Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

18.9.2020

Asuuko sänkysi alla murhaaja?

Tällaiset kuumottavat kärryt tulivat lenkillä vastaan.
Heti muistui mieleen lapsuuden kauhujuttu vihreäkyntisestä nukesta. 

Lähdin eilen illalla koiran kanssa kävelylle. Missään ei ollut ristinsielua ja oli jotenkin erikoisen pimeää, ehkäpä muutama keltaista valoa hohtava katulamppu oli sammunut ratkaisevista paikoista ja lisäsi pimeyden tuntua. Tuuli narisutti edelleen puita ja puuskissa haapojen latvuksista kuului raskaita huokauksia. Mietin, että tällä tavalla alkavat dekkarit, mutta tunsin oloni lähinnä kotoisaksi ja kiskoin vaan huppua tiukemmin silmille.  

Kävimme taannoin kollegoiden kanssa mainion lounaskeskustelun peloista. Kävi ilmi, että klassinen murhaaja, joka piilottelee sängyn alla tai tunkee omakotitalojen avonaisista ikkunoista sisään heti kun silmä välttää, kaupungissa ja mökillä, on suosittu pelko. Huomasin, etten pystynyt samastumaan. Olen asunut maan tasossa lapsesta asti, korvessa ja kaupungissa, yksin ja perheen kanssa, enkä pelkää yhtään. Voin käydä suihkussa suihkuverho edessä, viihdyn yksin mökillä enkä laita yöksi turvalukkoa. Jos meille tulisi joku yöllä, hän kompastuisi ensimmäiseksi eteisen kenkämereen. Olohuonetta taas on vaikea selvittää ilman astumista vinkuleluansaan. Nykyään murtautuja herättäisi tietenkin myös Eddien, jolla on ikäisekseen jo aika uskottava haukkumisääni vaikka ulkomuoto ei kovin pelottava olekaan. 

Pelkojen ääneen selittäminen alkoi tietenkin naurattaa. Asumme valtavan turvallisessa maassa, jossa vallitsee vankka yhteiskuntarauha, murhaajia ei vilistele sielä täällä. Lisäksi ajatus sängyn alla vaanivasta murhaajasta, jonka voi välttää hyppäämällä sängystä vähän kauemmaksi, on rationaalisesti ajateltuna täysin hassu, mutta eihän peloilla ole välttämättä mitään tekemistä järjen kanssa. Pelkoa vastaan toimiminen tuntuu pahalta. Pelko on niin voimakas ja valtavan helposti syttyvä tunne, että sitä käytetään hyväksi vallantavoittelussa mitä moninaisimmin keinoin. Venäjän oppositiojohtajan myrkyttäminenkin vaikuttaa enemmän shown puolesta tehdyltä kuin tarkoituksenmukaiselta murhayritykseltä. 

Piti oikein ruveta kaivelemaan, mitä itse pelkään. En oikein mitään klassista, hämiksetkin ovat mielestäni mukavia veijareita. Sotaa? Ilmastonmuutosta? Yksinäisyyttä? Kyllä, mutta en aktiivisesti. Voiko tätä avata sitä kautta, mistä näen painajaisia?

Painajaiseni eivät juuri koskaan koske sitä, että minulle tapahtuisi jotain. Minä olen yleensä eksyksissä omituisissa taloissa, jumissa sinne tänne sinkoilevissa hisseissä tai yritän pelastaa maailmaa yksin, mutta en ole itse hengenvaarassa. Jonkinlaisen ahtaanpaikankammon näistä kyllä tunnistaa. Estonian jälkeen en ole ollut laivassa enää ollenkaan yhtä hyvällä fiiliksellä kuin aikaisemmin.

