään (muustakaan) kehitykseen liittyvästä. Tekivät lähinnä töitä.

Tällainen ymmärrys olisi tietenkin tarpeellista. Jos ymmärtää millaisesta kontekstista lapsi maailmaa katsoo, on mahdollista päästä oman boksinsa ulkopuolelle ja yrittää muuttaa omaa käytöstään. Mutta missä tätä tietoutta jaetaan?



Vanhemmaksi saa ryhtyä kuka tahansa eikä kasvatusviisaus laskeutunut päähäni imettäessä. Olen lukenut pari moderniksi luokiteltua kasvatusopusta, mutta anti on jäänyt ohueksi, erityisesti ikäkausien näkökulmasta. Sain neuvolasta valtavan määrän ruokintaesitteitä mutta en yhtään neuvoa siihen, miten tulen toimeen teinin kanssa. Päädyn googlella aina Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivulle - onko tietoa muuallakin?

Päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmissa ne vaiheet ensimmäisen kerran konkretisoituivat ja yhteisissä keskustelutuokioissa olen saanut kasvattamiseen uusia näkökulmia.

Joitain taitoja opetellaan koko elämä.
Joskus tulee takapakkia.
Ja kasvattaminen on kasvamisprosessi. Olet itsekin uudessa vaiheessa vanhempana. Siinäpä onkin metatason ongelmanratkaisua, kun yrität ymmärtää lapsen lisäksi itseäsi.

Olen yrittänyt pitää yhtä ohjetta mielessä: vaiheet kuuluvat asiaan. Lapsen ei pitäisi tuntea itseään huonoksi vain siksi, ettei hän vielä osaa kontrolloida impulssejaan tai toimia ryhmässä.

Ja tässä vaiheessa suurimmat mokat on tietenkin jo tehty. Molempia ipanoita kasvattaa jo vanhempien lisäksi kokonainen kylällinen ihmisiä, isovanhemmat, naapurit, valmentajat ja opettajat. Tässä vaiheessa on aika hyvä tilanne, jos ja kun lapsi uskaltaa ja haluaaa vuodattaa koko sydämensä mutsilleen.

Mistä kasvatusaiheista te haluaisitte kuulla lisää? Katsotaan saadaanko teidän toiveenne toteutettua!

27.1.2018

Lyhyttukkainen tyttö on edelleen tyttö



Snadi nykäisi ennen joulua itselleen lyhyen tukan. Muuten hyvin epäherkkää mimmiä on siunattu päänahalla, joka ilmeisesti aistii avaruuden värähtelytkin. Snadi kyllästyi harjaamiseen lopullisesti erään pihkaan liittyneen operaation jälkeen ja ilmoitti että nyt lähtee, vielä lyhyemmäksi kuin ensimmäisellä kerralla.

- Mä oon upee!, hän huusi kun nousi kampaajan tuolista. Kampaaja oli sitä mieltä, että näin tyytyväistä asiakasta ei oltu vähään aikaan salongissa nähty.

No sitten alkoi arki. Eräänä iltana Snadi yllättäen ilmoitti, että haluaakin kasvattaa taas pitkän tukan. Kun ihmettelin äkillistä mielenmuutosta ja kysyin syytä, leuka alkoi vähän väpättää.

- Koska mä näytän pojalta.

Argh. Arvasin heti, ettei tämä ollut oma mielipide vaan jonkun muun. Olin oikeassa. Lisäksi kommentoijia ei ollut yksi vaan useita. Lyhyttukkainen pikkutyttö on ilmeisesti edelleen harvinaisuus.

Piti käyttää yksi ilta siihen, että katseltiin kuvia kaikenlaisista naisista. Hollywood-tähtiä ja astrofyysikkoja. Urheilijoita ja poliitikkoja. Aktivisteja ja taiteilijoita. Kaikenkokoisia, -näköisiä ja -muotoisia ihmisiä, jotka olivat ihan sinut oman sukupuolensa kanssa, vaikka toiset olivat meikanneet tuntikaupalla ja toiset taas tuskin vilkaiseet peiliin aamulla. Ei se identiteetti asu tukassa vaan kaikessa mitä on ja tyyli on sellainen asia, joka kannattaa valita oman maun mukaan, ei toisten.

Mietimme myös, mitä tällaiseen pyytämättä ja yllätyksenä saatuun palautteeseen voisi vastata. Tulimme siihen tulokseen, että "Etkö tosiaan ole ikinä lyhyttukkaista tyttöä nähnyt?" on ehkä paras, koska ehkä se johtuu siitä. Voisihan sitä sivaltaa takaisin vähän kovemminkin mutta miksi turhaan.

Lapset ovat lapsia. Eivät ne osaa suodattaa sanomisiaan ellei niitä varta vasten opeta, että sanat satuttavat. Vanhempien tehtävä on kertoa, millä tavalla toisten ulkonäköä kannattaa kommentoida (nyrkkisääntönä että jos ei ole jotain kivaa sanottavaa niin kommentointi ei ole pakollista) ja näyttää siinä itse hyvää esimerkkejä.

