14.12.2019

Heille, joilla on jo kaikkea



Pyörähdin eilen ruudussa! Kävin Viiden jälkeen -ohjelmassa (slotti alkaa noin 35 minuutin kohdalta) juttelemassa ajankohtaisesta aiheesta: lasten joululahjatoiveista. Joulupukin postitoimiston kirjeitä avaava päätonttu kertoi, että länsimaisten lasten lahjatoiveet ovat usein tarkkoja tavaralistoja joten pätkän tavoitteena oli antaa vinkkejä, miten lasten odotuksia voisi hillitä.

Ilmiössähän ei sinänsä ole mitään yllättävää. Televisiosta tulee jos jonkinlaista joulumarkkinointia, koko yhteiskunta on mukana joulupukkiläpässä (herranen aika, pukin lähtö Korvatunturilta jopa televisioidaan) ja postilaatikkoon tupsahtaa pyytämättä leluja listaavia joulukatalogeja, joista voi käytännössä ympyröidä toiveensa. Tavaran saaminen on arkenakin aivan normaalia, joten olisi loogista odottaa, että jouluna tilanne vain paranee. Ja olisi jopa tyhmää, jos lapsi ei pyytäisi pukilta iPhonea, kun kaverikin sai. Jos materia tekee aikuisen onnelliseksi, miksi ei lasta?

Koska kaupallista viestiä on mahdoton välttää, siitä täytyy puhua. Tarjosimme metodiksi vanhaa kunnon kasvatuskeinoa: ikätasoista keskustelua. Tässä tapauksessa rahasta ja kuluttamisesta voi jutella havainnollistavalla leluinventaarilla ryyditettynä: mitä lelulaatikot ja -kaapit sisältävät? Mitä tehdään leluille, joilla ei leikitä? Nuo keskustelut ovat tosi paljastavia erityisesti sen suhteen, mistä lapsi vaikutteensa saa. Onko esimerkiksi ilmaisessa kännykkäpelissä mainoksia?

Vain yhteen keskusteluun ei kannata lähteä mukaan. Kavereihin vetoaminen ("Iineskin sai" tai "kaikilla muilla on") on loppumaton suo ja harvemmin edes täysi totuus. Siihen tulee nopeasti ja ääni vavahtamatta vastata, että meidän perheessämme toimitaan näin, muissa perheissä sitten toisin. Paska tsägä jos pirta ei miellytä. Pehmeämmän linjan ihminen voi tietenkin selittää, että me teemme asioita eri tavalla kuin muut, koska muu ei ole mahdollista syistä X, Y ja Z.

Todellinen "ongelma" tässä joululahjahässäkässä lienee se, ettei kukaan oikeasti enää tarvitse mitään, eivät edes lapset. Kun lasten lahjatoiveita vähänkin yhdessä avaa, olemme joutuneet toteamaan, että itse asiassa lahjatoive on vain hätiköity mieliteko, jonka pääpointti on saamisessa ja omistamisessa, ei käyttämisessä ja tarvitsemisessa. Parhaassa tapauksessa kyseinen toive on jo täytetty, se on vain unohtunut.

Meillä on kuitenkin ollut tapana luvata toteuttaa vain yksi tärkeä toive, ettei aattona tarvitsisi parkua. Ja se on ihan hyvä harjoitus. Skidi ilmoitti toiveensa suullisesti (koska hän tietää saavansa kaikenlaista pyytämättäkin) mutta Snadin listaa täytyy osata tulkita. Tällä kertaa kaiken järkevän ja kohtuullisen jälkeen oli suht isolla taikurisetti. Joustan siis yleisestä nihkeydestäni ja lähden etsimään taikurisettiä.

Tänä vuonna teimme myös leluinventaariharjoituksen käytännön tasolla. Olen mukana paikallisessa jouluapuryhmässä, jossa vähävaraiset perheet voivat pyytää apua joulun järjestämiseen. Kävimme yhdessä viemässä eräälle pikkutytölle ja hänen äidilleen neljä kassillista Snadin pieneksi menneitä vaatteita, jouluherkkuja, kirjoja, leluja sekä toivepaketin pukinkonttiin. Suosittelen lämpimästi, vaikka se vetääkin vähän hiljaiseksi. Mistään paketista ei nimittäin tule parempi mieli kuin siitä tekstiviestistä, että tyttö on onnesta soikeana ja nyt säästyi rahaa ruokapöytään.