Sitten keksin: autot! Minä pelkään sitä, että lapsille sattuu jotain ja tämä pelko kiteytyy nimenomaan autoilijoihin, joista varoittelen päivittäin. Olen pelkoni kanssa hyvin ennakkoluulotonta mallia: ihmisen taipumus yliarvioida kykynsä on universaali. Minua epäilyttävät kuskeina niin vanhat kuin nuoret ajokortin omistajat sukupuoleen katsomatta, myös minä itse. Autolla ajaminen on täynnä riskejä, auton toimintahäiriöitä, sekavia liikennemerkkejä ja kylttejä, yllättäviä tietöitä, arvaamattomia tielläliikkujia ja omia arviointivirheitä. Lisäksi näen hemmetin huonosti ulos, koska selkäni on lyhyt ja säädöt ovat paskat. En ymmärrä miten kukaan voi pitää autoilusta. Brrr.

Mutta avaan keskustelun: kerro pelostasi! Tuleeko murhaaja ikkunasta vai halvaannutko käärmeen näkemisestä? Onko pelossa mitään järkeä vai ei? Oletko joutunut työstämään jotakin pelkoa?


21 kommenttia:

  1. Olen kertonut seuraavan tarinan monesti, mutta se on niin opettavainen, että ansaitsee toiston. Pienenä itse arastelin maalla pimeää, koska en ollut siihen tottunut, sillä asuin kaupungin keskustassa, jossa ei koskaan ollut pimeää. Pääsin pimeän pelosta, kun muutin töihin niin pohjoiseen, että jo kohta puolenpäivän jälkeen oli pilkkopimeää - ja kauppaan päästäkseen oli käveltävä valaisematonta tietä. Totuin. Myöhemmin muutin takaisin etelään ja vielä myöhemmin sain esikoisen. Varmaan aivan ensimmäisenä iltana aioin jättää pienen valon palamaan vauvan nukahdettua, kun en raaskinut jättää pientä ihan pimeään. Silloin mies ihmetteli, missä oikein kuvittelin vauvan aiemmat yhdeksän kuukautta viettäneen ja kumpi sille on tutumpaa, valo vai pimeys. Silloin ymmärsin minäkin. Ja niin rupesin tietoisesti hoitamaan lasta pimeässä ja kulkemaan ja leikkimään pimeässä ulkona. Asuimme maalla ja pihavalomme olivat olemattomat. Lapset tottuivat pimeään eivätkä pitäneet sitä yhtään minään. Mutta sitten kun esikoinen meni päiväkotiin, hän eräänä iltana pyysi jättämään valot päälle. Ihmettelin, mikäs nyt on. Hän kertoi, että lastentarhanopettaja oli puhunut pimeästä ja siitä, että sitä ei tarvitse pelätä, mutta kun pelottaa, voi jättää vaikka valon palamaan. Kysyin lapselta, onko häntä pimeä joskus pelottanut. Ei kuulemma ollut, ei hän ollut edes tiennyt, että sitä pitäisi pelätä. Keskustelun jälkeen totesimme, että jätetään valot vasta sitten, jos joskus pelottaa. Ei tarvinnut jättää koskaan. Seuraavana päivänä juttelin opettajan kanssa. Ymmärsin, että tarkoitus oli hyvä. Mutta jo ilmaus "ei tarvitse pelätä" ikään kuin osoittaa, että siinä on jotain pelottavaa ja voi aiheuttaa pelkoa sellaisessa, joka ei koskaan aiemmin ole yhtään ymmärtänyt pelätä. Opettaja myönsi, että itse pelkää kovasti pimeää ja yritti auttaa lapsia (ja ehkä itseään?). Olen takuulla opettanut tietämättäni lapseni pelkäämään monia muita asioita, mutta pimeän pelkoa en ole periyttänyt. Itse asiassa juuri joku aika sitten sain kuopukselta viestin, että olivat olleet juoksemassa pururadalla, josta valot olivat sammuksissa ja oli ollut niin "kotoiset oltavat".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihmetellyt kovasti, mistä meidän 2-vuotias on oppinut pimeän pelon, hän on nukkunut tähän asti pimeässä eikä pimeästä kyllä mielestäni ole muutenkaan tehty mitään numeroa. Nyt kuitenkin syksyn tullen on pienellä äänellä kuulunut keskellä yötä ”en halua olla täällä pimeässä”. Yövalo ratkaisi ongelman. En tosin tiedä onko tässä nyt kyse mistään pelostakaan välttämättä, voi olla että kesän jälkeen hänestä on vaan outoa että tulee pimeää? Asutaan vähän pohjoisemmassa, jossa kesä todellakin on kyllä valoisa.