Valitettavasti joillain aikuisillakin on tässä oppimista. Sosiaalinen pelisilmä voi olla vähän heikko, kielenkäyttö omassa perheessä ollut toisia mollaavaa tai sitten on vain oikeutuksen tunne päässyt niskan päälle.

Jos siis jonkun mielestä vaikkapa missit ovat rumia lehmiä niin ehkei kannata katsoa missikisoja.
Tai jos naapurin täti on läski niin mitäpä se oikeastaan kenellekään kuuluu.
Ja jos vammainen ei saa pakattua riittävän nopeasti ostoksia kassahihnalta niin kannattaako tuhahdella takana yhtään.

Ei kannata. Jos mielipidettäsi ei kysytä, sitä ei ehkä kaivata.

Tässäkin keississä sitten erottuivat ystävät. Oli ihana kuulla, että parhaalta kaverilta oli tullut juuri se oikea kannustus: "Sun tukka on sun tukka ja toi sopii just sulle." Snif.


9.1.2018

Uskalla olla haavoittuvainen



Olen saanut mörököllikirjasta paljon palautetta! Toivoinkin, että saisin. En ole koskaan kirjoittanut lapsille mitään enkä voinut aivan täysin luottaa omien lasten palautteeseen, joten halusin ehdottomasti tietää, osuiko mikään, ja jos, niin mikä.

On osunut. Vanhemmat ovat kiitelleet värikästä kieltä, isoa fonttia (!), tunteiden käsittelyä ja sitä että päähenkilön innoittamana joku napero on uskaltanut maistaa parsakaalia. Jee! Kritiikkiä sain eräältä isältä, joka on yrittänyt metrisen lumikerroksen ja rospuuton alta kaivaa lapselleen jymykiviä tyynyn alle. Olisi pitänyt valita vaikka kävyt.

Ja eräältä 8-vuotiaalta tuli myös noottia. Hän paheksui sitä, että kirjan lopussa pedattu jatko-osa ei ollutkaan vielä saatavilla. Pahoittelen!

Erityisesti on lämmittänyt se, että moni lapsi on kuulemma kiintynyt kirjaan siinä määrin, että sitä on vaadittu luettavaksi useita kertoja putkeen ja sitä kuljetetaan päiväkotiin ja kouluun (vaikka se on painava!). Yksi oli ilmoittanut äidilleen, että tämä kirja on sellainen, joka säästetään eikä laiteta kirpputorille.

Luen tämän niin, että kirja on siis jollain tavalla koskettanut lapsia ja hitsinpimpulat sentään: se on fiilis, joka nostaa päänahankin kananlihalle!

Skidi sanoi heti, että Pikkis on hahmona mahtava, mutta en sen kummemmin miettinyt, mikä kirjassa oli koskettavaa, kunnes sain kiinnostavan palautteen aikuiselta lukijalta. Hän oli hyvin vahvasti ei tartte auttaa -ihminen ja kiitti siitä, että nämä uskaltamisen teemat sopivat kaikenikäisille.

Ja niinhän se tietenkin on: ei rohkeus muutu sen ihmeellisemmäksi iän myötä. Rohkea ihminen ei ole voimakas ja räyhäkäs vaan inhimillinen.

Pikkiskin on haavoittuvainen. Vähän epävarma, ujo, erehtyväinen, sähläävä ja ajattelematon. Hänet pitää pelastaa milloin mistäkin pinteestä ja hän joutuu käsittelemään kiusallisia tunteita kuten pettymystä, noloutta ja jännitystä. Mutta mörököllien maailmassa haavoittuvaisuus on tehdasasetus yhtä lailla kuin armollisuuskin. Pulaan joutunutta autetaan, tietenkin. Kukaan ei viisastele, että mitäs minä sanoin tai kyllä sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mörököllimetsässä on ihan ok mennä puun taakse piiloon ja miettiä siellä suunnitelmaa.

Oman haavoittuvaisuutensa näyttäminen on vaikeaa. Monille meistä on opetettu, että itkeä ei saa eikä pelätä, ei lapsena eikä aikuisena. On paljon turvallisempaa esittää, että mikään törppö teko tai ilkeä kommentti ei satuta. Moni vanhempi välttää oman lapsen edessä itkemistä ihan kuin lapsen olisi haitallista nähdä että aikuistakin voi itkettää.

Tunteettomuus on tavallaan rohkeudelta näyttävä ansa. Se ruokkii itse itseään ja tuppaa leviämään myös muihin rooleihin, työpaikalla ja parisuhteessa. Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa menee vaikeaksi. Jos ei ikinä ihmisten edessä näytä haavoittuvuuttaan, riistää myös muilta mahdollisuuden tuntea empatiaa ja katumusta. Pahan mielen näyttäminen saa nimittäin normaalin ihmisen tuntemaan myötätuntoa, pyytämään anteeksi ja muuttamaan käytöstään.

Oman epätäydellisyytensä ja haavoittuvaisuutensa paljastaminen on hirveän rehellistä. Samalla se on myös ihan valtavan rohkeaa. Siinä joutuu itselleenkin tunnustamaan, että tällainen minä olen, ja näitä asioita jännitän ja pelkään oli siinä järkeä tai ei.

Kirjassa viimeisen jymykiven saa omana itsenään olemisesta. Ehkä minäkin voisin hiljalleen saada sen tyynyn alle.



