22.1.2020

Kun kiusaaja on aikuinen



Olen seurannut järkyttyneenä menestyneen suomalaisen taitoluisteluvalmentajan ympärillä vellovaa kohua. Vastuuvalmentajaa syytetään mm. systemaattisesta kiusaamisesta kuten huutoringistä, joissa tavoitteena on henkisesti murskata virheen tehnyt joukkuekaveri. Tätä on ilmeisesti jatkunut vuosikausia ilman, että kukaan on protestoinut.

Me emme harrasta luistelua enkä henkilökohtaisesti tunne tapausta, joten jätän tuomitsemisen tahoille, joille se kuuluu, mutta jos tämä pitää vähänkään paikkansa, on seura todella kuuman paikan edessä.

Kahden harrastajan äitinä tekisi mieli huutaa, että MITÄ HELVETTIÄ? Miten tällainen mielipuolisuus voi olla mahdollista?

Tässä kohussa pelottaa eniten se, miten normaalina kiusaamista pidetään – miten monen nuoren kanssa valmentaja on ehtinyt työskennellä ja jättää pysyviä arpia identiteettiin. Ymmärrän paremmin, jos kiusaaminen jää piiloon yksilölajeissa, mutta tässä tapauksessa kiusaamisesta on tiennyt todella moni ja todella pitkään, eikä kukaan ole tätä ennen uskaltanut kysyä, onko tämä oikein. Miksi lapset hyväksyvät tämän? Miksi he ajattelevat, että näin saa toimia? Miksi auktoriteettia edelleen rakennetaan pelolla?

Luonnollisesti oli pakko kysyä, mitä minä tiedän lasteni valmentajista tai joukkueen tunnelmasta. Yleisurheiluseuran ilmapiiriin olen paremmin perehtynyt, mutta korisharjoituksia ei saa jäädä seuraamaan ja orkesteri harjoittelee iltapäivällä, jolloin olen itse töissä. Näkisinkö vaaran merkit, jos niitä olisi? Toistaiseksi luotan siihen, että esikoinen on kantapään kautta oppinut, että kiusaajan hyväksyntää on turha hakea ja kuopus taas on niin helposti syttyvää laatua, että hänen naamastaan ei ole vaikea tulkita mielialoja. Heidät on opetettu ajattelemaan itse, mutta riittääkö se ylittämään luottamuksen valmentajaan?

Päällimmäisin ajatukseni on tämä: kiusaamisen vastainen työ on häpeän vastaista työtä. Ja että tätä työtä pitäisi tehdä aktiivisesti myös kiusaamaan kasvaneiden aikuisten keskuudessa. Häpeään perustuu kaikki henkinen vallankäyttö parisuhdeväkivallasta koulukiusaamiseen. Häpeälle altistavat sekä tapakulttuuri, jossa kiusattu vaihtaa koulua, ei kiusaaja, että huono itsetunto. Kun häpeä ja syyllisyys lipsahtavat väärälle osapuolelle, kiusaaminen ei tule julki. Moni aikuinenkaan ei tunnista kiusaamista ennen kuin joku muu siihen puuttuu.

Tässä suhteessa maailma on onneksi mennyt parempaan suuntaan. En usko, että on sattumaa, että tällaisista täysin kestämättömistä ja törkeistä metodeista yhtäkkiä uskalletaan puhua. Henkisen hyvinvoinnin arvostus on noussut ja harrastamiseen on opittu yhdistämään raivoisan intohimon rinnalle myös ilo. Samalla on päivittynyt kuva rohkeasta ihmisestä: sellaisesta, joka ei suostu uskomaan, että epäoikeudenmukaisuutta pitää vain kestää ja empatia on heikkoutta edes kilpaurheilussa.

Mielenkiinnolla seuraan tämän junan etenemistä: minkälaisen rangaistuksen valmentaja saa, jos hänet todetaan syylliseksi. Siirretäänkö hänet sivuun valmentajan pestistä, mutta annetaanko hänen jatkaa seuran sisällä muissa tehtävissä? Rangaistus nimittäin kertoo, kenen puolella seura lopulta on.

