Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

23.8.2019

Lempeän kirpeä punaherukka-vaniljapiirakka



Suhteeni viinimarjoihin on haasteellinen. Osaan syödä niitä suoraan pensaasta mutta en juurikaan tehdä niistä mitään muuta. Onneksi anoppini meni ja leipoi kesällä niin järjettömän hyvän ja helpon punaherukkapiirakan, että päätin kokeilla sitä itsekin sukujuhliin toissa viikonloppuna. Ajattelin ensin, että piirakka on juhlaan liian "arkinen" mutta eipä ollutkaan kun vähän tuunasi.

Jostain syystä happaman ja makean yhdistelmä vetoaa minuun niin suolaisissa kuin makeissakin ruokalajeissa – ja tässä se yhdistyi täydellisesti! Instagramin puolella toivottiin reseptiä, joten tässä se nyt on.




Pohja
Jos haluat tehdä pohjan itse, niin nypi kasaan joku peruspiirakkataikina (vehnäjauho-sokeri-voi-leivinjauhe), muussa tapauksessa osta valmis piirakkataikinalevy pakasteesta ja sulata se. Taputtele taikina voideltuun vuokaan ja nosta taikinaa vähän vuoan reunoille, jotta täyte pysyy kasassa. Käytä neliskulmaista vuokaa/peltiä jos haluat leikata paloja ja kasata niistä lopuksi kakun.

Täyte
- 2,5 dl eli yksi purkillinen vaniljakastiketta
- 0,5 dl maitoa (en muista laitoinko tätä)
- 2 kananmunaa
- 1 dl sokeria (jätin vajaaksi, ei tarvii olla näin paljon)
- 5 dl putsattuja herukoita (käytä reilusti, valkoinen ja punainen sopii parhaiten)

Päällys
- 1 dl murskattuja suolapähkinöitä (ei pakollinen, jos allergisia, laita kaurahiutaleita tilalle)
- 2 dl kaurahiutaleita
- 1 dl sokeria (jätin taas vajaaksi)
- 75 gr voita / margariinia

Vispaa kaikki muut täytteen ainekset kulhossa, paitsi marjat ja kaada vuokaan. Ripottele sitten tasaisen runsaasti marjoja päälle. Sitten pyörittele pähkinät, kaurahiutaleet, sokeri ja rasva tasaiseksi seokseksi ja levitä koko komeuden päälle.

Paistohommissa vaaditaan lämpöä 200 astetta ja aikaa 40 minsaa. Kannattaa paistaa alatasolla, että pohja varmasti kypsyy.

Koska piirakka oli meillä kakun korvike, panostin esillepanoon normaalia enemmän. Leikkasin piirakan paloihin ja kasasin paloista keon, jonka päälle ripottelin herukoita ja vadelmia sekä suolapähkinöitä. Lisäksi jokainen sai lappaa annoksen päälle vielä vaniljajäätelöä  tai vaniljakastiketta.

Ei siitä paljoa jäänyt rääppiäisiksi, valitettavasti. Nyt odotan, että tulisipa taas joku tilaisuus että voisin tehdä tätä taas.


20.8.2019

C'est la vie



Tänä syksynä Skidi heräsi siihen faktaan, että hän käy ala-asteen viimeistä luokkaa. Ensi vuonna koulumatka kulkee yläasteelle, jota kestää vain kolme vuotta. Tytär oli keskustelun jälkeen hetken hiljaa.
– Niin ja sitten menen lukioon, täytän 18 ja muutan pois kotoa. Näinkö se käy äiti, että yhtäkkiä olen neljäkymmentä?

Näinhän se käy, yhtäkkiä.

Yhtäkkiä olet kaksikymmentä ja kaikki olettavat sinun asuvan omassa asunnossasi ja tietävän mitä elämälläsi teet, vaikka oikeastaan kiinnostelisi riesling, hyvät keikat ja vuorikiipeily. Opiskelet jossain laitoksessa jotain semikiinnostavaa ja mietit että eihän tätä onneksi tarvitse koko elämää tehdä, etenkin kun duuniosastolla on tarjolla kaikenlaista koordinaattoria, jonka vaatimuslistalla edellytetään pörssiyhtiön toimitusjohtajan pätevyyttä, mutta maksetaan niin vähän, että pitää vieläkin käydä mutsilla syömässä.

