27.12.2020

Mitä pelastaisit palavasta talosta?

Yhteistyössä Fennian kanssa



Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.

Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.

Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti. 

Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.

1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.

2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.

3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.  

Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.

Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista. 

Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.

Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.

8 kommenttia:

  1. Miksi läppäri on ensimmäisten pelastettavien joukossa? Niillähän on kummallisia itsetuhotaipumuksia muutenkin, jottei niissä mitään tärkeää uskalla säilöä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvat! Mulla on 10 vuotta vanha läppäri, jossa on tuhansia kuvia, koska en ole saanut aikaiseksi siirtää niitä mihinkään. Odotan universumin ratkaisevan tämän puolestani juuri tuolla mainitsemallasi tavalla.

      Poista
  2. Asuin opiskelijavaihdon ajan asuntolassa, jossa tuli alvariinsa automaattinen palohälytys, usein yöllä, kun jonkun yöpala alkoi savuta pienessä keittokomerossa. Koskaan ei voinut kuitenkaan tietää, milloin on tosi kyseessä, joten opin tarkastamaan illalla, että helposti mukaan napattavassa laukussa oli kaikki valmiina: kännykkä (lähinnä kotiin soittamiseen, siinähän ei silloin vielä kuvia tai muuta sisältöä ollut juuri tallessa), lompakko, avaimet, kamera (kuvat kortilla sisällä) ja muistikirja, joka oli päiväkirjan ja luonnoslehtiön yhdistelmä.

    Tuolloin oli kuitenkin helppoa, koska omaisuutta ei ollut juuri muuta kuin se, mikä oli rinkassa mukana tullut. Nyt isossa asunnossa jo pidempään asuneena kaikenlaista on kertynyt. Päälimmäisenä mieleen nousevat kuitenkin ne oikeasti korvaamattomat: valokuva-arkiston sisältävä kovalevy (johon pitäisikin päivittää viimeiset pari vuotta) ja vanhat päiväkirjat (joita en koskaan lue, mutta niiden olemassaolo on tärkeää).

    Todellisuudessa koiran haukkuessa palohälytystä olisi kuitenkin luultavasti täysi työ saada se ja muut perheenjäsenet kokonaisena ulos talosta, joten ainakin pitäisi nyt kaukaa viisaana sijoittaa em. päiväkirjat jotenkin vähän kätevämmin jos meinaisi ne keretä hakea mukaan. :D

    Me muutimme lapsuudenkodistamme ollessani 14-vuotias, ja toisen kerran äitini muutti siitä toisesta kodikseni mieltämästä asunnosta ihan omaan yhden hengen kotiin, kun olin 26-vuotias. Näissä muutoissa meni todella paljon tavaraa kierrätykseen, uusille omistajille ja kerta kaikkiaan roskiin, mutta tuli myös käytyä läpi, mitä itse sieltä lapsuudenkodista halusi säästää. Esim. itselläni on joitain äitini vanhoja, itsellenikin tärkeitä lastenkirjoja nykyään hyllyssä. Samoin tiettyjä kalusteita on säilynyt meidän lasten kodeissa, kun ne eivät enää äidille mahtuneet tai hän ei niitä halunnut. Ainut, mitä olen hetkittäin kaivannut, on että yhden tai kaksi tärkeintä lelua olisin säästänyt. Niitä ei tuolloin kiinnostanut säästää, koska "uusiahan saa", mutta nyt kun alkaa olla seuraavaa sukupolvea, on ihan huimaa miten esim. lasten isänisän lapsuuden leluja on säästössä ja ne heräävät uudestaan eloon suvun lasten leikeissä.

    En ole itse siis mikään konmarittaja, vaan enemmän nostalgikko. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää pohdintaa, tuo tärkeiden / säästettävien tavaroiden lista muuttuu iän ja elämäntilanteen myötä! Ja tosiaan pitäisi varmaan säilyttää niitä tunnearvoesineitä jossain muualla kuin kaapin perällä, josta niitä ei todellakaan ehdi kaivaa tosipaikan tullen.

      Poista
    2. Pitänee kerätä päiväkirjat eteiseen laatikkoon, jossa lukee isolla: ÄIDIN PÄIVÄKIRJAT - ÄLÄ LUE! HÄTÄTILANTEESSA OTA MUKAAN. ��

      Poista
  3. Meillä kerrostalon rapun palohälyttimet alkoivat soida yksi kesäilta juuri ennen lapsen nukkumaanmenoa. Silloin kotoa mukaan lähti miehen ja lapsen lisäksi tasan kännykät, avaimet ja kengät, lapselle naulakosta takki. Oli väärä hälytys onneksi ja palokunta kävi tarkastamassa tilanteen, mutta herätti miettimään. Kotoa löytyy monta rakasta esinettä (etenkin edesmenneen isäni kädentyöt ovat minulle tunnearvoltaan mittaamattomat, kuten myös isäni lakki jonka voin kuvitella tuoksuvan häneltä), mutta tärkeimmät on kyllä elävät rakkaat.

    Tsempit elämänmuutoksiin. Suunta kuulostaa harkitulta. Meillä tänä koronavuonna sidottiin lähes kaikki varallisuus tolkuttoman kalliiseen (arvo)asuntoon (buahhhaa, mä nauran itseni tärviölle ajatellessani itseäni arvoasunnon omistajana, paljon sitä tärkeämpää oli se tunne, kun astuttiin sisään ekaa kertaa, tiesin että tässä on meidän tuleva koti). Onhan uutta kotia etsittykin viisi vuotta aktiivisesti ja lukemattomia vesiperiä sekä muutama kirvelevä tapppio (joku muu halusi asunnon enemmän) koettuna. Retrospektiivisesti, näin sen piti mennä, yksikään aiemmista ihastuksista ei ole mitään tulevan kodin rinnalla ja oli todella helppo luopua nykyisestä kodista (joka oli meille se oikea 12 vuotta sitten, nyt se on muiden). Mutta se muutto, voi siitä tulee hirveää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää korona on kyllä myllännyt kaiken pohjamutia myöten uusiksi kun duunienkin suhteen on molemmilla kaikki pallot ilmassa. Ehkä tää on hyvä muutosajankohta juuri siksi että koska kaikki muukin muuttuu, rysäytetään sitten kerralla.

      Mä luotan intuitioon eniten juuri asuntojen kohdalla: joko niistä huokuu se kodintuntu tai sitten ei. Ja jos se on arvoasunnon hintainen niin täytyy vain hyväksyä että jos tulee taloudellisia muutostarpeita isoja niin siitä täytyy luopua.

      Poista
  4. Tulipalon kokeneena voin kertoa lapanneeni reppuun ensimmäiseksi läppärin + ulkoiset kovikset, firman mapin ja PASSIT. Lisäsin sinne reppuun vielä puhtaat kalsarit koko perheelle.
    Sen jälkeen haettiin lapsien ns. aarrelaatikot, joihin on koottu muistoja heidän elämänsä varrelta. Valokuvakansiot.


    Lopulta aika harva asia on oikeasti sellainen mitä aktiivisesti kaipaa, ja tositilanteessa todennäköisesti ottaisin mukaani samat asiat. Kaiken saa rakennettua uudelleen vaikka siinä hetkessä kun viisihenkisen perheen omaisuus mahtuu kahteen kottikärryyn ei siltä tunnu.

    Ps. allekirjoitan tuon joulukoriste-asian. Ne pienin käsin tehdyt askartelut olisi ollut mahtava saada mukaan.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...