Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

13.5.2020

Lukijan tarina: Kun ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla



Minua lähestyi viime syksynä lukija, joka pyysi juttua lähisuhdeväkivallasta. Vastasin, etten oikein tiedä aiheesta mitään, mutta pyysin häntä kertomaan – ja hän kertoi. Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka kerrotaan kokemusten kautta, tässä siis toinen lukijan kokemus sanoitettuna. Kiitän luottamuksesta ja toivon, että tämäkin tarina löytää tarvitsijansa. 

-----

Käänteentekevät sanat löytyivät Nollalinjan sivuilta: “Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Ei se silti ihan helposti uponnut. Ettäkö minä olisin kokenut perheväkivaltaa? Ei sellainen sana kuvaa minua, aviomiestäni, meidän avioliittoamme. Ei elämässäni ollut mustelmia, ei äänekkäitä riitoja tai lautasten heittelyä. Säännöllisin väliajoin edelleen epäilen, että ehkä sittenkin vain kuvittelin kaiken. Ylireagoin. Ehkä en vain ymmärtänyt tarpeeksi tai kommunikoinut tarpeeksi selkeästi?

Toisaalta opin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdettamme, että kommunikaatio ei toimi niin kuin olin kuvitellut sen toimivan. “Totta kait se sopii” ei välttämättä tarkoittanut, että se sopii, vaan saatoin kuulla kuinka pahalta tekoni oli miehestä tuntunut viikkojen, kuukausien, jopa vuosien päästä. Eikä niiden riitojen näennäinen sopiminen muuttanut mitään, vaan samoihin tekoihini tai tekemättömyyksiini palattiin aina uudestaan ja uudestaan.

Olin nopea oppimaan. Jos olin lähtenyt kotoa ja palatessani sain vastaani kärttyisen ja mököttävän miehen, opin nopeasti jättämään kotoa lähtemiset vähemmälle. Jos kärttyisyyden syyksi annettiin huoli siitä, että hänellä ei ollut tarpeeksi tietoa siitä missä olen, opin laittamaan aina tarkempia ja tarkempia raportteja menoistani pitkin päivää ja iltaa. Vaikka joskus olisikin sanottu, että tietysti kummallakin tulee olla oikeus yksityisyyteen, mutta riitaisalla hetkellä tulee vastaan epäluottamus siitä mitä mahdankaan salailla, en epäröinyt sopeutua. En salannut mitään, enkä tehnyt mitään mikä voisi miestä harmittaa, osoittaakseni että olin luottamuksen arvoinen.

Kumma kyllä, mikään mitä tein ei tuntunut lopettavan huolia ja riitoja. Pikkuhiljaa elämäni täyttyi tasapainottelusta miehen tyytyväisenä pitämisen ja oman järkeni ylläpitämisen välillä. Yhteiselo oli edelleen mukavaa silloin, kun mies oli hyvällä tuulella, joten sen olotilan ylläpitämisestä tuli kaikkein tärkeintä. Pikkuhiljaa, pyykkikerta ja päivällinen kerrallaan, lähes kaikki kotityöt päätyivät minun tehtävikseni. Samoin merkittävä osa kodin metatöistä, koska niiden hoitaminen olisi vain stressannut miestä ja saanut hänet huonolle tuulelle. Lakkasin pyytämästä miestä apuun jos mitenkään pystyin selviytymään yksin, koska siten oli helpompaa.

Olen lukuisia kertoja miettinyt, että ehkä en vain kommunikoinut tarpeeksi hyvin. Miten hän olisi voinut tietää tekevänsä väärin, satuttavansa minua, jos en koskaan siitä sanonut vaan aina vain hiljaisesti sopeuduin? Sitten yritän muistuttaa itseäni, että kyllähän minä sanoin. Puhuin lukuisia kertoja siitä, miten asiat eivät minun mielestäni mene nyt oikein ja tasapuolisesti. Puhuin siitä, miten minusta tuntuu pahalta, miten uuvun kaikkien taakkojen alle, miten en enää jaksa. Vastaus oli aina sama: mykkäkoulu.