Ja yhtäkkiä olet kolmekymmentä. Olet edelleen siinä väliaikaisessa duunissa, josta olet meinannut ottaa hatkat jo 18 kertaa, mutta et yhtään tiedä minne. Ensimmäiset kohdennetut mainokset antiage-tuotteista ja silionitisseistä pukkaavat somevirtaasi vaikka itse systemaattisesti merkkaat iäksesi 25-vuotta. Et välttämättä ole ajatellutkaan mitään lapsi-asiaa, mutta vyötäröäsi tiiraillaan merkitsevästi ja lehtiartikkelista saat lukea olevasi post-fertiilissä iässä. Otat eläkevakuutuksen koska kaverikin otti.

Ja sitten havahdut nelikymppisenä, että sinulla on 12-vuotias, jonka mielestä kaikki mitä teet on noloa ja/tai tylsää, ellei se ole ihan XDLOL, ja käyt ihan pokkana ostamassa kävelysauvat ja jotain nivelien hyvinvointiin tarkoitettua ravintoöljyä, koska viiniäkään ei voi enää juoda, sillä lasillisesta tulee viikoksi krapula. Jumpassa on pakko käydä muuten iskee kuolemanpelko etkä edelleenkään tiedä mikä sinusta tulee isona paitsi nelikymppinen, joka saattohoitaa vähintään munasarjojaan.

Varmaan aivan yhtä yhtäkkiä olet viisikymmentä ja siitä en sitten osaakaan sen enempää sanoa kuin että silloin ehkä mietit itseäsi kaksikymppisenä, kolmikymppisenä ja nelikymppisenä ja hämmästyt että kuinka monta kymppiä onkaan vielä tulossa, joista kukaan ei – ihme kyllä – puhu mitään.

Kannattaa siis laittaa tähtäin siihen kolminumeroiseen lukemaan, jolloin voit jo ihan hyvillä mielin olla menemättä jumppaan, juoda viiniä ja nauraa, että XDLOL mikä keikka.

Niin se menee, kuule, selavii. Yhtäkkiä.

14.8.2019

Sisaruksiksi kasvaminen – ja kasvattaminen



Koska mokkapalat saatiin kuin saatiinkin onnistuneesti vaihdettua leirikouluun, Skidillä on elokuussa tiedossa ensimmäinen neljän päivän reissu ilman vanhempia. Hän on aivan fiiliksissä reissusta. Pikkusisko taas on täysin maansa myynyt. Ei siksi, että hänkin haluaisi leirille, vaan siksi, että isosiskoa tulee ikävä.

– Miten mä selviän sen viikon, hän parahti.

Olimme ihan hoomoilasina, että olettehan te nyt tuollaisia pätkiä olleet erossa ennenkin. Mutta aika harvoin eikä koskaan arkena. Kesälomalla on joskus ollut muutamia päiviä, jolloin jompi kumpi on lähtenyt edeltä maalle tai jäänyt jollekin kesäleirille, mutta muuten tämä kaksikko on aina viettänyt hyvin tiivistä yhteiselämää, neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Tämä siksi, että he ovat biologisen siteen lisäksi ihan aitoja ystäviä.

Pidän tätä tilannetta enimmäkseen persoonallisuuksien lottovoittona (Skidi on lempeä ja Snadi sinnikäs) ja päiväkodin tarjoilemisen ystävyystaitojen onnistuneena omaksumisena mutta ehkä tästä voi ottaa pienen höyhenen omaankin hattuun: en ole ainakaan pilannut välejä tai aiheuttanut sisaruskateutta!