18 kommenttia:

  1. Just samoilla linjoilla. Tosi haastavaa kun suvun ainoat lapset saa pitkin vuotta kaikkea mahdollista ja sitten sukulaiset haluu vetää nextille levelille jouluna. Auttoi vähän kun pidin heille turistikierroksen 4-ja 6-v poikien huoneessa tutustumassa olemassa olevan tarpeiston määrään.

    Onneksi on lahjakortit huvipuistoihin ja aktiivikeskuksiin ja niistä tykkää lapsetkin.

    Mä olen paikallisen Hopen vapaaehtoinen ja siellä kyllä konkretisoituu että kaikilla ei ole vaikka meillä on. Tätäkin olen lapsille jo avannut vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella! Mä tunnistan itsessänikin sellaisen ostan, koska rakastan -mentaliteetin, josta en kokonaan osaa luopua, vaikka tiedostan. Mutta: lahjakortit pelastaa, myös aikuisille! Lintsille, talvisirkukseen, kirjakauppaan, lukuaikapalveluun, fillarihuoltoon, siivoukseen, lähimatkalle what not! Isot lapset osaa jo arvostaa sitäkin että kun tarvitaan koriskengät, on siihen olemassa lahjakortti.

      Poista
  2. Meillä sukulaiset toivovat saavansa konkreettisia vinkkejä, että mitä lapsellemme lahjaksi, joten joululahjatoiveita koitamme lapselta onkia. Postiluukusta saapuvat joulukuvastot selataan hiirenkorville ja mainokset pauhaavat telkusta lastenohjelmien välissä...ja lopputulos on, että saadaan nippanappa muutama toive (7v. Harry Potter -fanittaja toivoi Hermione-nukkea ja HP-kirjoja, sekä mikroskooppia), joten sillä mennään (prosessin välivaiheissa listoilla pyöri kaikenlaista, mutta pyysin lasta vähän miettimään, että onko toivelelu sellainen että sillä leikitään myöhemmin vai onko se kuin kirottu (viime joulun) Scruf-a-luv pehmoelukka. Itse asiassa luulen, että viime joulun surkea hittilelu on ollut hyvä oppimisprosessi lapselle, hän niin kovasti toivoi saavansa mainoksien ihanuuden, van pesun jälkeen tulos oli surkea ruttukasa, joka päätyi lelukorin pohjalle. Koitetaan sitten vinkkailla sukulaisille lahjakorteista elämyksiin, leffalipuista ja sen sellaisista ja olen oikeastaan aika iloinen, kun tiedän että hurjaa krääsävyöryä ei ole odotettavissa (enää...toki sillä oletukselle, että anoppi ei viime metreillä käy lelukauppaa krääsästä tyhjentämässä). Ollaan tosiaan jo vuosia juteltu ikätasoisesti lapsen kanssa, että kaikkea ei voi omistaa (siis ihan fyysisesti ei mahdu pieneen kaupunkikotiin ja toisaalta maailmassa on niin paljon ihmisiä että jos kaikki haluaa kaiken, niin loppuu resurssit), ollaan käytyä joulun alla leluvarastot läpi, että mistä voidaan luopua (hyväntekeväisyyteen, nuoremmille serkuille tai kierrätykseen), meidän jouluperinteisiin kuuluu, että lapsi konkreettisesti lahjoittaa joulupataan kiertoon lähtevistä leluista uudenveroisimmat joulupataan (lapsille, joilla ei ole niin paljon kuin hänelle). Mutta eipä sillä, ei se muuta sitä että miljoona (minusta tarpeetonta) muovilelua lojuu nurkissa, näkevät päivänvaloa vain siivouspäivinä jos silloinkaan. Mutta jos ne ovat lapsen rakkaita aarteita, niin ovat sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on tosi hyvä jos kaivataan konkretiaa, silloin harvemmin lahjat ovat täysin tarpeettomia eli peukku sukulaisille! Ja nuo oppimisprosessit on meilläkin olleet ne parhaimmat musitijäljen jättäjät: mitä hittoa niillä keräilymuovikrääsällä tekee? Ei niillä leikitä, niitä vain *kerätään*. Huoh.

