16.3.2019

Medusan huoneen jälkeinen tila

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen


Kävin torstaina teatterissa. Olin kuullut vuolaita kehuja Saara Turusen loppuunvaratusta näytelmästä Medusan huone ja sain tuurilla peruutuspaikat. Ja kylläpä olin iloinen että sain. Kokemus oli sen verran päräyttävä, että olin aivan tiloissa vielä eilenkin.

On tunne, että tästä näytelmästä pitäisi jotain kirjoittaa, mutta en oikein tiedä mitä. Näytelmää on mahdoton referoida ja puhuttelevia kohtauksia oli niin monta, etten tiedä, mihin niistä tarttuisin. Kun vielä loistava näyttelijäkaarti syöttää tunnelmat katsojalle täysinä lusikallisina, on näytöksen jälkeen täysin disorientoitunut olo.

Samantyyppisiin tiloihin esityksen jälkeen ajautunut ystävä vinkkasi, että Turunen kirjoitti näytelmäänsä liittyvän tekstin, jossa hän selittää teemojaan sekä näytelmän nimen taustaa: kuka mytologian Medusa oikein on. Lukusuositus!

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen


Näytelmässä käsitellään nerokkaan symboliikan kautta sitä, miksi feminismi ei syntynyt tyhjästä. Mukana on seksuaalista ahdistelua, mutta myös hienovaraisempaakin vallankäyttöä: halveksuntaa ja mitätöintiä. Siinä missä raiskaus on lain näkökulmasta rangaistava rikos, hiljaisempi käytösnormisto on vahva. Rooliensa vankeina ovat niin miehet kuin naisetkin. Mistä johtuu se, että naiset eivät osaa tilata edes kahvia ilman anteeksipyytelyä ja päätyvät aina siivoamaan muiden jälkiä?

Aihe liippaa läheltä keskustelua, jota seurasin pari viikkoa sitten. Toivon teknologiat -keskustelussa puhui intialainen koneoppimisen asiantuntija Kriti Sharma. Hän kertoi joutuneensa koodaajayhteisössä peittämään sen, että hän oli nainen saadakseen uskottavuutta: kun hän vaihtoi profiilikuvaksen kissan, jolla oli rakettireppu, hänen kirjoittamansa koodin hyväksymisprosentti kasvoi 70%.

Mitätöinti on häiritsevä ilmiö, jota tapahtuu niin lasten kuin aikuistenkin kesken. Sitä on vaikea tunnistaa, sillä muotoja on monia. Ei voi ikinä olla varma, onko epämääräinen tunne ohittamisesta tai vähättelystä totta. Ainahan on se mahdollisuus, että vain kuvittelee omiaan ja ylireagoi. Jospa se ylennys ei osunut kohdalleni, koska olin käsittänyt uuden toimen vaatimukset väärin. Tai ehkä ideani olivat vain tosi huonoja ja ne vaiettiin syystä kuoliaaksi. Tällaiset pienet merkit kuitenkin jäävät takaraivoon.  Seuraavan kerran kun saisi puheenvuoron, ei sitä ehkä halua käyttää. Työympäristössä tämä aiheuttaa varuillaan oloa, jolloin kaikki uhkarefleksit ovat pinnalla.

Toisen vaivaamaan jääneen keskustelun kävin kersojen kanssa tilasta. Molemmat tytöt tykkäävät pelata futista viereisellä niityllä. Kun kysyin, miksi he eivät ikinä pelaa futista välitunnilla, vastaus oli, että pallo on aina pojilla. Koulun pallo ja kenttä kuuluvat pojille ja poikien peliä ei saa mennä häiritsemään. Jäin itsekseni puhisemaan, että nainen tarvitsee rahaa ja oman huoneen, sanoi jo Virginia Woolf, ja ilmeisesti myös oman jalkapallokentän.

Turunen kirjoittaa blogitekstissään hyvin myös taiteen tekemisestä. Olen paljon miettinyt sitä, miksi oman romaanin kirjoittaminen tuntui niin valtavalta, vaikka isossa mittakaavassa kyse on vain yhdestä tarinasta, jota ei enää parin vuoden päästä muista kukaan. Aina välillä kun poden maailmantuskaa ja haluan akuutisti johonkin ihmisoikeusjärjestöön töihin, haen lohtua siitä, että myös taide on tapa pysäyttää ja ajatteluttaa ihmisiä, vaikuttaa maailmaan ja jättää jälki.