En ole juuri törmännyt juttuihin sisaruksiksi kasvattamisesta, siis aktiivisista sisaruussuhdetta vahvistavista toimenpiteistä (googlaamalla löysin tämän Lastensuojelun keskusliiton artikkelin, jossa oli asiaa sisarusten välisistä rooleista), vaikka kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde, joka voi parhaimmillaan olla hyvinkin antoisa, mutta pahimmillaan taas kuormittava ja raskas. En väitä, että noudattamalla tiettyjä ohjeita tuolta pahimmalta skenaariolta vältyttäisiin, vaan että suhteen ei tarvitse syntyä tyhjiössä ja ilman apua. Olen pikkuveljeni kanssa läheinen, vaikka vanhempani eivät tehneet yhtään mitään suhteemme rakentamiseksi, mutta merkityksellinen suhde syntyikin vasta aikuisena. Prosessia voi jouduttaa.



No, mitä minä sitten teen eri tavalla kuin vanhempani?

1. Selitän ikäeroa yhä uudestaan ja uudestaan. Neljä vuotta on sen verran iso väli, että sisarusten taitotasot eivät juuri pääse lapsuudessa kohtaamaan, pienemmällä ikäerolla tasapäistä nahistelua on varmaan enemmän. Aikuiselle on itsestäänselvää, että kilpailuja ei voi pitää samoilla säännöillä, mutta lapsille ei. Tuska riittämättömyydestä on aito. Nuorempi on aina altavastaaja, hitaampi, huonompi, heikompi, mikä alkaa pänniä molemmin puolin ellei syitä ymmärrä ja hyväksy. Toinen kokee olevansa huono ja toinen luulee että nuorempi tahallaan vitkastelee tai ei huvikseen noudata sääntöjä (mitä tietysti tapahtuu myös...). Kasvamisprosessin selittäminen auttaa näkemään kontekstin.

2. Kamppailen tasapuolisuuden kanssa. Kaikissa kasvatusoppaissa kehotetaan kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, mutta se voi olla vähän haastavaa. Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että molempien pitää saada tismalleen samoja asioita – varsinkin kun toinen haluaa vinkulelun ja toinen vesivärit. Neljän vuoden ikäerolla on selvää, että molempia ei ole voinut varsinkaan pienempinä viedä samoihin aktiviteetteihin: silloin toinen pääsee lintsille, toinen pallomereen, jolloin molemmat saavat itselleen sopivaa tekemistä. Olen ollut tarkka myös siitä, että molemmat saavat yksityistä facetimea kummaltakin vanhemmalta. Ja nuorempikin saa joskus uusia vaatteita, vaikka siskolta jäikin paljon vaatteita perinnöksi. Snadia on toki helpottanut se, että kierrätyskelpoisia vaatteita käyttää vielä hänenkin jälkeensä joku.

3. Juoruan hyviä juttuja. Jos toinen kehuu minulle toisen käytöstä, piirustusta tai muuta saavutuksia, luonnetta tai vaikka vitsiä, kerron kehun aina eteenpäin. Tästä tulee hyvän kierre: siskon kehuja on kiva kuulla ja ne muistaa pitkään. Ja kun toiseen suhtautuu lähtökohtaisesti luottavaisesti ja positiivisesti, ei riitakaan tunnu niin pahalta.

4. Osallistun riitojen ratkaisemiseen. Katkeruutta ja kaunaa kannattaa välttää ihan loppuun asti. Riiteleminen on taito, jonka päämääränä ei ole lytätä toinen mahdollisimman maan rakoon vaan löytää yhteisymmärrys ja ratkaisu. Yritän myös ymmärtää mistä kersat triggeröityvät, mutta toisaalta pidän myös hemmetin tiukkaa linjaa riitelyn tavoissa: meillä ei ole ollut luvallista käyttää minkäänlaista väkivaltaa, haukkua ja solvata. Ja aikuista saa aina pyytää selvittäjäksi, jos tuntuu, että omat taidot eivät riitä. Se ei ole kantelemista vaan avunpyyntö.

