5.3.2019

Älä anna huijarisyndrooman kertoa, mitä onnistuminen on



Tapahtuipa syksyllä kirjamessuilla.

Hengasin Suomalaisen kirjakaupan osastolla odottamassa omaa haastatteluvuoroani Lasitehtaan tiimoilta, kun kuulin ohimennen, kuinka naishenkilö kysyi henkilökunnalta Pikkis-kirjaa. Käännähdin ja jäin seuraamaan tilannetta. Myyjä nyökkäsi, että kyllä heillä sitä on, mikä aiheutti minussa lisähämmennystä, sillä ainoa kirjakauppa, joka sitä on ottanut myyntiin, on pieni kirjansa tarkasti valikoiva lastenkirjakauppa Satunurkka Ikaalisista. Myyjä tarjosikin Prinsessa Pikkiriikkiä (joka on muuten oikein mainio kirjasarja!) mutta nainen pyöritti päätään ja sanoi, ettei se ole tuo.

Siinä vaiheessa liityin keskusteluun hieman anteeksipyydellen ja kaivoin repustani kirjan.

– Tarkoitatko todella tätä?

Tyyppi riemastui, että juurikin tuo, tytär oli pyytänyt ostamaan. Teimme hyvin hämmentyneissä merkeissä kaupat siinä osastolla.

Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin ja jatkoin päivän ohjelmaa.

No, eilen sitten postitin tuhannennen Pikkis-kirjan. Piti laskea kahteen kertaan, mutta varastosaldo ei valehdellut.

Siinä on noin 900 kirjaa enemmän kuin kuvittelin myyväni. Omakustannesatukirjoja myydään parikymmentä kappaletta sukulaisille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä. Niistä ei lähetetä kirjailijalle sykähdyttäviä kiitosmeilejä, oteta toista painosta eikä niihin saada apurahaa. Paitsi, että joudun varmaan ottamaan kolmannenkin painoksen ja joulun alla sain Tietokirjailijaliitolta apurahan Pikkiksen kasvamiskirjaan. Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin taas.

Arvaattekin varmaan, mitä ajattelin, kun kukaan ei erityisemmin ole haukkunut romaaniani, pikemminkin päinvastoin. Kirjan kritiikit ovat olleet suopeita, jopa kiittäviä, ja henkilöjutut rentoja.

Autonkorjaajan tyttärelle kirjan kirjoittaminen oli itsessään saavutus, josta en koskaan haaveillut. En ole ylipäätään mikään haaveilija. Minä en voimakkaan intohimon ajamana porskuta kohti suurta unelmaani, ehei. Järki sanoo koko ajan, että ihan kiva, mutta tämä on ohimenevää, mene oikeisiin töihin kuten kunnon ihmiset tekevät ja lopeta tämä haihattelu.

Huijarisyndroomani voi näköjään edelleen mainiosti: vahingossa menee hyvin, kukaan ei hauku ja nyt nolottaa. Ei terve. Miksi olen näin kassalla, kun kerrankin onnistun jossakin? Onko tähän aivojumiin jotain vertaistukea tai terapiaa saatavilla? Olen lopen kyllästynyt kaikkiin naisten, yrittäjien ja kirjailijoiden stereotypialaareihin, mutta en itsekään pääse niistä pois.

Uskon siihen, että ihminen oppii lähes kaiken apinoimalla, mutta keneltä voisin oppia iloitsemaan onnistumisistani? Yksi ongelma on se, että vihapuhetta riittää, mutta ilopuhetta ei juurikaan. Omasta onnistumisestaan – oli taustalla sitten työtä, tuuria tai molempia – ei kannata julkisesti kertoa, ettei vaan saa leuhkan leimaa ja laumaa kadehtijoita uskottelemaan, että pieleen se menee kuitenkin, ei toimi Suomessa ja me ollaan hävitty tää peli. Kun ei puhu onnistumisistaan, kellekään ei tule paha mieli ja välttää myös ikävät menestyspaineet! Win-win?



Mutta jos onnistumistarinoita jatkuvasti pantataan, miten täällä kukaan oppii edes tunnistamaan, mitä onnistuminen tarkoittaa? En tähtää miljonääriksi, vaan iloitsen jo siitä, että kirjoistani jää lapsille ja aikuisille hyvä mieli!

Minut on opetettu ottamaan varman päälle ja olemaan riskeeraamatta mitään, mutta juuri siitä pitää päästää irti, jos meinaa jotain uutta kokeilla. Pitää vain tunnustaa faktat ja päättää, mitä tekee, jos kaikki huonot vaihtoehdot toteutuvat. Kirjailijat elävät apurahoilla. Jos en saa apurahaa, menen töihin.

