Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

26.1.2020

Yläkoulun haamut

Tässä hän on jäällä, konkreettisesti yläkoulun ja alakoulun välissä.

Aina se yllättää vanhemmat, samaan tapaan kuin talvi yllättää autoilijat. Kasvaminen. Ei kai tähän ikinä totu, aina tulee uusia ensimmäisiä kertoja, joku muutos, joka kouraisee tai sykähdyttää tai saa roskan silmään.

Erityisesti peruskoulu on paha. Kun täytin hakulomaketta yläkouluun, sydämeni otti pari ylimääräistä lyöntiä. Oikeasti, meillä asuu syksyllä seiskaluokkalainen. Ala-aste on kohta tarvottu läpi. Skidi ei ole enää ollenkaan pieni ja pihalla, vaan järkevä, iloinen, vastuullinen, empaattinen ja erinomaisesti tunteitaan ja ajatuksiaan sanoittava mimmi, joka suunnittelee ottavansa lukiossa pitkän matematiikan, koska sitä maailman pelastaminen vaatii.

Mutta huomaan, että minua jännittää tämä muutos, oletettavasti enemmän kuin Skidiä. Hän hakee siihen samaan yläkouluun, minkä minäkin kävin silloin 80-luvun lopulla. Siihen, jonka pitkiä käytäviä, ahdistavaa tunnelmaa ja kirkkaan valkoisia luokkahuoneita opin inhoamaan niin etten harkinnutkaan saman opinahjon lukiota, vaikka se olisi ollut paljon lähempänä kotiani.

Yritin muistella millaiseksi tunsin oloni seitsemännellä, mutta en saanut tunteen päästä kiinni.

Yläasteaika näyttäytyy enimmäkseen sekavana ajanjaksona, johon sekoittui väsymystä ja turhautumista ja inhoa merkkivaatejengiä kohtaan. Jouduin eri luokalle kuin kaikki ystäväni, joten olin yksinäinen. En jaksanut pelata sosiaalisia pelejä ollakseni suosittu (siinä mielessä mikään ei ole muuttunut), joten istuskelin usein itsekseni kirjoja lukemassa. Tähän kun lisää teini-iän yleisen vitutuksen ja surun vanhempieni erosta, ei oikeastaan ole ihme, etteivät aivoni tuota mitään koherenttia ja tunnistettavaa muistijälkeä.



Mielen filttereihin kannattaa aina suhtautua raikkaan ennakkoluuloisesti. Koska oli siellä iloakin, vaikka sitä joutuikin vähän raaputtamaan esiin. Tapasin seitsemännellä luokalla koulun kuviskerhossa kivan tytön, jonka kanssa hiljalleen ystävystyin ja hän on hyvä ystäväni edelleen. Hänellä oli punainen filmikamera ja hän osasi sekoittaa jäätelöstä ja kokisesta huikean juoman. Pääsin mukaan urheiluseuraan, koska poikien liikunnanope vinkkasi valmentajalle, että olin yleisurheilussa suht lahjakas, vaikka rahaa lisenssimaksuihin ei ollutkaan. Ja edelleen muistan, kuinka ihastukseni pyysi minua kirjoittamaan yhdelle ärsyttävälle pojalle opettajainhuoneesta pöllityn jälkkälapun. Huijaus paljastui, tietenkin, ja sain puoli tuntia jälki-istuntoa. Ihastukseni sai tunnin. Olin sen jälkeen hänen silmissään ihan cool.

Kaikki tämä muistojen suuren sukkalaatikon perkaaminen vain osoittaa, että pelkoni ovat omiani. Minun tarinani ovat minun ja vain yksin minun, eikä Skidin elämä muistuta pätkääkään entistä elämääni silloin. Hän tietää, että musiikin harrastaminen jatkuu, vaikka ei musiikkiluokalle pääsisikään. Skidiä ei tunnu pelottavan edes joutuminen johonkin toiseen kouluun, hänhän on jo kaksi kertaa aloittanut tyhjästä.

Koulurakennus on kertaalleen purettu ja rakennettu uudelleen. Haamut ovat kaikonneet käytäviltä ja ehkä maailmakin on muuttunut. Onneksi Skidi käy edelleen kanssani kävelyllä, jolloin minä voin ottaa mallia hänen kevyestä askeleestaan.

12 kommenttia:

  1. Itselläni oli ei-niin kiva ala-asteen opettaja, ja yläaste sen jälkeen oli ihanaa. Opettajat oli inhimillisiä, ja niitä heistä, joista ei tykännyt niin paljon, ei tarvinnut nähdä joka päivä. Aineenopettajat osasivat asiansa. Olin kylläkin tosi kivalla luokalla, eli se tietysti helpotti paljon noita teinien välisiä juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, kokemushan riippuu siitä mihin vertaa! Meillä oli kiva ja pieni ala-aste, sama opettaja koko kuusi vuotta. Yläkoulussa olikin sitten kontrastia, luokkia G:hen asti ja joka aineessa eri ope, valtavat liikuntaryhmät. Koita siinä sitten luovia.