Ps. Jos kirja kiinnostaa niin ensimmäistä painosta on vielä jonkun verran jäljellä (en tiedä milloin ehdin ottaa seuraavan). No Tofun verkkokaupasta mörököllit saa kotiinkuljetuksella! Ja toivoa on että tämä tulee jossain vaiheessa myös kirjastoihin. Kannattaa käydä esittämässä toive oman kirjaston henkilökunnalle.

4.10.2017

Otettaiskos jätskit?

Maanantaina oli ollut monella tapaa paska päivä. Olin nukkunut huonosti monta yötä putkeen, töissä oli ollut kaikenlaista sähläystä, en ehtinyt jumppaan ja vitutti sekä pyykkieverest että astianpesukoneeseen työnnetty puulasta.

Lusikkajätskin konseptin opetti kummitäti. Tähän matalan kynnyksen herkutteluun tarvitaan vain niin monta ruokalusikkaa kuin on syöjiäkin ja purkki hieman sulanutta jäätelöä. Purkista saa ottaa kaksi ruokalusikallista.
Kolme jos on oikein säälittävä.

Kun pötkötin sohvalla suht happamassa tilassa, Snadi tuli viereen istumaan. Hän katseli hetken aikaa meininkiäni ja ehdotti sitten, että otettaiskos jätskit.

Yllätyin, miten sairaan hyvä idea se oli. Välijätski.

On olemassa lohtuasioita, sellaisia pieniä tai keskisuuria asioita, joista tulee hyvä mieli ihan väkisin. Kävelylenkit äänikirjan kanssa. Lettujen paistaminen metsässä. Leffa ja popkornit. Niskahieronta, johon kuuluu välihali (myös Snadin bravuuri). Ystävät ja viini. Kersat ja jätski.



Tiedän kyllä, ettei ruokaa saisi käyttää palkintona tai lohdutuksena, mutta mielestäni tässä on kyse muusta. Että joku huomaa ja katsoo, että tuo ihmisraunio tuossa kaipaa jonkinlaisia aktivoivia toimenpiteitä. Vähän kuin se pyykkivuori siellä kylppärissä. En näe siinä esimerkkimielessä mitään väärää. Erityisesti kun Snadi ei sentään ehdottanut shottiprikkaa mummotunnelissa.

Päinvastoin. Katson, että vanhemmuustavoitteiden kohdalla viimeisiä viedään.


26.9.2017

Kaikki ne tavat, joilla en kuuntele



Olen tällä viikolla istunut työelämän tarjoamalla johtamistaitokurssilla. Muutaman vastaavan koulutuksen perusteella osasin jo odottaa, että mieleenpainuvinta sisältöä on metatason ymmärrys omasta käytöksestä sekä teorioiden kytkökset perhe-elämään. Niin nytkin.

Tänään kävimme läpi niinkin yksinkertaiselta kuulostavaa konseptia kuin onnistunut keskustelu. Kaikki yli viisivuotiaat tietävät että keskusteleminen on vaikeaa, väärinymmärtäminen helppoa. Teema aloitettiin sillä, että puhuttiin keskustelun mahdollistajista, kuuntelemisen pointista (vaikuttaa itsestäänselvyydeltä) ja testattiin aktiivisen kuuntelemisen tapoja. Esimerkkien kautta kartoitettiin, mitä on ei-kuunteleminen.

Ei-kuuntelemisella ei viitata siihen perustilanteeseen, jossa ipanoita saa pyytää sataan kertaan korjaamaan sukkansa lattialta, vaan vääränlaisista reaktioista keskustelunavauksiin. Näitä keskustelua lyttääviä reaktioita voi tulla eri syistä (väsymys, stressi)  ja niitä ovat mm. syyllistäminen, viisastelu, neuvominen, nokittelu, minäkeskeisyys, mitätöinti, tyrmäys, puolustautuminen ja selittely.

Nyökyttelin kiivaasti työelämästä poimituille esimerkeille, kunnes päähäni pälkähti ajatus: entäs jos kysyjänä olisikin lapsi eikä kollega? Että jos tapahtumapaikkana olisi koti? Etten vaan käyttäisi vähintäänkin joitain näistä kersoihin?

Niin. Seuraavat - tietenkin täysin fiktiiviset ja kärjistetyt - esimerkit ehkä valottavat asiaa.

- Mun pyöräilykypärä hävisi!
- Niinpä tietysti. Ihan oma vika. Olisit pitänyt siitä parempaa huolta.
Syyllistäminen, viisastelu.

- Meille tuli ystävän kanssa riitaa.
- No nyt teidän sitten täytyy vain selvittää se.
 = Neuvominen. (Ja vielä paska neuvo. Ihan kuin riitaa ei olisi selvitetty jo, jos se olisi helppoa).

- Mä nukuin huonosti kun aurinko paistoi silmiin.
- Kuule, mä olen nukkunut kymmenen vuotta huonosti.
Nokittelu, minäkeskeisys.

- Pääsisinkö mä ens viikonloppuna Lintsille kaverin kanssa?
- Et. Me ollaan oltu siellä jo kerran tänä kesänä, ei siellä tarvitse alvariinsa rampata.
Mitätöinti, tyrmäys, tässä mahdollisena myös ignooraus.