Mykkäkoulu oli pahinta. Se, etten saanut mitään yhteyttä, en mitään selitystä, en mitään muuta kuin vihaisia mulkaisuja jotka kertoivat, että olen tehnyt nyt jotain todella pahaa. Se satutti ja pelotti minua, joten yritin hyvitellä ja sovitella ja pyydellä anteeksi että saisin hänet taas puhumaan. Kun hän lopulta puhui, hän saattoi selittää miten sellainen ainainen syyttely tuntuu hänestä niin pahalta. “Taasko kaikki vika on vain minussa? Katsoisit peiliin!” Ja niin minä katsoin peiliin, yritin nähdä mitä voisin tehdä paremmin - ja vaikenin.

Valitettavasti edes vaikeneminen ei tuonut onnea. Edelleen tein jatkuvasti asioita väärin, ja pikkuhiljaa lakkasin saamasta minkäänlaisia selityksiä sille, mitä olinkaan tehnyt väärin. “Kyllä sinä tiedät” tai “Ei siitä kannata sanoa kun sanomisesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä” olivat yhä useammin ainoita vastauksia, kun anelin tietoa siitä missä olen tällä kertaa mokannut. Tunsin oloni yhä harvemmin helpoksi ja turvalliseksi mieheni seurassa, ja mies huomasi etääntymiseni. Siitä seurasi yhä enemmän epäluuloisuutta ja syyttelyä, mykkäkoulua ilman että tiesin mikä tarkalleen oli loukannut miestä tällä kertaa.

Ja niin löysin itseni hiipimästä omassa kodissani, miettimästä tiskikonetta täyttäessäni teenkö sen nyt oikein, pohtimasta vessassa käydessäni olenko ollut täällä liian pitkään. Olin koko ajan varuillani ja - kuten lopulta ymmärsin - peloissani.

“Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Oli yö, taas sellainen, jolloin en saanut nukuttua. Selailin puhelintani, ja vastaan tuli Nollalinjan mainos. Jokin siinä loksahti, ja aloin lukea henkisestä väkivallasta. Hämmentävän moni kohta tuntui kuvaavan minun elämääni. Itkin ja pelkäsin, mutta samalla myös päätin, ettei tällainen elämä voi jatkua, tai oma mielenterveyteni ei kestä. Seuraavana päivänä lakkasin pyytelemästä anteeksi.

Vastaus oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Sen pahempia mykkäkouluja, syytöksiä ja loukkaantumista en ollut vielä koskaan kokenut. Tilanne jatkui viikkoja yhä pahenevana painajaisena, mutta pidin pääni. Yritin edelleen pelastaa avioliittoni: kuuntelin, keskustelin, ymmärsin, hain ulkopuolista apua. Mieskin yritti, ja saimme keskusteltua paremmin kuin vuosiin. En tiedä, olisiko liittomme ollut vielä pelastettavissa jos olisimme tehneet tarpeeksi töitä, mutta se mahdollisuus tuhoutui, kun lopulta annoin periksi ehkä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Suostuin seksiin vasten tahtoani, kuten olin tehnyt lukuisia kertoja aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli erilainen. Tällä kertaa en esittänyt haluavani, vaan sanoin selkein sanoin etten halua. Mies jatkoi silti.

Raiskaus ei ollut se sana, jota ensimmäiseksi ajattelin. Ei minua oltu väkivalloin pakotettu mihinkään. Mieheni kertoi olevansa huolissaan mielenterveydestäni kun väitin niinkin älyttömiä kuin että hän olisi tehnyt minulle jotain pahaa tuona yönä. Kuitenkin ehdin kuulla sanan "raiskaus" parinkin läheisen ystävän suusta ennen kuin psykologi selitti minulle, miten myös minun kokemani on väkivaltaa. Sanoi lakiteksti mitä vain, pakottamista on monenlaista, ja seksiin pakottaminen on aina raiskaus. Tunsin syvästi, että tapahtunut oli väärin. Makasin hiljaa mieheni vieressä ja minua oksetti. Mietin, miten minun pitäisi kömpiä joka ikinen ilta hänen viereensä, jakaa sänkyni loppuelämäni hänen kanssaan, ja minua kammotti. Silloin viimein tein päätöksen: minun oli pakko lähteä.