5. Näytän sisaruutta. Minulla on kersoista valtava määrä kuvia ja heistä on kiva katsella niitä. Suosikkejani ovat ne, joissa he puuhaavat yhdessä jotain, isosisko lukee pienemmälle, tyypit kävelevät käsi kädessä tai istuvat laiturilla kahdestaan. Kuvat todistavat, että heillä on pitkä yhteinen historia, vaikka he eivät sitä muistakaan. Snadille on ollut terapeuttista havaita, että taitava isosiskokin on joskus ollut pieni ja pöhelö.

En tietenkään tiedä, onko tästä oikeasti mitään apua. Tämä on kuitenkin asia, johon minä voin tietoisesti vaikuttaa, loppu jää lapsille itselleen. Tärkeintä olisi, että hyvä pohja kantaisi, jos sille jotain aikuisena haluaa rakentaa.

Tämä ystävyys lämmittää toki minuakin. Kun leikit sujuvat, minulla on sutena omaa aikaa. Ja kun jokapäiväistä nahistelua, haukkumista tai tappelua ei ole, viihdyn äitinä tässä perheessä oikein hyvin ja ajattelen että ehkä tässä oli järkeä, kuitenkin.

12.8.2019

Pitkä tie aamiaisen ystäväksi



Tänään oli Ylellä kiinnostava juttu aamupaloista. Päivän ensimmäinen ateria ei välttämättä olekaan se tärkein, vaikka siitä on tullut yleisesti tiedossa oleva puolivirallinen totuus. Aamiaisesta minulla oli pitkään huono omatunto.

Muistan lapsuuden aamiaisista tasan yhden jutun: autossa syödyn paahtoleivän. En muista että kukaan perheestämme olisi koskaan syönyt aamuisin muuta kuin tuopillisen kahvia. Asuimme keskellä metsää ja kaikkien piti lähteä samalla kyydillä kohti pääkaupunkiseutua faijan työaikataulujen mukaan, arviolta noin 6:45. Voin syyttää tästä ravitsemuskriisistä joko 70-luvun löperöä vanhemmuutta tai hyväksyä, että ehkä kellään ei vain ollut aamuyöstä nälkä.

Tapa jatkui opiskelijana. Kävin pitkään luennoilla ja töissä niin etten syönyt aamuisin mitään, en oikeastaan ehtinyt, koska priorisoin nukkumisen. Joskus otin jogurttipurkin taskuun ja söin takarivissä, koska osasin askarrella metallikannesta hienon lusikan!




Lapsuuteni aikaisista herätyksistä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua enkä muuttunut aamuvirkuksi pikkulapsiaikanakaan. Olen kiihkeästi odottanut eheytymistäni iän myötä, mutta ei hyvältä näytä. Päinvastoin. Oura kertoo, ettei kannata mennä nukkumaan ennen kahtatoista ja toisaalta, että nukun virkistävää syvää unta vielä seitsemän aikaan. Ruokahalun herääminen liittyy samaan vuorokausirytmiin ja ajankohta, jolloin aamuvirkut tankkaavat, on minulle mahdoton. Vaikka saisinkin silmät auki kuudelta, suolisto nukkuu, jolloin koko ajatus syömisestä kuvottaa.

Suhteeni aamiaiseen muuttui vasta kun pääsin liukuvan työajan pariin. Muistan innostuneeni syömään ensimmäisen kerran työpaikalla, jossa oli kerran kuukaudessa herkulliset tarjoilut kymmenen aikaan. Ja kun Skidi syntyi, aloin syödä aamupuuroa yhdessä hänen kanssaan, koska sillä tavalla se upposi hänellekin paremmin. Aamusyömisesta tuli hiljalleen tapa ja kello kuuden paahtoleipä vaihtui omaan rytmiin.



Nykyään olemme koko perhe suuria aamiaisfaneja. Mikään ei voita rauhallisia viikonloppuaamuja, jolloin löböillään kymmeneen ja vasta sen jälkeen haudutellaan puurot, surautetaan smoothiet, vatkataan scrambled eggsit ja murustellaan croissantit – ja istutaan yöpaidassa kunnes jollekin tulee kiire treeneihin tai naapurin likka soittaa ovikelloa. Ja hotelliaamiaiset ovat vähintään yhtä suuri odotuksen aihe kuin itse matka! Ah, saako pannukakkuja, millaisia sämpylöitä on ja onko kahvi vahvaa? Laatu ja ilmapiiri on tärkeämpää kuin määrä.