      Poista
    2. Olipa hyvä muistutus tuosta pelkojen siirtämisestä eteenpäin! Mä en ole koskaan pelännyt pimeää, koska metsän keskellä oli aina pimeää, pimeydessä on jotain hyvin turvallista.

      Joltte, voin pientä! Tuo tosiaan kuulostaa siltä, että nukahtaminen tapahtuu vain nyt pimeässä mikä on uutta.

      Poista
  2. Yksin asuessani pelkäsin paljon enemmän kaikkea, erityisesti tuntemattomia, hämärältä vaikuttavia miehiä (levoton lähiö ei oikeen auttanut asiaan). Eräänä iltana esim. olin yksin kotona opiskelijayksiössäni, johon olin juuri muuttanut. Keittiön ikkuna oli luhtikäytävään päin, eikä siinä tietenkään ollut vielä verhoja. Katselin telkkua yhdentoista aikaan illalla, kun kaksi miestä käveli ikkunani ohi, pysähtyivät ovelle ja soittivat ovikelloa. Parissa sekunnissa vilisi mielikuvat kaikenmaailman raiskaajamurhaajista, ja melkein nappasin leipäveitsen käteeni kun menin varovasti ovea raottamaan (olivathan miehet kuitenkin nähneet, että olen kotona). Oven takana oli kaksi eksynyttä, hyväkäytöksistä vaihtaria. Saapuminen Suomeen olisi voinut olla vähän ikimuistoisempi, jos sittenkin olisin päättänyt mennä avaamaan ovea sen leipäveitsen kanssa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. OMG, onneksi nyt valitsit lempeämmän taktiikan! En tiedä onko olemassa asiaa nimeltä vieraiden miesten pelko, mutta tunnistan oppineeni sen vasta aikuisena.

      Poista
  3. Aloin miettimään, että pelkäänköhän mä mitään varsinaisesti ja totesin, että ehkä olen jotenkin emotionaalisesti vähän vajavainen mutta en oikein osaa pelätä mitään erityisesti, en aktiivisesti edes sitä että lapsille kävisi jotain. On paljon asioita, mitkä musta ei oo kivoja tai miellyttäviä, mutta en mä niitä pelkää. Okei, hevosia ehkä vähän, ne on niin isoja ja arvaamattomia (siis mun mielestä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän vihaisia hevosia kannattaakin pelätä! Mulla on usein ollut tuo emotionaalisesti vajavainen olo kun ihmiset kertovat pelkäävänsä pimeää tai sitä että mies jättää... Toi pelko, että lapsille sattuu jotain, liittyy voimakkaasti liikenteeseen ja on ennemminkin vähältä piti -tilanteiden aiheuttamaa realismia – mitään sairastumista tai kalliolla kaatumista mä en sinänsä pelkää.

      Poista
  4. Monia asioita pelkää sillä tavalla inhimillisesti, kuten sitä että läheisille käy jotain. Mutta yksi hyvin irrationaalinen pelko mulla on, ja se on sillat. Vihaan silloilla ajamista, kävelemistä, niillä olemista muuten vain. Korkeat paikat eivät ole suosikkiasia, mutta silloilla eritoten se vain korostuu. Kaikista pahinta on, jos silta kulkee veden päältä. Ajokorttia hankkiessa kesti pitkään, ennen kuin suostuin ajamaan kotoa kaupungin keskustaan, sillä ainoa tie kulki ison joen ylitse. Tämä aiheuttaa siis todella itkupaniikkia, mikä ei tietenkään ole ratissa hyvä asia, mutta sentään vielä ihan hallittavissa jos vain annan itseni kirkua ääneen yli mennessä (yksin ollessa) tai puristamalla silmät kiinni ja teeskentelemällä ettei koko siltaa ole olemassakaan (julkisilla paikoilla). Olen aika varma että pelko kumpuaa tuosta Tjörnbron onnettomuudesta, josta sukulaissetä kertoi juttua ollessani alle kouluikäinen. Jostain syystä se järkytti pientä mieltä sen verran pahasti, etten luota yhteenkään siltaan joka tässä maailmassa on, aivan sama mistä se on rakennettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, tää oli kiinnostava! Oli pakko googlata: et ole yksin. Onko tää helpottanut yhtään iän myötä?

