Wilmaan kilahti aamulla päätös, jota oli jo hiukan odotettu. Musaluokkavalinnat.
Snadille oli alusta asti selvää, että hänkin haluaa musiikkiluokalle. Sisko on aina hehkuttanut omaa luokkaansa ja toisaalta laulaminen tuntuu olevan asia, jota Snadi haluaa tehdä myös unissaan ja hampaita pestessään (no joke). Vanhempana tähän oli myös helppo kannustaa, sillä neljän vuoden kokemuksella toiminta on ollut ikätasoon nähden upea yhdistelmä iloa ja kunnianhimoa.
Pääsykokeisiin osallistuminen oli kuitenkin kova paikka. Moniosainen testi ei ollut helppo eikä kaikkia osiota varten voinut harjoitella kotona. Snadi on perusluonteeltaan aika rohkea ja puhelias ja hänellä on tarkka sävelkorva, mutta yksin suht tuntemattomien aikuisten eteen marssiminen oli jännittänyt enemmän kuin mikään koskaan. Lauluja oli harjoiteltu, mutta silti kertosäkeen sanat olivat unohtuneet hengittämisen ja äänenavauksen lisäksi. Kitarabiiseistä ei ollut muistunut mieleen kuin toinen. Rytmiikkaosion sujumisesta hän ei osannut sanoa mitään.
Olen aina jankuttanut, että parhaansa tekeminen riittää, mutta... eihän se pidä paikkaansa. Oma paras ei aina riitä, jos viivalle asettuu vielä parempia. Lisäksi parhaansa tekeminen on vaikeaa! Kilpailuihin ja esiintymiseen ylipäätään liittyy teknisen osaamisen lisäksi niin paljon mielentilaan liittyviä muuttujia – keskittymiskykyä, vireystilaa ja itseluottamusta –, että parhaansa tekemiseen tarvitaan kokemusta ja vähän tuuriakin. Harvalla tokaluokkalaisella on kykyä kääntää jännitys suorituksen parantamiseen, ja ramppikuumeeseen jäätyy aikuinenkin.
Olimme siis henkisesti valmistautuneita molempiin päätöksiin. Kun tilannetta pohdittiin ja käänneltiin yhdessä, hyviä puolia löytyi runsain määrin.
– Kun yrittää tehdä parhaansa, tekee ainakin jotain. Aina kannattaa yrittää ja seuraava mahdollisuus on sitten yläasteella.
– Tuli arvokasta kokemusta jännittämisestä. Kaikkia jännittää joskus ja jännityksen hallinta on vaikeampaa kuin minkään muun.
– Hakijoita on enemmän kuin paikkoja, joten kaikki eivät kuitenkaan pääse. Vertaistukea löytyy pettymyksen kohdatessa.
– Kaikki eivät hakeneet, joten tulevalla luokalla on joka tapauksessa tuttuja.
– Kävi miten kävi, koulu pysyy samana, joten ystäviä näkee kyllä edelleen.
– Musiikin harrastaminen ei riipu musiikkiluokkapaikasta. Snadi on aina uskonut siihen, että vauhti korvaa puuttuvat taidot, joten hui hai, laulu jatkuu ja soitto soi.
Kun sitten aamulla hikisin sormin näppäilimme Wilman auki ja Snadille osoitetusta päätöksestä oli tulkittavissa, että hakijan saama pistemäärä riitti musiikkiluokkapaikkaan, alkoi valtaisa riemu. Tällä kertaa se parhaansa tekeminen riitti!
Ilon kiljahdukset vaihtuivat kuitenkin kolmen sekunnin päästä hiljaisuuteen: mutta entäs muut? Ketkä muut pääsivät samalle luokalle? Miltä niistä tuntuu, jotka eivät päässeet, vaikka halusivat? Kun on itse kertaalleen omakohtaisesti miettinyt, miten kielteiseen päätökseen pitäisi suhtautua, osaa ajatella asiaa muidenkin kannalta – ja ehkä lohduttaa.
Isommallakin tytöllä on meneillään sama jännitys, mutta kertaluokkaa painavammalla twistillä: tämän päätöksen mukana tulee myös päätös yläasteesta, joita on alueella kolme. Tiedon seuraavan kolmen vuoden meiningistä saa siis kaksi kuukautta ennen kuin ala-aste loppuu. Tiukkaa. Skidi on jo tottunut kilpailemaan, mutta toisaalta hän on myös tottunut siihen, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Niin kuin järjestyykin.
Minun osaltani odotettavissa on, että iltakonserttien määrä tuplaantuu. Siinäpä kalenterointipuhdetta meidän perheelle. Teemme parhaamme.
Onnea uudelle musaluokkalaiselle!
VastaaPoistaLapsuudenperheessäni meitä oli aikoinaan kolme puhallinsoittajaa, kaikki muutaman vuoden välein eri luokilla. (Lisäksi jokaisella oli urheiluharrastus.) Eli soittotunteja, teoriatunteja, konsertteja, keikkoja, matineoita, talkoita, narikkavuoroja, soitinhuoltoa ja kiertuematkoja Eurooppaa ja USA:ta myöten piisasi sellaiset 13 vuotta putkeen. (Plus ne muut harrastukset päälle.)
Vasta nyt itse aikuisena, kolmen harrastavan lapsen äitinä ymmärrän kunnolla, millaista se on ollut vanhemmillemme. (Ja naapureillemme, jotka saivat rivitalossa kuulla taukoamatonta kotiharjoittelua saksofonilla, käyrätorvella, baritonilla ja vetopasuunalla. :-) )
Ollaan kyllä sisarusten kanssa tosi onnellisia ja kiitollisia musikaalisesta lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kaikki antoi uskomattoman määrän eväitä elämään, hurjan määrän ystäviä ja erityisen suhteen mm. klassiseen musiikkiin koko loppuelämän ajaksi.
Hieno päätös vanhemmiltamme, joista kumpikaan ei ole itse musiikki-ihmisiä lainkaan, mahdollistaa kaikki tuo. Tsemppiä kalenteritetrikseen teille!
Onnea uudelle musiikkiluokkalaiselle! Mahtavaa, että parhaansa tekeminen riitti, ja ihanaa että osaa ajatella myös niitä, jotka halus ihan yhtä paljon, eivätkä silti päässeet.
VastaaPoistaMä halusin kans pienenä musiikkiluokalle. Menin pääsykokeeseen ja tein parhaani. Jäin kai toiselle (tai kolmannelle) varasijalle. Eli ei se nyt ihan kamalan huonosti silti mennyt.
Mun mummo, tunnettu vanha seminaarin opettaja paikkakunnallamme, oli täynnä kiukkua kun lapsenlapsi ei päässytkään arvostetulle musiikkiluokalle, ja olisi halunnut käydä vaikuttamassa päätökseen. Ei kyllä mitään tietoa miten se siihen ois voinut vaikuttaa, kun asiaa näin aikuisena pohdin :D Mutta pientä herkkää kahdeksanvuotiasta se järkytti. Ei tuntunut reilulta, että mun asioita voitais noin vaan säädellä, ja väittää mua paremmaksi kuin olen. Entäs jos jonkun muunkin sukulaiset tekis samoin? Lopulta väitin mummolle, etten oikeesti ees halunnut sinne, kun ei tuntunut menevän perille, että olen tyytyväinen tuloksiini. Siitä jäi kyllä vähän tahra koko kokemukseen, joka muuten olis jaksanut kannatella musiikin harrastamista omin päin. Ei kaikessa aina pidä olla paras ja palkintosijoilla. Se riittää kun tekee parhaansa ja pitää matkalla hauskaa. Arvokas opetus sekin.