Noista hetkistä on nyt vuoden verran aikaa. Ero ei ole ollut kaunis eikä siisti, eikä se ole lähellekään ohi. Entisen mieheni suhtautuminen minuun on täynnä vihaa ja epäluuloa. Hänen sanansa eivät ole lakanneet satuttamasta vaikka en enää yritäkään elää parisuhteessa hänen kanssaan. Lasten takia yhteistyötä on pakko yrittää tehdä ja exää on pakko tavata säännöllisin väliajoin.

Kun lähdin, minun piti opetella valtava määrä asioita, alkaen siitä minkälaiset verhot voisin haluta tai minkä makuisia sipsejä oikeastaan haluan ostaa kaupasta, jos ajattelen ihan vain itseäni. Se ei ollut helppoa, vaikkakin sen arvoista. En olisi selvinnyt ilman ihanien ystävien tukea, jotka järjestivät kaiken kun itse en pystynyt ja kuuntelivat minua loputtomiin. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, tilanne on helpottanut. Minuun ei satu enää niin paljon ja pystyn näkemään itseni arvokkaana ihmisenä ja äitinä.

Enkä ole kertaakaan, hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä.

11 kommenttia:

  1. Tästä pitäisi kirjoittaa ja puhua niin paljon. Moni meistä ei edes tiedä mitä on henkinen väkivalta parisuhteessa. Yllätyin ja ymmärsin turvakodissa kokeneeni sitä vuosikausia.

    VastaaPoista
  2. Ihan kuin lukisin omaa tarinaani, olet rohkea❤️, kunpa uskaltaisin itsekin, mutta olen täysin yksin. Ei ystäviä, ei kavereita, kaikki jäänyt��, sukulaiset paapoo puolisoani ja minä heidän mielestään ylireagoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin luulin, että olisin yksin, mutta kun sitten päätökseni tein ja siitä uskalsin kertoa, sain valtavan määrän tukea ja apua ystäviltä joihin en ollut pitänyt yhteyttä aikoihin. En ollut ollenkaan niin yksin kuin luulin.

      Voimia sinulle <3

      Poista
  3. Tuntui huojentavalta ja samalla hirveältä lukea tätä tarinaa. Huojentavalta siksi, että pystyin samaistumaan tarinaan täysin ja hirveältä siksi, etten toivoisi vastaavaa kenellekään. Olin 11 vuotta parisuhteessa, jossa oli tukahduttavan paljon henkistä väkivaltaa ja jossa itsetuntoni lytättiin, epäillessäni minut vaiennettiin hiljaisuudella, etäisydellä ja päivien poissaololla. Pahinta oli ehkä se inho toisen katseessa, jota en koskaan unohda sekä häpeä ja yksinäisyys. Ja silti olin se tunnollinen, kiltti, myötäilevä ja toisesta huolehtiva. Olin ulospäin reipas, kaikkien tuntema aurinkoinen persoona ja innokas organisoija. Häpesin sitä, että olin niin epterveessä suhteessa; kuka on niin tyhmä, että antaa toisen talloa sinut ihan kokonaan ja silti palvot häntä?! En voinut lähteäkään koska en ollut minkään arvoinen, kukaan ei minua haluaisi kuten puolisoni minulle teki selväksi. Erosta on reipas vuosi ja se on elämäni paras päätös. Olen vasta aloittanut terapian, jossa vasta oikeasti uskalsin myöntää, että minua on hyväksikäytetty ja että olen ihan oikeasti ollut henkisen väkivallan uhri. Ihan oikeasti. Nyt ulkopuolinen tarinani kuultuaan kysyi, ymmärsinkö miten painavan asian kanssa olin kärsinyt ja minun pahalle ololle oli oikea syy. Minulla oli oikeus olla surullinen, oli oikeus itkeä. Kaikille vastaavassa tilanteessa oleville valtavasti voimia ja muistakaa, että olette arvokkaita ihmisinä, teillä on oikeus omaan tahtoon ja hyvään oloon, olette vahvempia kuin uskottekaan ♡