      Poista
    2. Mun mielestä tarkat lahjavinkit on myös hyviä, ja onneksi muutamat lapselle lahjan hankkivat sukulaiset niitä kysyvätkin. Itsekin kysyn toiveita lapsilta, joille lahjoja hankin.

      Vinkkaan vielä tuohon Scruf-a-luv -leluun liittyen (meidänkin lapsi toivoi sellaista viime vuonna, ja sellaisen myös sai), että sitä piti pesun jälkeen kuivattaa hiustenkuivaajalla ihan hiton pitkään ja samalla pörhiä turkkia mukana tulleella harjalla. Näin siitä tuli kyllä ihan söpön näköinen pehmolelu, eikä ruttuisen näköinen ressukka. Jos teillä on vielä tuo lelu, niin kannattaa ehkä koittaa kastella se uudestaan ja kuivattaa pieteetillä. Jospa sen saisi vielä elvytettyä leikkikuntoon.

      Poista
    3. Sitä elukkaa kuivatettiin hiustenkuivaajalla, harjattiin ihan tajuttomasti, sitten pestiin vielä uusiksi ja laitettiin kuivausrumpuun ja ihan yhtä surkea ilmestys on :D

      Poista
  3. Olisi kiva kuulla, mikä on paikallinen jouluapuryhmä? Meilläkin olisi varaa auttaa ja tiedän asuvani suhteellisen samoilla huudeilla.

    VastaaPoista
  4. Meillä on nyt pari vuotta tehty määrätietoista työtä sen eteen, että joulupukin vierailu ei eskaloituisi ensin hysteeriseksi tavaramääräksi ja vanhempien osalta hirveäksi kulutusmorkkikseksi. Lasten suhteen kaikki kuvastot on onnistuttu piilottamaan ja keskustelun tuloksena on syntynyt lista 1-3 lahjasta per lapsi. He ovat varsin tyytyväisiä. Paljon vaikeampaa on ollut saada sukulaiset ymmärtämään, että emme tarvitse mitään emmekä oikeasti edes halua tavaraa. Olen sanonut, että ei tarvitse mitään mutta jos haluaa antaa jotain niin aineeton lahja. Jouluna sukulaisten kivatkin lahjat häviävät massaan eli lapset eivät edes osaa arvostaa kaikkia lahjojaan, kun isoin vie kuitenkin huomion. Max 3 hyvää lahjaa on paljon parempi. Kun vielä aikuisetkin saadaan opetettua siihen että paras lahja on yhteinen laatuaika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää työtä! Pistän kuvastot heti kylmästi paperinkeräykseen kun ne luukusta putoavat, turha pahoittaa mieltään kaikella mitä ei kuitenkaan saa. :D ja ihan sama kokemus tuosta lahjapolitiikasta: kyse ei ole siitä, monta lahjaa sai vaan MITÄ sai, tuliko kolme toivottua juttua vai jotain epämääräistä krääsää, jolle ei ole mitään paikkaa eikä käyttöä.

      Poista
  5. Täytyy sanoa, että toi lahjahysteria on kyllä niin aikuisten aikaansaama. Tottakai mainonnallakin on oma osansa, mutta eipä mainostajat sitä krääsää hanki, vaan aikuiset. Jos lapsille ei opeta lahjalistojen kirjoittamista, niin eipä niitä lahjoja myöskään pyydetä - ainakaan meidän taloudessamme ;).