17 kommenttia:

  1. Olen entinen tyttövaltaisen lajin valmentaja ja valitettavasti tämä ei ollut yllättävä uutinen. Tälläiset valmentajat ovat itse mielestään tehneet asiat oikein eivätkä näe itsessään mitään vikaa. He ovat tuoneet menestystä valmentamilleen joukkueille, joten heidän valmennukseen "pääsevät" lapset arvostavat heitä. Mekanismi tuntuu olevan kovin sama kuin väkivaltaisissa parisuhteissa, joissa hyväksikäyttö tulee kuvioihin vähitellen, ulkopuolisille ollaan niin mielinkielin ja lopulta haavoittuvassa iässä olevat lapset näkevät vikaa vain itsessään, varsinkin kun valmentaja kääntää kaiken kritiikin aina lapsen syyksi. Onneksi näihin on nyt sentään alettu puuttua ja toivottavasti julkinen käsittely herättää myös muut vastaavassa tilanteessa olevat toimimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, ihminen ei osaa ajatella itseään hirviönä vaan löytää käytökselleen selityksen ja antaa itselleen synninpäästön. Ja luonnollisesti silloin ei kritiikki kosketa vaan aina on syy muissa. Samaa toivon, että tämä myrkyllisen valmentamisen saama julkisuus auttaa muitakin seuroja.

      Poista
  2. Tällai ei-vanhempana ei-harrastavana ihmetyttää että miksi ei SAA seurata korisharkkoja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan että liian innokkaat vanhemmat alkavat valmentaa katsomosta. Not me.

      Poista
    2. As if, vaikutat just tyypiltä joka huutaa hävyttömyyksiä katsomosta :'D

      Ymmärrän tuon, mutta jotenkin aattelis, että lasten harrastuksissa pitää olla mahdollisuus vanhemman valvoa sitä meininkiä...

      Poista
    3. Haluaisin uskoa, että pyytämällä katsomaan kyllä pääsee. Sinne ei vaan oletuksena haluta ketään, jotta harrastusrauha säilyy ja lasten on helpompi keskittyä valmentajaan. Lisäksi kun homman lähtökohtaisesti kieltää, ei vanhemmille tule sellaista oloa, että siellä jotenkin kuuluisi päivystää. Eikä katsomossa käkkimisestä tarvitse lastenkaan kanssa keskustella, jos se on seuran puolesta päätetty, että vanhemmat eivät normaalisti siellä istu.

      Itse en koe, että harrastustasoisiin harjoituksiin olisi erityistä tarvetta päästä, mutta valmennuksiin, joissa lapsiin pyritään johdonmukaisesti vaikuttamaan tietyn tason saavuttamiseksi pitäisi olla mahdollisuus päästä kärpäseksi kattoon. Valmentajalla on kuitenkin ihan erilainen auktoriteettiasema kuin höntsäjoukkueen paimenella.

      Poista
  3. Vihdoin nämä asiat tulevat esille ja peräänkuulutetaan eettisyyttä valmennuksessa. Dokumentti Over The limit kuvaa taitolajeissa ihannoitua venäläistä valmennuskulttuuria, jonka "säännöt" eivät ole eettisesti kestäviä. Näistä keinoista on päästävä eroon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julkisuudella onneksi näitä asioita muutetan. Ja olisipa hienoa jos ylipäätään etiikkaa käsiteltäisiin jo peruskoulussa paljon enemmän.

      Poista
  4. Muinaisilta sosiaalipsykologian tunneilta muistan sen, että epänormaalista tulee ryhmässä helposti normaalia. Joku asiantuntevampi voi selittää miten se mekanismi oikeasti toimii, mutta käytännössä jos kukaan ei uskalla sanoa mitään, muut alkavat pitää omaa ajatustaan omituisena, koska se ei saa vahvistusta ryhmästä. Ryhmään kuulumisen tarve on ihmisissä niin valtava, että yksilö kestää mitä vain, kunhan ei joudu ulkopuolelle. Pelko ulkopuolelle joutumisesta taas estää tehokkaasti puuttumasta väärinkäytöksiin. Vaatii isoa kansalaisrohkeutta olla tottelematta tai vastustaa valmentajan kaltaista auktoriteettia. Saati sitten lapselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tuhannen totta! Ja sen näkee vain ulkopuolleta. Erityisesti kun konsulttina tulee työyhteisöön, huomaa aika nopeasti mikä siellä on vialla: jo yksi ihminen saattaa tyrannisoida muita todella tehokkaasti.