- Sä lupasit, että katsotaan tänään leffaa.
- Kuule, tässä on nyt kaikkea muutakin kuin leffaa, enkä mä nyt varsinaisesti edes luvannut, kunhan sanoin, että se on yksi mahdollisuus.
Puolustautuminen, selittely.

Näitä samoja hienoja palautuksia voi tietenkin käyttää myös parisuhteessa. Mikäs sen mukavampaa kun tulla kertomaan puolisolle päivän tapahtumista ja saada vastaukseksi jotain yllä mainituista piristävistä vastapalloista! Uh.

Sieluni kutistui tämän harjoituksen myötä jäiseksi rusinaksi, mutta hyvät uutiset ovat, etten tee näistä ihan kaikkia. Ja että tiedostaminen on sentään muutoksen alku.

Ps. Suosittelisin muuten näitä tiiminvetosisältöjä ihan ala-asteellekin. Olisi jännä nähdä, miten se vaikuttaisi niin välitunneilla kuin eduskunnassa.

19.9.2017

Äidit, jotka vastustavat isyysvapaita


Huh, tämä THL:n tutkimus isyysvapaista oli kohtuullisen surullista luettavaa.

Tutkimuksessa kysyttiin perhevapaiden uudistamisesta tuhansilta vanhemmilta. Havaittiin, että isät haluaisivat lisätä isien vapaata varsin yksimielisesti riippumatta koulutustasosta, ammattiasemasta tai perheen tulotasosta, mutta äideistä tähän oli valmis vain joka viides. Isän osallistumista vastustivat erityisesti pienituloiset ja kouluttamattomat naiset.

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että vaikka kotihoidontuki ja kuntalisät poistettaisiin, mikään ei muuttuisi: lapsia ei päätyisi päivähoitoon eikä naisia työelämään juuri yhtään enempää. Tätä on selitetty arvovalinnalla. Mutta yksi iso tekijä onkin työelämässä: monella ei ole työtä mihin palata.

Tämä kuulostaa oudolta. Olen ollut itse ihan samassa tilanteessa. Juuri kun minun piti palata hoitovapaalta töihin, sain kenkää. Koko setti piti laittaa viikossa uusiksi. Mutta ei minulle tullut mieleenkään jatkaa hoitovapaata: uskoin työllistymiseeni, laitoin lapsen päivähoitoon ja aloin etsiä duunia. Siinä samalla perustin firman, joka on pystyssä vieläkin. Halusin töihin, sillä viihdyn työelämässä.

Siinä missä me unelmaduunarit emme malta päästä takaisin töihin, on äitejä, joille työelämä ei tarjoa mitään. Jos työtä ei ole, työ on raskasta tai työnantaja mulkku, voi kotiäitiys näyttäytyä ainoana mielekkäänä vaihtoehtona. Tähän samaan ilmiöön voi liittyä myös se naisille tuttu ulkokehäkokemuksen aiheuttama huono työmotivaatio. Silloin on helppoa turvautua hyväksyttyyn perusteluun eli vedota äitien tekemään tärkeään työhön ja lapsen parhaaseen - ja jäädä kotiin.

Onko tästä naisten työmarkkinasemasta jotenkin vaikea puhua? Perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen vastustajat nimittäin esiintyvät perheiden valinnanvapauden kannattajina, vaikka argumentit eivät kestä lähempää tarkastelua. Miksi "valinnanvapaus" koskee vain naisia? Ja jos äidillä ei ole työtä eivätkä työllistymismahdollisuudet ole hyvät, kotiin jääminen on pakko, ei valinta. Perhe on riippuvainen yhteiskunnan rahoituksesta eikä roolien vaihto kävisi päinsä, vaikka isä niin haluaisikin. Ei sellainen tilanne ole valinnanvapautta nähnytkään.

Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki työttömät äidit olisivat kotona vain olosuhteiden pakosta, osa voi hyvinkin kokea hommaan kutsumusta. Ja mikäs siinä, hyvää varhaiskasvatusta voi saada sekä kotona että päivähoidossa. Mutta on monella tapaa vaarallista käyttää isyysvapaiden vastustamista ja pitkää kotihoidontukea oman työelämän ongelmien peittelyyn. Duunit pitää kohdata ennemmin tai myöhemmin, vaikka sitten 10 vuoden päästä.

Valinnanvapaudesta puhumiseen on tullut muutenkin vähän kitkerä maku.

Kukaan tuskin valitsee olla työmarkkinoilla heikossa asemassa, vailla koulutusta ja työkokemusta. Sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan, ja syitä on monia. Lisäksi perheen huono taloustilanne on ongelma, joka vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Mutta ei lapsiperheköyhyyttä poisteta tuuttaamalla rahaa mahdollisimman pitkään kotihoitoon. Päivähoito auttaisi nimenomaan katkaisemaan huono-osaisuuden kierteen.