    Kotona siis kaksi alle 10-vuotiasta ja heiltä saa ihan kysymällä kysyä, toivovatko jotakin erityistä joululahjaksi. Isoja Legopaketteja eivät tänä vuonna saa (toinen osti juuri yhden säästämillään rahoilla ja toisella oli syntymäpäivät kuukausi sitten), joten muita toiveita ei ollut. Isovanhemmille olen ohjeistanut yhden lahjan/lapsi (jotakin käytännöllistä, esim. talviurheilutavaraa), muut sukulaiset antavat kirjoja, leffalippuja, pienen summan rahaa säästöpossuun tms. Saavat myös jonkun lautapelin, jota sitten pelataan ahkerasti joululomalla. Pitkin vuotta hankitaan tarpeen mukaan harrastevälineitä, askartelutavaroita tms. Lelukuvastoja ovat välillä selailleet, mutta ne ovat kuulemma ihan tylsiä.

    Vanhoja leluja, ml. Legoja ja palapelejä ollaan yhdessä kerätty ja viety laatikossa vähävaraisille perheille. Samoin siistit käytetyt vaatteet menevät kiertoon. Välillä myös osallistuttu Joulupuu-keräykseen ja lapset ovat saaneet valita lahjan saajalle.

    Lapset ovat fiksuja ja ymmärtävät kyllä nykymaailmassa, että turha tavara ei tee ketään onnelliseksi. Ja osaavat paremmin pitää huolta tavaroistaan, kun niitä ei ole liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on vaikea nähdä lapsia syylliseksi käytökseen johon heitä kannustetaan kaikin tavoin. Lahjalistan kirjoittaminen sen sijaan on musta ihan hyvä idea, jos itse asenne on kunnossa. Vaikka meillä siis on aina kirjoitettu toiveet ylös, ne ovat olleet maltillisia.

      Lapset toivottavasti kasvavat valveutuneemmiksi kuluttajiksi kuin vanhempansa!

      Poista
  6. Tähän tavaroiden ja asioiden himoamiseen tuntuu kyllä vaikuttavan myös joku perustavalaatuinen luonteenpiirre. Meillä kahdesta sisaruksesta toinen on hyvin hillitty toiveissaan ja toinen sitten haluaisi kaiken mahdollisen ihan vaan haluamisen ilosta.

    Lahjatoiveet on kyllä tänä vuonna jopa hämmentävän vähäisiä, myös tällä hamsterilla. Eikä niitä lelulehtiä ole edes piilotettu vaan vapaasti ovat olleet luettavissa. Me vanhemmat ei kyllä olla aina edes ostettu lapsille varsinaista joululahjaa, jos on tiedossa että paketteja ja joku toive on varmasti tulossa. Hankitaan mielummin sitten johonkin tarpeeseen tai käydään vaikka huvipuistossa tms. Yleistä ikätasoista keskustelua rahasta ja kuluttamisesta käydään varmaan jossain määrin jatkuvasti, mutta jouluun liittyen ei kyllä olla erityisemmin puhuttu mitään. Enneminkin niin päin, että kun jotain syksyllä on himoittu niin on kehotettu miettimään haluaako pyytää sitä joululahjaksi.

    Toivelistat ei minusta ole lainkaan paha, kunhan oletuksena ei ole, että kaikki myös saa. Jos lahjoja annetaan niin mielummin toivottuja ja tarpeellisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tämän luonteenpiirre-eron. Skidi sattuu olemaan paitsi vanhempi myös ei-omistushaluinen, toisin kuin Snadi, mutta nuoremmallekin on ollut mahdollista oppia kohtuutta kun riittävän perusteellisesti asiaa on vuodesta toiseen käsitelty.

      Poista
  7. Meillä kirjoittivat kyllä joulutoivelistan, mutta ne luettiin yhdessä ja kerrattiin vielä mikä on molempien ihan kaikkein tärkein ykköstoive. Politiikkamme on ollut että ostamme itse The Toiveen ja kyselijöille kerrotaan yhdistelmiä lasten toiveista ja meidän näkökulmasta tarpeellisista jutuista (yleensä pelejä, kirjoja, vaatetta, urheiluvarustetta yms.). Vanhempi toivoi tänä vuonna lisää Harry Potter-legoja ja pienempi Pipsa Possu-leluja. Vähän hampaita kiristellen ostamme lisää Pottereita (kolme settiä+joulukalenterin sisältö on jo), mutta niillä tuo nykyään oikeastaan pelkästään leikkii ja rakentaa joten olkoot.