    VastaaPoista
  4. Tuo kuulostaa niin tutulta... 18-vuotiaana tapasin lasteni isän, ja elin tällaisessa suhteessa 20v. Muille ihmisille niin hauska, rauhallinen ja leppoisa mies, mutta kotona minulle ja lapsille aivan hirveä. Tuntui, että hengitimme vain hänen ollessaan poissa kotoa. Olin aivan lopussa, enkä päässyt miehestä eroon, sillä hän ei meinannut millään päästää minusta irti. Vieläkin yrittää puuttua elämääni, kontrolloida ja pakottaa haluamaansa muottiin, vaikka olemme olleet jo useamman vuoden erossa. Vieläkin joudun miltei paniikkiin, kun joudun olemaan lasten asioissa hänen kanssaan tekemisissä. Lapset ovat kärsineet myös kovin, eivätkä haluaisi olla isänsä kanssa missään tekemisissä.
    Jaksamista kaikilla tuossa tilanteessa oleville ja siitä vihdoin irti päässeille! Pitäkää kiinni omasta oikeudestanne hyvään elämään! Te olette sen ansainneet!

    VastaaPoista
  5. Voi kun niin paljon tunnistan asioita omasta elämästäni.. onneksi vuosia sitten myös sain voimia lähteä.. ei olkut fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä, seksuaalista ja taloudellista. 3 vuoden psykoterapia ja velkajärjestely ovat saaneet elämäni pikku hiljaa järjestykseen. Parasta oli erään kriisihoitajan hokemat sanat: "kenenkään ei tarvitse olla huonossa parisuhteessa"
    Neljästä lapsestamme yksi ei ole suostunut 3 vuoteen tapaamaan isäänsä, muiden osalta toistaiseksi jatkuu tapaamiset. Isällä vaihtelee lasten kohtelu, tällä hetkellä rahalla lahjoo

    VastaaPoista
  6. Samaistun monelta osalta tähän kertomukseen, raiskausta lukuunottamatta. Pahinta omalla kohdallani on kaiken muun paska lisäksi kuitenkin ehkä miehen satunnainen viinan juonti osapuilleen kerran kuussa, joka päättyy joka kerta samaan kuvioon: hän herättää minut keskellä yötä kertoakseen kuinka paska ihminen olen ja mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Seuraavana aamuna hän esittää katuvaa ja kun en olekaan anteeksiantavainen, hän alkaa esittää erilaisia syytöksiä siitä, kuinka edellisöinen oli täysin minun syytäni,sillä olen huono ihminen, että keksiin hänestä hätäpäissäni valheita ja että olen eri tavoin mielenvikainen.

    Tiedän että minun pitäisi lähteä ja silti en pääse irti. Olen etsinyt itselleni vuokra-asuntoa monta kertaa, printannut eropaperit ulos mutta en ikinä saa niitä lähetettyä. Kaksi kouluikäistä lasta tekee kaikesta niin vaikeaa, erityisesti koska hän sanoo eron tullessa taistelevansa lasten yksinhuoltajuudesta, vaikka rumin keinoin. Hyviä hetkiäkin on paljon ja ehkä niiden vuoksi irrottautuminen ei onnistu, vaikka vähän väliä vannon, etti minun tarvitse alistua tälläisen kohteluun ja että lähden ihan pian. Miksi se on niin vaikea...

    VastaaPoista
  7. Kuulosti tutulta. Itse elän samanlaisessa liitossa. Tosin erona on se että minä ja lapsi asutaan Suomessa, mies ulkomailla. Vaikka mies on tuhansien kilometrien päässä, en uskalla sanoa haluavani eron, koska uhkailee perhettäni. Ja vaikka itsellä paha olla niin ajattelen aina että lapsen takia pysyn suhteessa. Vaikeita asioita ja ajatuksia joihin en ole saanut vastausta. Tukea ja vinkkejä saanut paljon mutta en ole vielä uskaltanut tehdä lopullista päätöstä

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...