Valinnanvapaudesta ei kannata puhua senkään takia, että perheet saavat edelleenkin valita ihan kaiken itse, lapsilukumääränsä, asuinpaikkansa ja hoitomuotonsa. Näin on ollut aina ja on jatkossakin. Ei ole kiellettyä ryhtyä kotirouvaksi. Mutta verorahoituksella tällaista valintaa ei tietenkään kannata tukea, vaan suunnata yhteiset rahat sinne, missä ne edistävät yhteiskunnan toimintaa.

Vaikkapa sinne naisten työelämään: työelämän segregoitumisen torjuntaan, naisten kouluttautumisen ja työllistymisen esteiden purkamiseen, osapäivätyön tukemiseen ja vanhempainvapaiden jakamiseen.

15.9.2017

Ei ole mihinkään kiire

Ai miten letut liittyy? No siten, että eka pitää odottaa, että pannu on riittävän kuuma ja
sit pitää odottaa, että taikina hyytyy letuksi. Ja siinä kestäääääääää!

Olin listannut eskarin oppimissuunnitelmaa varten Snadin vahvuuksia ja kehityskohteita. Paperissa luki hienoja tavoitteita ristiriitojen selvittämisestä, päälle puhumisen ja eteisvatuloinnin lopettamisesta, itsehillinnästä ja tarkkaavaisuudesta.

Kun yritin muistella, mitä steppejä varhaiskasvatussuunnitelmassa oli ollut ja oliko ne saavutettu, Ope huomautti ystävällisesti, että eihän tämä ole mikään korjauslista, ei näitä asioita tässä eskarivuonna saada kuntoon. Aloitetaan siitä, että yritetään muistaa syödä vaikka asiaa onkin paljon.

Niinpä niin. Nämähän ovat elinikäisiä tavoitteita. Persoonallisuuden piirteitä, identiteetin rakentamista ja vuorovaikutustaitoja, oppimisprosessi. Siihen tarvitaan aikaa olla ja eksistoida, lorvia ja prosessoida.

Olisin voinut tehdä itselleni ihan saman suunnitelman: "Vähennä hösäämistä ja hopottamista, kun et itsekään siitä tykkää. Pinnan kehittämisessä on ollut nyt ihan hyvä putki mutta ei vielä maalissa. Tarkistetaan eteneminen viisikymppisenä."

Kärsimättömyys ei ylipäätään sovi mihinkään pitkäaikaiseen rakennushankkeeseen: ei terveyteen, ei kirjoittamiseen, ei parisuhteeseen eikä kasvamiseen.

Erityisesti ei kasvamiseen. Kasvaminen se vasta hidasta onkin. Aivojen kehitys jatkuu vielä parikymppisenäkin. Seuraavaa vuotta ja uusia tavoitteita ajatellessa unohtuvat ne pienet onnistumiset - vaikka silmien pyörittely on lisääntynyt, ulvomisessa on nyt taukoa. Ja se, joka ei syönyt mitään, syö nykyään kaikenlaista.


Ihminen taitaa olla pohjimmiltaan hidas. Tämä näkyy monesta asiasta.

Huippu-urheilijaksi pääseminen on monen vuoden harjoittelun tulos.
Käsikirjoituksen pitää antaa välillä kokonaan olla, jotta tarinan kanssa pääsee eteenpäin.
Elämänmuutokset kestävät koko elämän, ei kolme viikkoa.
Opit menevät parhaiten perille kun kirjoittaa muistiinpanot käsin.
Asunnossa kannattaa asua hetken aikaa ennen kuin tekee isoja sisustusratkaisuja.
Sarjoistakin nauttii enemmän kun katsoo niitä rauhalliseen tahtiin.

Jostain syystä aikuisuuteen kuuluu se, että luulemme olevamme nopeampia kuin olemme. Kiire jää päälle, ajasta tulee pelkkä deadline ja vastustaja sen sijaan, että se olisi turvallinen selkänoja, voimavara ja haavojen parantaja.

Eli nyt kun ole hoputtanut kersoja kymmenen vuotta, yritän sanoa johdonmukaisesti, että ei olekaan kiire. Hyvä.


6.9.2017

Sinä olet kantoraketti

Aina silloin tällöin minulta kysytään, olisiko minulla jotain hyviä vinkkejä vanhemmuuteen. Ei ole, eikä ainakaan hyviä. Ajatuksia kyllä sitäkin enemmän.



Jos kertaakaan mietit, tuleeko sinusta hyvä vanhempi, niin todennäköisesti tulee. Kuulut siihen vanhempien heimoon, jotka syyllistyvät, vaikka ei tarvitsisi. Korppikampanjat eivät ole suunnattu sinulle, vaikka katseletkin välillä puhelinta hiekkalaatikolla ja unohdut omiin ajatuksiisi bolognesekastikkeen äärellä.

Olet sellainen kuin olet. Sinusta voi tulla aivan loistava vanhempi, vaikka joutuisit opettelemaan kaiken aivan alusta ja yhtä lailla voit olla oman lapsesi kanssa vaikeuksissa, vaikka kummilapsen kanssa kaikki olisi sujunut hyvin. Se on ihmislajin menestyksen salaisuus, oppiminen. Opit elämään perheessä, vaikka tykkäät olla yksin. Opit rakastamaan rutiineja, vaikka olet huithapeli. Opit ottamaan syliin, vaikket olisi itse päässyt. Ennemmin tai myöhemmin kasvat niin isoksi, että opit nauramaan itsellesi.