      Poista
  5. Minusta noi harkat mihin ei saa tulla vanhemmat katsomaan on heti epäilyttäviä. Kyseenalaistan melko vahvasti ton,että kenen tarpeesta toi on. Kyllä sen aikuisen valmentajan on vaan kestettävä se,että siellä on ulkopuolisia paikalla. Siellä voi huudella sitten mitä vaan,kun sanotaan että vanhemmat ei ole tervetulleita paikalle.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ymmärtänyt, että se vanhempien oheisvalmentaminen ei ole kovin tervetullutta. Ja mua ei haittaa toi sääntö, koska en olisi siellä muutenkaan, kun melkein 50 pikkutyttöä pomputtaa palloa. Heh.

      Poista
    2. Vanhemman paikallaolo yksinkertaisesti häiritsee lapsen keskittymistä. Pitää seurata että katsooko se äiti/isä nyt mua varmasti koko ajan. Ja jos ryhmän koko on se 50 lasta, voimme kuvitella millainen tapahtumasta tulee jos jokaiselta on vaikka yksikin vanhempi paikalla.

      Poista
    3. Meillä oli lasten harrastuksissa avoimet ovet pari kertaa vuodessa ja muuten kyllä ymmärsi ihan hyvin, miksei alakouluikäisten hattarapäiden harkkoihin halua mitään ylimääräistä virikettä. Eri juttu jos kyseessä ulkolaji tai ison kentän laji, mutta tanssiharkkasaliin nyt ei edes kovin fiksusti mahdu. Kyttäyshaluiselle kyllä kuului kaikki pahviseinistä läpi, jos nyt halusi istua sen tunnin ikkunattomalla käytävällä.

      Poista
  6. On hienoa, että aiheesta puhutaan, vaikka turhan äärimmäinen esimerkki mielestäni tarvittiin, että se herätti. Oma kokemukseni nuoruuden urheiluseurasta ja valmennuksesta ei ole noin raaka, kuin luistelussa on ollut, mutta siltikin jälkiä jättävä. Valmentajan käytös/ alentava puhe/ mollaus/ alentaminen toisten seurassa oli ihan tavallista toimintaa myös silloin. Vaikka se satutti ja vaikka sitä kotona äidin kanssa itkin, oli 15-vuotiaana liian herkkä tekemään mitään radikaalempia päätöksiä. SIihen ikään mennnessä on ehtinyt sijoittaa jo niin paljon omasta ajastaan harrastukselle, että kaikki sosiaalinen verkosto on valikoitunut sen ympärille. Kun oma vapaa-aika on mennyt aina pelatessa, ei ole ehtinyt muita kaverisuhteita enää ylläpitämään. Valmentajan arvostelu, asian nostaminen esiin olisi jo silloin heikentänyt omaa tilannetta. Joko peliaika olisi loppunut kokonaan tai lopettaessa olisi myös koko sosiaalinen verkosto mennyt uusiksi. Sellainen päätös olisi ollut siinä iässä liian fataali. Nyt omien lasten etsiskellessä omia lajejaan kurkistelen varovaisesti omiin vanhoihin pelimuistoihin ja onnekseni löydän sieltä nykyään myös paljon hyvää. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo verkostopuoli on muuten paha varsinkin kun monessa lajissa vaaditaan priorisointia. Silloin jos harrastus yhtäkkiä päättyy, onkin tosi yksin. Silloin saattaa sietää vähän huonompaakin ryhmää.

      Poista
  7. Minulla on lapsuuden kiusattuna olon takia kokemusta tunnistaa kiusaajat. Yksi oli valmentaja yhdessä seurassa ja veti pienten jumpparyhmää. Hänestä pistin palautetta ja myöhemmin kuulin hänen lopettaneen mielenterveydellisistä syistä. Kokemusta on myös kun kotipihalla aikuiset kiusaa, osin kiusaavien lastensa kautta. Ja samaan liittyi minun ohittamiseni lapsen luokan vanhempien keskuudessa.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...