Mutta kuten Turunenkin toteaa, lopputuloksen lisäksi myös taiteen tekeminen on tärkeää. Tekeminen ei ole mahdollista, jos ei osaa vaatia itseltään eikä keneltäkään muultakaan mitään. On raivattava tilaa ja hyväksyttävä, että vastaanotto voi olla mitä vain. Ja silti tehdä.

Ps. Jos olette nähneet tämän näytelmän niin kertokaapa, kuka mielestänne on Tommi Korpelan esittämän naishahmo, joka antaa päähenkilölle Medusan peruukin?


5 kommenttia:

  1. Olipa tosiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tuo Saara Turusen teksti! Itsekin olen erinäisten pohdintojen jälkeen tullut siihen tulokseen, että se miesten kollektiivinen ydinpelko naisia kohtaan (josta sitten nousee kaikki tarve kontrolloida ja pienentää naisia) juontuu nimenomaan siitä uhasta, jonka nainen pystyy miehen maskuliinisuutta (jolle rakentuu miehinen itsetunto ylipäätään) kohtaan kohdistamaan - eli sen mahdollisuuden olemassaolo, että nainen nauraisi miehen seksuaalisuudelle on miehiselle itsetunnolle suorastaan eksistentiaalisen mittakaavan uhka. Ja siinä mielessähän se onkin ihan olemassaoloon liittyvä uhka, että naisen naurulla/pilkalla on voima viedä mieheltä kyky lisääntyä ja sehän osuu suoraan lajin geneettiseen ytimeen.

    Osaltaan tätä uhkaa rajataan sillä, että kaikki seksuaalinen kanssakäyminen tehdään miehen ehdoilla ja miehen "katse" määrittää sen, mikä on seksuaalisessa mielessä hyväksyttävää. Mitä enemmän naiselle "annetaan" vapauksia ilmaista itseään ja seksuaalisuuttaan vapaasti ja mitä vahvemmaksi naiset tulevat, sitä suuremmaksi tämä potentiaalinen uhka miehisyyden ydintä kohtaan muodostuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, hienoa analyysiä! Niin kauan kuin miehen katse on normi, mies on turvassa. Näytelmässä on kohtaus jossa sikanaamarilla varustettu pukumies ripustaa erilaisia pitkähiuksisia peruukkeja pyykkipojilla narulle, symboliikka ei kaivanne selitystä. Medusan vihreää peruukkia hän kuitenkin kavahtaa ja laittaa sen narulle kahdella pyykkipojalla kun muille riittää yksi. Tämä oli niin vahva kohtaus että meinasin purskahtaa itkuun.

      Poista
  2. Ihanaa, kun kirjoitit tästä. Ja kiitos lukuvinkistä!

    Kävin itse katsomassa Medusan huoneen kaksi viikkoa sitten. Pidin siitä todella paljon. Näytelmä herätti ajatuksia ja on avoin erilaisille tulkinnoille.

    Koko jutun kruunasi poistuessani kuultu keskustelu. Vanhempi herrasmies kysyi seuralaisiltaan, että ”Tunnetteko te naiset todellakin itsenne noin sorretuksi ja poljetuksi kuin tuossa näytelmässä? Ei minun lähipiirini naiset ainakaan.” Nainen hänen seurueestaan vastasi, että ”Sinä et vain näe sitä.” Ja siitä tässä näytelmässä oli juuri kyse. Muun muassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, mikä keskustelu! Mä olin naisporukalla ja kaikki oltiin ihan emansipoituneita mutta mietin kyllä, että miten miehet tämän näytelmän kokisivat. Voi olla että juuri noin, eivät tunnista yhtään, millaisiin arjen tilanteisiin nämä tunteet ankkuroituvat.

      Poista
  3. Mä kävin pari viikkoa samansukuisen keskustelun: ensin sivuttiin rasismia ja anti-rasismin tarvetta, ja siirryttiin sitten sujuvasti naisten kokemaan syrjintään ja seksuaaliseen häirintään (skaala nimittelyistä raiskauksiin) ja siinä myös miesten reaktioiden tärkeyteen. Keskustelukumppanini oli ihan "hereillä oleva" mies, mutta hän totesi silti sujuvasti että ei hänen ystävissään olevia naisia kyllä ole häirittty seksuaalisesti - koska hänelle ei ollut kerrottu siitä o_O. Koitin muutaman oman kokemuksen kautta sitten siinä valottaa että ihan kaikkia kokemuksia ei tee mieli nostaa (tai ei tule nostettua) keskusteluun vaikka keskustelu olisikin hyvä ja syvällinenkin, moninaisista syistä johtuen. Ja että eihän ne kokemukset yleensä päälle näy... Syvä huokaus...

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...