Voit saada maailman ihanimman lapsen - ja saatkin - , mutta silti roskia viedessä voi iskeä tunne, että jospa ei menisikään takaisin. Että lähtisi vain kävelemään jonnekin, missä kenelläkään ei olisi yhtään vaatimukselta vaikuttavaa kysymystä tai syytökseltä kuulostavaa kommenttia. Jonnekin, missä joku vaihteeksi kysyisi, mitä sinulle kuuluu.

Siinä ei ole mitään väärää. Sinulla on oikeus ja velvollisuus pitää huolta itsestäsi. Välillä sinun pitää saada kuulla, että kaikki järjestyy, etkä ole ongelmien kanssa yksin. Sinä yrität parhaasi ja se riittää.

Teet vanhemmuuden tekoja. Pyykkäät pissalakanoita, säilöt mustikkaa pakastimeen, luet viisisataa kertaa Puppe leipoo ja jonotat lääkärille itkevä lapsi sylissä. Kiukuttelet aamulla kurahaalareista, suljet itsesi vessaan jäähylle ja yrität olla vajoamatta kaksivuotiaan tasolle. Itket pöntön päällä kuin kaksivuotias ja soimaat itseäsi siitäkin, että sinulla on tunteet.

Silloin ehkä ajattelet, että tämä vanhemmuus on yksi perkeleen kestävyyslaji. Että tarvitset sykemittarin, uudet juoksukengät, magnesiumia kramppeihin ja palautusjuomaa nestehukkaan. Silti näyttää siltä, että katselet jonkun kantapäitä.

Sitten yhtäkkiä sivistystoimelta tulee kirje ja lapsesi kutsutaan peruskouluun. Seisot koulun pihalla, vilkutat ja katsot, kuinka reppu kantajineen loittonee sinusta. Tajuat, että tämähän ei ollutkaan mikään kisa. Et olekaan maratoonari vaan kantoraketti, joka on ohjelmoitu irtoamaan satelliitista, kun se on saatu kiertoradalle. Mutta hetken aikaa voit vielä roikkua kiinni. Päässäsi alkaa soida Space Oddity.


20.8.2017

Miten valita lapselle hyvä harrastus?

Snadi sai synttärilahjaksi hartaasti toivomansa asian: liikuntaharrastuksen.

Tässä esimerkiksi yksi kehittävä harrastus nuorelle ihmiselle.

Skidiä roudattiin niin muskariin, uimahallille kuin tanssisaleille mutta Snadin kanssa olemme olleet laiskempia. Hänellä ei ole tähän asti ollut muita harrastuksia kuin muskari, ja se on riittänyt aivan mainiosti. Mutta tyyppi on jo jonkin aikaa kysellyt liikuntaharrastuksen perään, veikkaan että siskon päheiden treenikuteiden takia. Päädyimme yleisurheiluun, tuttuuden takia.

Olen harrastuskeskusteluissa vähän heikoilla. En itse harrastanut alle kouluikäisenä mitään muuta kuin pikkuveljen uunottamista. Kouluikäisenä käytin kaiken aikani kirjojen parissa, ratsastamassa kävin kerran viikossa kunnes tuli lama ja rahat loppuivat. Yleisurheilu alkoi koulun joukkueessa vasta yläasteikäisenä mutta se oli ilmaista. Tämä nykyinen tuhansien eurojen ja roudaustuntien satsaaminen lasten harrastuksiin tuntuukin vähän vieraalta.

Voi olla, että olen vain auttamattoman vanhanaikainen ja itsekäs, mutta kantani pikkulasten harrastuksiin on vuosien mittaan vain vahvistunut: vähemmän on enemmän. Alle kouluikäiset ovat tuuliviirejä, joita kiinnostaa tällä viikolla yksi ja seuraavalla toinen, ihan kaiken kokeilemiseen eivät rahkeet riitä. Liikunnaksi riittää aivan mainiosti kaverit, majan rakennus, metsässä juoksentelu ja puissa kiipeily - ja eteisvatulointi. Harrastusten täytyy antaa enemmän kuin ottaa, vanhempien mieliksi ei kannata harrastaa ollenkaan, se nähtiin Skidin tanssitreeneissä. Ei napannut.

Tavoitteellistakaan ei ole pakko olla. On aivan tyypistä kiinni, nauttiiko kilpailemisesta vai ei.

Ja sitten on vielä se kokonaisuus: miltä viikko näyttää kun iltaan lisätään uusi ohjelmanumero? Harrastuksen valinta ja aloittaminen vaikuttaa koko perheeseen, budjettiin ja aikatauluihin. Jos joka päivälle on jotain, syntyy itse aiheutettua kiirettä, stressiä ja hoputtamista, joka ei ainakaan paranna kodin ilmapiiriä. Enkä itse halua uutta harrastusta roudaamisesta. Mikä tahansa laji ei käy.

Mutta olen myös nähnyt sen, että kun kiva laji löytyy niin se voi olla kersalle älyttömän tärkeä ja elämää tasapainottava tekijä. Hyvässä harrastuksessa kasvaa taitojen lisäksi itseluottamus, siinä oppii samalla oppimista, sosiaalisia taitoja, yhdessä tekemistä ja itsenäisyyttä. Menköön siis siskon kanssa juoksemaan ja hyppimään hiekkakasaan, katsotaan sitten vuoden päästä, kiinnostaako jatkaa.