    Tärkein oppi itselleni on ollut se, ettei lasten toiveita vähätellä. Nelisen vuotta takaperin lapsi toivoi kipeästi lähimarketista bongaamaansa ambulanssihelikopteria, siis minun näkökulmastani aattoillan kestävää muovihirvitystä. En ostanut kun ajattelin sen olevan ohikiitävä mieliteko. No, äitini soittikin aatonaattona ja kysyi hädissään kotikylältä saatavaa lahjaa, kun alkuperäinen oli jäänyt postiin jumiin. Mainitsin helikopterin. Nyt sillä samalla helikopterilla on leikitty neljä vuotta. :D Tulipa opittua tosiaan kerralla.

    Lasten kanssa jutellaan myös muille annettavista lahjoista ja mm. tehdään yhdessä vuosittain jotain ruokalahjoja, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mulla on ihan vastaava kokemus kuin tuo helikopteri! Siitä tosiaan opin, että listasta pitää bongata se harras toive ja tunnistan sen siitä että se on juuri se jota en ainakaan osta...

      Poista
  8. Minusta esim. lahjatoivelistat voi olla kasvattaviakin, koska minusta haaveilu ja unelmointi (myös tavaroista) kuuluu elämään. Sen jälkeen voi miettiä miksi haluan tämän ja koska kaikkea ei voi saada mitä haluaisin kaikista eniten ja onko se tavara monikäyttöinen ja pitkäikäinen, mitä haluaisin vain minulle itselle vai olisiko joku toive sellainen, että sen voisi jakaa sisaruksen kanssa, se tulisi oikeastaan koko perheelle/kavereille (pelit yms) jne. Ja sitten voi miettiä sitäkin miksi joissakin perheissä lasten ensimmäiset toiveet onkin, että kotimaassa olisi rauhallista ta vanhemmat saisi töitä, joku läheinen parantuisi jne jne

    Monen aikuisen haave on esim. lottovoitto ja mitä sillä tekisi. Kyllä minusta lottovoitto menee vähän "hukkaan", jos sillä maksaa vain velat pois eikä toteuta mitään aineellista tai aineetonta haavetta. :)

    En myöskään tykkää siitä, että lasten tavaratoiveita usein kutsutaan turhaksi krääsäksi ja niitä vähätellään vaan ehkä voisi joskus kysellä lapselta miksi haluaa jonkun tavaran, mikä siinä viehättää, miksi haluaa keräillä muoviesineitä (kyllä aikuisetkin keräilee monenlaista turhaa) jne.
    Samoja kysymyksiä voi kysellä toki itseltä tai toisilta aikuisilta. Samalla oppii uutta. :) Itse en esim. ymmärrä mieheni elektroniikkaharrastusta, mutta olen vähän päässyt jyvälle miksi tietyt asiat on tärkeitä, vaikka itse en rahojani moiseen laittaisi. Minulla on taas tietyt kosmetiikkatuotteet, joita haluan käyttää, vaikka mieheni pärjää ilman (ja minäkin jos olisi pakko).

    Ja tämän tavaramyönteisen kommentin lopuksi on todettava, että meillä ei osteta aikuisten kesken kuin joulupöytään sopivia lahjoja ja lapset saavat muutaman suosikkilahjansa (riippuen mitä toivovat, lahjoilla on hintakatto) ja sitten mieluiten jotain tarpeellista sukulaisilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti! Olen kirjoittanut tästä lottovoiton unelmoinnista ja tavaroista haaveilusta romaanin (löytyy nimellä Lasitehdas). :D Mä en vaan kestä tuota muoviroskan hinta-laatusuhdetta ja sitä että ulkoistamme tämän turhan kulutuksemme jalanjäljen maihin, joissa ei ole samanlaista ympäristölainsäädäntöä kuin Suomessa. -_- Heräsin itse tuohon tavaran haalimiseen kun äiti kuoli ja perkasimme hänen irtaisimistoaan. Päätin että tätä en jätä omille lapsilleni perinnöksi. Mä olen ollut huomaavinani että mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän haluan mitään. Parempi myöhään.

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...