      Poista
    2. Mulla oli sama asetelma; ala-aste oli synonyymi helvetille ja yläasteella eka kertaa viihdyin ja opin opiskelemaan; muistan edelleen sen tunteen kun historiasta tuli eka 10. Kaikki on niin kiinni siitä porukasta ja opettajista; niin hyvässä kuin pahassa.

      Mrs G

      Poista
    3. Jostain luin että sosiaalisen kanssakäymisen näkökulmasta ala-aste on keskimäärin yläastetta pahempi, mutta porukastahan kaikki riippuu. Näin jälkikäteen voikin sitten miettiä kuinka paljon tuokin kokemus on vaikuttanut mm. mun joukkuelaji-inhoon.

      Poista
  2. Meni roska silmään. Oma esikoinen on vasta kohta 7-vuotias,mutta niinhän oli sinunkin esikoisesi vain hetki sitten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Nämä hetket tuntuvat kiitävän kovin vinhaa vauhtia nykyään.

      Poista
  3. Meillä ei ole vielä ehditty fiilistellä kun ensin pitää päästä siihen yläkouluun minne lapsi hakee ja siinä on oma stressinsä (lähikouluun ei ole menossa). Oma yläasteaikani oli kuitenkin tosi kiva ja lämpimästi sitä muistelen. Monien sen aikaisten luokkakavereiden kanssa ollaan ystäviä yhä, ja ne muutkin vähintään vielä tunnen, varsinkin sen suurimman osan, joka jatkoi mun kanssa vielä samalle luokalle lukioonkin. Itse luovin yläasteella muutamankin ryhmittymän väliä, ja ei ne ryhmät niin selviä olleet edes, tai ainakaan omasta mielestäni. Mulla meni silloin niin, että suuri osa ala-asteluokastani tuli mun kanssa samalle yläasteelle, mutta koska itse menin latinanluokalle, niin kukaan luokkakavereista ei tullut samalle luokalle vaikkakin samaan kouluun. Kanssani latinanluokalle kyllä päätyi kavereita, ja uusista luokkakavereista tuli todella nopeasti ystäviä. Nyt huoleni onkin, että miten tyttären koulupolku tästä muotoutuu kun menee ihan eri paikkaan ja kaupunginosaan kuin suurin osa luokkalaisistansa. Niin toivon että olisi samat hyvät kokemukset kuin itellä oli. Tyttö on kuitenkin reipas ja sosiaalinen, niin toivottavasti omat tyypit löytyy.
    Mut hei. Ihan hullua että lapset menee jo seiskalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä kouluhakuun! Espoossa kun ei ole mitään lähikouluperiaatetta niin aina saa jännittää mihin päätyy.
      Ps. Eikö olekin hullua! 12 vuotta sitten en varsinaisesti tätä päivää aktiivisesti ajatellut.

      Poista
  4. Meillä seiskalle meno muutti kyllä tosi paljon kaikkea. Lapsesta tuli yhdessä päivässä Teini isolla T:llä. Hän pääsi hakemaansa kouluun ja painotukseen, jossa kaikki oppilaat tuntuvat olevan kutakuinkin samantasoisia kympin oppilaita. Siitäkin huolimatta kiroilu pompsahti yhtäkkiä aivan järjettömäksi.. Ei siis pidä antaa koulumenestyksen ja siistin olemuksen hämätä, teini on teini vaikka voissa paistais ;)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein mielenkiinnolla odotan, millainen teini tuosta tulee. :D

      Poista
  5. Mä en tiedä olenko siitä harvinaislaatuinen äiti, että mulle esikoisen kasvu, sekä fyysinen, että henkinen on aina tuntunut jotenkin luontevalta. Kaikki siirtymät, kuten koulun aloitus ja viime syksyinen yläasteen alku ovat olleet asioita,jotka tuntuvat tapahtuvan ihan ajallaan. Yläasteelle haki painotettuun opetukseen ja on ollut mahtava huomata miten on nyt enemmän ns.kaltaistensa joukossa saaden sopivasti haastetta. Ja kyllä, meilläkin kiroillaan, tosin lähinnä äiti. Teinissä onneksi yhdistyy äitinsä ja isänsä parhaat puolet ja hyvä niin. Tasainen mielenlaatu ja peruspositiivisuus olkoon hänen taikavoimansa.
    Sylvia

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...