Yhtä juttua kyllä toivoisin: kokeilumahdollisuuksia. Elokuuhun mahtuisivat hyvin harrastusmessut, jossa olisi esillä myös niitä taitolajeja. Kivoja lajeja kun olisi vaikka kuinka, joogaa, kepparointia, parkouria, tanssia, uimahyppyjä, sirkuskoulua ja telinevoimistelua, mutta en tiedä niistä mitään.

Nyt tyydyimme kyttäämään yleisurheilukisoja. Snadi halusikin naisten satasen jälkeen tietää, onko hänelle hankittu shortsien lisäksi kaikki muu tarpeellinen: irtoletit ja kynsilakkaa. Löimme kättä päälle, että tämä hoituu heti kun kyseinen matka menee alle 12 sekunnin.


15.8.2017

Onko aina pakko neuvoa? (Ei paitsi joskus)

Tapahtuipa kesällä: Snadi mökötti uima-altaalla. Hän olisi halunnut treenata uimista, mutta en jaksanut enää seistä vedessä ja halusin aurinkotuoliin lukemaan. Isi tulee vaihteeksi, yritin tarjota.



Ei käynyt.

- Isi sanoo vain, että hienosti menee, eikä koskaan neuvo!

Niin, jos haluaa oikeasti oppia paremmin uimaan se ei tietenkään onnistu pelkällä päänsilityksellä vaan niin, että joku neuvoo. Mutta kun olen maailman paskin opettaja! En ole ikinä osannut neuvoa Skidillekään mitään ilman että keskustelumme kuuluu Vantaalle asti. Vain rohkaisemisessa osaan auttaa.

Kun kelasin tätä keskustelua jälkeenpäin, tajusin pari asiaa. Varon neuvomista ihan turhaan.

Pitää erottaa se, milloin ipana haluaa vain kannustusta ja huomiota. Silloin kun sinua vaaditaan katsomaan piirustusta, näytelmää, tramppavolttia, uimahyppyä, legolinnaa tai nokkahuilumusiikkia, niin pitää mennä, tietenkin. Ja sen jälkeen kuuluu taputtaa ja todeta että hienosti meni. Joskus se riittää, että annat huomiota, katsot ja kuuntelet, otat performanssin vastaan. Ei sinulta kaivata mitään muuta.

Mutta sitten voi vähän kuulostella: haluaako tyyppi hioa osaamistaa tai oppia lisää? Joskus eivät halua. Joskus ne taas haluavat että se kannustus tulee ensin ja neuvot vasta sitten, ettei vaan synny sitä tuhoisaa väärinkäsitystä, että vain täydellinen kelpaa. Oppimiseen tarvitaan yrittämisen iloa ja se katoaa jos palaute tulee väärällä tavalla. Olen hemmetin tyytyväinen, että en käynyt taannoin neuvomaan Skidiä liikuntanäkemyksensä kanssa.

Ehkä se aikuisenkin neuvomisärsyynnys juontaa juurensa siihen, että aina ei ole oppimassa jotain vaan jo sairaan tyytyväinen senhetkisen aikaansaannokseen, iloitsee siitä mitä on jo saanut aikaan. Kaikki tietävät, että palautteen kohdalla everything before the "but" is bullshit.

Jostain syystä osaan myös opettaa Snadia paremmin. Me ollaankin ihan hyvä duo opettelemaan yhdessä asioita. Snadi arvostaa sitä, että häntä ei kohdella vauvana ja rima laitetaan riittävän korkealle mutta kuitenkin mahdollisuuksien rajoihin; minä taas sitä, että hän kuuntelee ohjeita, yrittää aina tosissaan eikä kaihda mustelmia.

Siinä vaiheessa kun on saanut pari lasta läpi uinti/pyöräily/hiihto/luisteluputkesta voi olla jo ihan tyytyväinen omiin pedagogisiin taitoihinsa ja ihminen ansaitsisi jonkinlaisen tunnustuksen.

Toki on listalla on asioita, joista minulle ei ole aavistustakaan, kuten miten opetellaan sanomaan ärrä, saadaan persilja itämään, koulukirjat päällystettyä tai violetti luomiväri laitettua niin ettei näytä oveen törmänneeltä.

Onneksi on tämä kasvatustiimi, jolle voi sälyttää osan vastuusta. Kiitän isovanhempia, kavereita, ammattimaista varhaiskasvatusta sekä YouTubea kaikesta tuesta.



10.8.2017

"Pikkulapset eivät kuulu lentokoneeseen"

Satu kohtasi lentokoneessa hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.

Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu.

Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.

Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.

Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.

Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.



Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.

Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.

Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.

Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.



Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.

Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin, erityisesti pikkulapsilla.

Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.

Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.


6.8.2017

Koululainen ja älypuhelin - mitä kolmessa vuodessa on opittu?

Kersan ja älypuhelimen kanssa on nyt karttunut kokemusta kolmelta vuodelta.