Mitä yritän sanoa? Joskus vika ei ole itse asiassa vaan asian vieressä. En tietenkään kannusta pelkästään kuuntelemaan itseään (söisin irtokarkkeja lounaaksi) vaan testaamaan ja etsimään sopivaa ruokailurytmiä. Joskus löytämiseen menee 35 vuotta.

Ps. Tulen toimeen myös ilman välipaloja. En varmaan koskaan unohda sitä keikkaa kun astuin neuvolassa puntarille joskus raskausviikolla 25. Painoa oli tullut lisää kuukaudessa neljä kiloa ja täti oli vähän järkyttynyt. Hän oli edellisellä kerralla neuvonut syömään välipaloja ja olin tehnyt työtä käskettyä. Suivaannuin ja ilmoitin että tämän jälkeen lopetan sekä välipalat että punnitsemisen – eikä kumpaankaan enää palattu.




9.8.2019

Full support, Tomppa, Zane ja pieni sininen lisko

Kaupallinen yhteistyö Babler Media ja Korkeasaari

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Se saapuu aivan äänettömästi. Juttelen eläintenhoitaja Jonnen kanssa ja huomaan sen vasta, kun Jonne hymyilee ja nyökkää häkkiä kohti. Tomppa, amurinleopardiuros, seisoo minusta metrin päässä. Kaunis ja sulavalinjainen kissaeläin on sen verran iso otus, että sydämeni lentää kurkkuun ja jähmetyn vaistomaisesti paikoilleni. Tomppa päästää äänen, joka on kylmäävä sekoitus matalaa murinaa, sähinää ja kehräystä.

– Se on hyvällä tuulella ja juttelee, Jonne selventää ja kyykistyy juttelemaan takaisin.

Mikä helpotus. Sitten viereisessäkin häkissä alkaa tapahtua: meitä tuijottaa varovaisesti samanlainen kähisijä, mutta pienempi.

– Se on yksi maailman arvokkaimmista naaraista, Jonne huomauttaa.

Jonne ja Tomppa juttutuulella.


Mitä arvo tässä yhteydessä tarkoittaa? Amurinleopardinaaras Zanella on harvinaiset geenit, joten se on ollut äärimmäisen tärkeä linkki elinvoimaisen kannan säilyttäjänä. Amurinleopardeja elää nimittäin luonnossa vain noin sata kappaletta, eläintarhakanta on puolet suurempi. On absurdia ajatella, että minun lajini määrä mitataan miljardeissa. Tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä, sillä muutama vuosi sitten niitä oli jäljellä enää muutama kymmenen. Suojelutoimenpiteet ovat purreet.

Kun kyselin Instagramissa, mikä Korkeasaaren toiminnassa kiinnostaa, yksi kysymys oli, miten eläimiä oikein hankitaan.

Nina Trontti, eläintenhoidon ja suojelun johtaja, hymähtää. Hankkiminen on turhan suoraviivainen sana, sillä mitään kauppaa ei eläimistä käydä eikä leoparditinderiä ole. Eläintarhojen eläimet ovat pääosin tarhoissa syntyneitä yksilöitä ja niille etsitään sopivaa "hotellia" laajasta eläintarhojen verkostosta. Syntyvyyttä luonnollisesti säädellään. Lisääntymislupaa ei myönnetä kaikille eläimille, toisille taas toivotaan sopivaa kumppania ja jälkikasvua sitäkin kiihkeämmin.

Sitten tulevat rajoitteet. Kaikki eläimet eivät viihdy Suomen ilmastossa ja tästä rajallisesta määrästä lajeja on mahdollista tarjota paikkaa vain niille, joille on olemassa sopivat tilat. Ja tiloja taas säätelevät tarkat standardit, joita kaikki vastuulliset eläintarhat noudattavat. Suomalainen eläinsuojelulaki ja sen eläintarhoja koskeva asetus on vielä näitäkin standardeja tiukempi.