      Poista
    2. Sen verran, että siedän kävellä tai pyöräillä oikein tukevien siltojen yli (Turussa asuessa on vähän pakko), mutta kapeammat sillat eivät mene ilman sydämentykytyksiä jalan oikein vieläkään. Mihinkään riippusilloille mua ei kyllä ikinä saisi. Autolla taas suostun ajamaan ilman isompia ongelmia tuon kotipaikkakunnan joen ylitse, kun sitä on tullut sahattua niin paljon, mutta joka ikinen kerta täytyy pitää lujemmin kiinni ratista ja ajaa jotenkin ekstravarovasti. Näin muuten tilanteesta kertoo hyvin se, että vähän aikaa sitten reissusta tullessa olikin yksi silta laitettu kiinni ja piti pimeässä ajaa isommalla autolla sitä pyörätiesiltaa pitkin yli, ja se meni kyllä niin että taisin lähinnä hyperventiloida ja nyyhkiä vielä senkin jälkeen, kun oltiin päästy jo turvallisesti toiselle puolelle :D eipä musta ja silloista taida koskaan kavereita tulla

      Poista
  5. Mun suurin pelko on käärmeet. Hyi ei yök.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan niin että käärmeitä ei kukaan pelkää vain "vähän" vaan jos pelkää, kyseessä on aina ihan code red?

      Poista
    2. Kyllä,aivan code red vaikka eri kommentoija olen. Täysin irrationaalista ja hysteeristä pelkoa. Nähdessäni kyyn maistan sen lihan suussani. Ja en tietenkään ole kyytä syönyt.

      Poista
  6. Aikuisiällä olen kerran kokenut sellaista silmitöntä, alkukantaista ja irrationaalista kauhua. Eräässä pienessä ulkoilusaaressa keskellä kirkasta päivää istui ihan rauhassa kivellä nainen, jolla oli valkoinen naamari päässä, siis sellainen jolla ei ole mitään kasvonpiirteitä tai ilmeitä. En tiedä miksi pelkäsin niin paljon enkä jäänyt selvittämään, mitä nainen siellä saaressa oikein teki naamari päässään :D joku automaattiohjaus minussa vain sai minut pakenemaan syvästi järkyttyneenä paikalta.

    VastaaPoista
  7. Mä pelkään merta. Mitä isompi näkymä sen inhottavampi. Jotta tässä ei olis sitä vähääkään järkeä, niin järvet ei aiheuta yhtään samanlaista ahdistusta...

    Ja tottakai olen onnistunut löytämään elämänkumppanin, jonka mielestä meret, etenkin valtameret, ovat ihan parasta ja siisteintä, eli jos jossan lomamatkalla ollaan niin rannalle on pakko päästä. Ei siis uimaan tai ruskettumaan, vaan ihan fiilistelemään sitä merta. Afrikan atlantinpuoleisella rannikolla oltiin hotellissa ihan sadan metrin päässä rannasta, varatessa olin ajatellu ettei se nyt niin paha ole, mutta never again, oikeesti. Läpi öiden kuuntelin vaan sitä kohinaa ja tiedostin, että se loppumaton vesimassa on ihan siinä melkein kynnyksellä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei apua, merifanina tätä on niin vaikea työstää! Osaarko analysoida onko meressä pahinta syvyys, rannattomuus tai kenties tsunamit?

      Poista
    2. Ihan vaan se koko ja veden määrä yhdistettynä siihen, miten toivottoman vähän meristä lopulta tiedetään. Friikkiaallot, merivirrat, siellä ihan oikeasti mahtuis asumaan elukoita, jollaisia ei olla ehditty edes kuvitella.

      Sinne häviää lopullisesti lentokoneen kokoisia juttuja matkustajineen ihan vielä moderneinakin aikoina, puhumattakaan siitä minkälaisia määriä porukkaa on laivojen kanssa mennyt pohjaan ilman, että kukaan viikkoihin huomaa mitään olevan edes pielessä. Ihminen on ihan eri tavalla avuton merihädässä kun kuivalla maalla.