Meille, hoitoverkoston aktiivikäyttäjinä, Skidin omasta puhelimesta on ollut paljon hyötyä, mutta toki myös haittaa.

1. Millainen puhelin? 

Ei haittaa, jos ei omista viimeisintä iPhonea - kaikki kuulemma tietävät, että puhelin on vanhempien ostos, johon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Osta siis se, johon on varaa ja jonka käyttämisessä osaat kersaa opastaa.

Lähinnä kiinnittäisin huomion muistiin. Skidin ensiluuri oli vankka ja säänkestävä, mutta siinä oli yksi ongelma: muisti oli täysin riittämätön. Ipanat tykkäävät ottaa kuvia, tehdä elokuvia, pelata ja chattailla. Toinen puhelin maksoi reilun satasen, mutta siinä oli hyvä kamera ja kunnon muisti. Sillä on pärjätty hyvin, vaikka lasi luonnollisesti meni päreiksi ensimmäisen vartin aikana. Kannattaa siis ostaa myös se suojalasi ihan suosiolla ja asentaa h e t i.

2. Mitä jos se katoaa? 

Peruspuhelin ei varkaita kiinnosta, mutta kylväminen on ollut ja on edelleen ihan relevantti huoli. Skidin luurin perässä on juostu niityillä, asukaspuistossa, koulun pihalla ja elokuvateatterissa, mutta aina tähän asti se on löytynyt.

Katoamiseen voi kuitenkin valmistautua.

a) Hanki puhelimelle mahdollisimman kirkkaat kuoret tai mahdollisimman kirjava puhelinpussi, jossa on nimi. Räikeä väritys auttaa kun sitä lähdetään metsästämään lumihangesta eikä omistaja juurikaan muista, missä sen on nähnyt viimeksi.

b) Opetelkaa käyttämään Find my phone -toimintoa ja etälukitsemaan puhelin. Kätevää myös aikuisille.

3. Sovellukset lataa vanhempi. 

Tämä on ollut ihan hyvä sääntö. Kun aikuinen tsekkaa ikärajat ja mistä sovelluksessa tai pelissä on kyse (millaiset grafiikat ja pelin idea) ja millaiset luvat, profiili- ja yksityisyysasetukset tarvitaan, säästytään esimerkiksi puhelinlaskun yllätyksiltä. Joskus maksullinen versio on ilmaista turvallisempi. Maksan ihan mielelläni pari euroa sovelluksesta, jossa ei ole peniksenpidennysmainoksia.

Tällä hetkellä Skidi pelaa mm. shakkia, Subway Surferia, Sling Kongia ja Crossy Roadsia sekä käyttää erilaisia piirtosovelluksia.

4. Mikä internet?

Ipanoille pitää selittää, mitä eroa on Wifillä ja mobiilidatayhteydellä, erityisesti jos reissaatte ulkomailla (roaming-maksut ovat EU-alueella edulliset mutta muualla maailmassa saattaa ylläreitä tulla edelleen) ja lapsi käyttää paljon ilmaisia wifi-verkkoja. Joitain pelejä voi pelata offline-tilassa, mikä on kätevää lentokoneessa.

5. Pelisäännöt. 

Meillä ei ole käytössä ruutuaikaa, koska paikallinen sopiminen on toistaiseksi onnistunut helposti, esimerkiksi sadepäivinä saa pelata enemmän. Niin kauan kun pelaaminen lopetetaan pyydettäessä ja kitinöittä, puhelin pysyy käytössä. Sama pätee liikenteessä liikkumiseen: kuulokkeita käytettäessä äänenvoimakkuuden pitää olla sellainen, että muu liikenne kuuluu ja jos saan kiinni siitä, että ipana pelaa ja kävelee samaan aikaan, puhelin vaihtuu luolamiesmalliin alta aikayksikön.

6. WhatsAppin käyttö vaatii ohjausta. 

Ainoa oikeaa mielipahaa aiheuttanut sovellus on ollut WhatsApp. Pikaviestisovellus edellyttää viestintätaitoja ja vaatii valvontaa siinä määrin että olin viime vuoden jäsenenä Skidin luokan ryhmässä. Päänvaivaa ovat aiheuttaneet mm. yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen, väärinkäsitykset, ajattelemattomuus, kiusanteko ja luvatta ryhmiin liittäminen. Alakoululaiset kun eivät joissain asioissa eroa päiväkotilapsista juuri lainkaan.

7. Puhelimessa puhuminen on taito

On ollut hauska seurata, miten puhelimessa puhuminen kehittää abstraktia ajattelukykyä ja toisen huomioonottamista esim. aloittamalla puhelut tervehtimällä. Myös treffien sopiminen on hyvää harjoitusta, sillä se edellyttää vahvaa ajantajua (milloin pääset lähtemään ja paljonko matkaan pitää varata aikaa) ja prosessiymmärrystä (et voi jättää paikkaa sopimatta). Nykyään alkaa jo sujua.

Summa summarum: kyllä tässä töihin joutuu, mutta edut sentään ylittävät haitat ja samalla tulee käytyä hyviä keskusteluja mainoksista, laeista, yksityisyydestä ja ihmisyydestä yleensä. Ja siitä, miten hieno HayDay farmi minulla on.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...