Esimerkiksi amurinleopardin osalta tilanne on se, että sopivia tiloja ei ole kuin muutamalle pennulle vuodessa. Harvinaisen lajin säilyttämisessä seuraava askel onkin luontoonpalautusohjelma, jonka tavoitteena on nimensä mukaisesti vahvistaa luonnonvaraista kantaa eläintarhoissa syntyneillä yksilöillä. Palautus on kuitenkin pitkä prosessi, sillä suojelualueen pitää olla kunnossa. Ohjelma on jo suunnitteilla ja Korkeasaaressa jännitetään, pääsevätkö Tomppa ja Zane tähän jotenkin mukaan.

"Älä rimpuile nyt jooko, me laitetaan nää kurikset jalkaan koska sataa."
Kuva: Annika Sorjonen / Korkeasaari
EAZA eli Euroopan eläintarha- ja akvaarioyhdistys järjestää tänä vuonna kampanjan sademetsien lintujen puolesta


Korkeasaaressa pyöritetään jatkuvaa yhteistyötä niin muiden eläintarhojen, suojelujärjestöjen kuin tutkijoidenkin kanssa. Tämä prosessi vastaa oikeastaan kysymykseen modernien ja vastuullisten eläintarhojen perimmäisestä tehtävästä, luonnon monimuotoisuuden suojelutyöstä. Kaikki suojeluun sitoutuneet eläintarhat tasapainottelevat koko ajan etiikan kanssa: miten eläimille tarjotaan mahdollisimman hyvät olot? Se tarkoittaa, että jatkuvasti mietitään, millaista on eläinten lajityypillinen ruoka, mistä ne stressaantuvat, millaisia virikkeitä ne kaipaavat ja miten ne saadaan tottumaan ihmisiin, jotka niitä hoitavat, ja kävijöihin, jotka eläintarhan toimintaa rahoittavat. Yksi merkki vastuullisesta eläintarhasta on, että eläimet saavat olla missä haluavat. Esimerkiksi Korkeasaaren leijona-aitaukseen kuuluu siis kolmen yhdistetyn aitauksen lisäksi myös sisätilat, jossa saa olla ihan rauhassa, mikäli lajitoverit suovat.

Mutta entä se onnellisuus? Voiko villieläin olla ikinä onnellinen muualla kuin vapaana omilla elinalueillaan? Onnelle ei ole mittaria ihmiselläkään. Vaikka koulutetut ja kokeneet hoitajat oppivat tuntemaan työkaverinsa ja tulkitsemaan eläinten käyttäytymistä, ei ihminen ikinä eläimen pään sisään pääse. Tämän epävarmuuden kanssa eläintarhan henkilökunnan täytyy elää ja toimia viimeisimmän tiedon mukaan.

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo


Olisiko mahtavaa, jos eläintarhoja ei enää tarvittaisi? Tavallaan olisi, myös Korkeasaaren johtajan Sanna Hellströmin mielestä. Olisi mahtavaa, jos ihmiset pystyisivät pysäyttämään lajien häviämisen, eläimille olisi tilaa ja ihmiset arvostaisivat luonnon monimuotoisuutta ja tekisivät valintoja sen säilyttämiseksi. Tähän Korkeasaaressa pyritään, sillä eläintarhojen suojelupalettiin kuuluu myös ympäristökasvatus. Tiedon jakamisella tähdätään siihen, että me ihmiset kasvaisimme lajina niin sivistyneeksi, että ymmärtäisimme paikkamme ekosysteemissä ja vastuumme sen säilyttämisestä. Sitä odotellessa voi käydä osoittamassa tukensa Kissojen yönä Tompalle ja Zanelle tai vaikka pienelle siniselle liskolle, joka asuu palmun kukassa.

Ps. Jos et pääse paikalle niin kuvetta voi kaivaa Amur-hankkeeseen myös täällä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...