      Kai tää mun pelko on sellaista luottamuspulaa ja sitä, että meri on eri tavalla iholla kuin vaikka avaruus, johon monet näistä mun ahdistuksen aiheista myös sopis.

      Poista
  8. Pelkään kuollakseni hämähäkkejä. Enkä yhtään tykkää korkeista paikoista. Vatsanpohjaa kouristaa ja ahdistaa korkealla.

    VastaaPoista
  9. Pelkään luultavasti eniten auto-onnettomuutta. Se juontaa luultavasti johonkin lapsena oppimaani tilastoon, että auto-onnettomuus on kaikista yleisin onnettomuuden muoto kuolla (silloin liikennekuolemia oli 400-500 vuodessa, nykyään juuri oppimani tiedon mukaan huomattavasti vähemmän). Tästä johtuen pelkään auton kyydissä vähänkään hurjia ohituksia, hurjastelua tai jos kuski räplää cd-soitinta tms. Olen kuitenkin tästä hieman parantunut enkä enää ole niin rasittava apukuski kuin joskus aiemmin. Itse en ole ajanut pitkään aikaan autoa, koska taidot ovat ruostuneet ja sen myötä en uskalla. Olen miettinyt, että pitäisi ottaa ajotunteja ja alkaa taas ajaa autoa (tosin sellainen pitäisi sitten hankkia tai vähintään aktiivisesti lainata), josko sekin helpottaisi.

    Toinen selvästi lapsuuden varoituksiin perustuva pelko on veteen hyppääminen. En uskalla hypätä korkealta edes uima-altaaseen, mutta suurin surminkaan en hyppäisi mistään sillalta tai kalliolta luonnonvesiin. Pelottelut siitä, miten näkymätön kivi tai polkupyörän raato päättää pienen elämäni, ovat menneet niin hyvin kaaliin, etten edes tutuissa paikoissa uskaltaisi tuota tehdä. Samoin uin aina rannan suuntaisesti, enkä ikimaailmassa uisi yksin tai vain toisen uimarin kanssa esim. johonkin saareen, vaikka uimataito ja -kunto onkin todella hyvä. Mutta en tiedä onko se pelkoa vai tervettä järkeä. :D

    Koiran kanssa en koskaan pelkää pimeässäkään kulkea, mutta ihan yksin saattaa valottoman metsän tms. syrjäisen alueen poikki kulkeminen pelottaa. Uskallan mennä, mutta kännykkä hiipii kyllä aika lähelle kämmentä valmiiksi. En pidä sitä vielä irrationaalisena.

    VastaaPoista
  10. Pelkäsin pitkään lapsena kotona pimeää - siis se sellainen tunne että joku on selän takana aika lähellä ja kulkee perässä. Kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin alkoi tunne hälvetä, ja nyt (40v) se tulee vain harvakseltaan eikä siihen ole enää pakko reagoida. Kotikotona tunne on edelleen vahvempi enkä vieläkään kulje siellä öisin vessareissuilla ilman valoja. Ja nykyisin pystyn erittäin hyvin samaistumaan molempien lasteni hyvin samanlaiseen pimeän pelkoon.

    Vahva pelkotila sen sijaan tuli pari vuotta sitten: olin Yhdysvalloissa ystävän luona kylässä ja vierashuoneeseen jetlagissa nukahdettuani heräsin yöllä rapinaan kun joku tuli asuntoon sisälle. Muutaman minuutin (tai ehkä tunnin, siltä se tuntui) mietin että kohta joku rosvo tulee aseen kanssa tähän huoneeseen sisään, ennen kuin muistin että ystävän mies oli ollut pitkään töissä ja hän se varmaan olikin. En lähtenyt katsomaan mutta aamulla ei kyllä ollut mitään varastettu :D Asuvat kyllä sellaisella alueella että vaikka päivisin alue on ihana, ei öinen aseellinen murto valitettavasti ole poissuljettu mahdollisuus.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...