Olen ollut huomaavinani, että yrittäjämaailmassa epäonnistuminen on hiljalleen lakannut olemasta tabu ja häpeällinen tappio, josta kannattaisi lannistua loppuiäksi ja keskittyä syyttelemään muita. Satu pisti kauppansa pillit pussiin, koska halusi tehdä välillä jotain mutta. Ei se ollut mikään moka tai pieleenmeno vaan suunnanmuutos.

Voisiko myös onnistumisesta tulla samalla tavalla a) normaalia ja b) puheenaihe? Ja voisiko onnistuminen joskus tarkoittaa jotain muuta kuin kansainvälistymistä, kasvua ja rikastumista? Jos onnistumiseksi luokitellaan vain jättiosingot, pörssiin listautuminen tai rahakas exitti start-upista, ei samastumispintaa ole tarjolla kovin monelle ja myötäiloa voi olla vaikea löytää. Mitä onnistuminen siis teidän mielestänne on? Kertokaa!



Ps. Koska tämä kirjoitusriehuminen ei ota loppuakseen, ilmestyy äitienpäivän alla uusi kirja. Stay tuned!

Ps.2. Kustantajalla on Lasitehtaasta älyttömän hyvä tarjous – nappaa siitä kevätlukemista itsellesi tai jollekin, joka kaipaa hyvää mieltä.

11 kommenttia:

  1. En malta olla linkittämättä, kieli poskessa terapiaa huijarisyndroomaan työkkärin Sirpan avulla: https://piilo-osaajat.com/2018/12/12/tyokkarin-sirpa-tyonhaku-neuvot-osa-3/

    😂

    VastaaPoista
  2. Onnistuminen voi olla tosiaan vaikka mitä. Terve riskinotto vaatii rohkeutta. Ja joskus se on sellaista, mitä itse tekee ekaa kertaa ja hommasta jää hyvä mieli.
    Joskus onnistuminen voi olla jotain ihan pientä, joskus tosiaan aika suurikin asia. On ihanaa oppia nauttimaan onnistumisista. Tällöin esteinä ei saa olla itsestään (tai muiden reaktioista) liian negatiivisia uskomuksia, jotka saavat epäilemään saavutuksiaan.
    Kasvuolosuhteet tuovat sekä positiivisia että negatiivisia uskomuksia, jotka helposti sitten ovat mukana omassa elämässä myöhemminkin. Omia ja muiden lapsia on hyvä kehua, kannustaa ja auttaa vaikeissa hetkissä. Jotta heille tulisi positiivisia kokemuksia.
    Aikuiset sitten joutuvat käymään omat taistonsa näiden kanssa, moni esim terapiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon lasten kehumisen olen yrittänyt ottaa mukaan puheeseen. Aikuisten sanat jäävät nimittäin muistiin pitkäksi aikaa!

      Poista
  3. Ää, miksi tuossa kuvassa sanotaan että olet esikoiskirjailija, vaikka Lasitehdas ei ole ensimmäinen kirja? Kertooko tämä toimittajan tietämättömyydestä vai lastenkirjallisuuden kärsimästä olemattomasta arvostuksesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä omakustanteita ei ole ollut tapana ottaa niin vakavasti, tai onko niistä niin tietoa saatavilla muutenkaan muualta kun itse tekijältä?

      Poista
    2. Tätä mietittiin kustantamon kanssa, että voiko mua sanoa esikoiskirjailijaksi, mutta todettiin, että juuri tässä genressä voi. Mullahan on siis myös Avaimen ja Otavan julkaisemat tietokirjat (Vuoden mutsi 1 & 2) omakustanteiden lisäksi!

      Poista
  4. Rohkeutta ja onnea matkaan! Huijarisyndroomalle potku pertsaan.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kirjavinkistä, Lasitehdas oli jäänyt huomaamatta.

    VastaaPoista
  6. Ah, lopultakin muistin laittaa sun kirjan varaukseen (244. jonossa, argh). Ehkä ensi vuonna siis pääsen lukemaan (mulla periaattepäätös etten osta kirjoja, vaan pysyn kirjaston käyttäjänä).

    Mutta huijarisyndrooma, huoh. Se on niin ahterista. Mulla on itsellä työnhakukausi (määräaikaisuus lähestyy loppuaan) ja tää on kamalaa. Vaikka oon nähnyt työssäni, kun oon ollut rekrytoimassa, että suuri massa on paljon mua huonompia hakijoita, niin silti tekee mieli heittää tuhkaa päälle ja kieriskellä tervassa, että en mä mitään osaa. Mun ratkaisu on purra hammasta ja kirjoittaa työhakemukseen omista vahvuuksista niin, että en todellakaan anteeksipyytele, vaan rehvastelen niin paljon kun vaan pystyn (nimittäin kun omalle mittakaavalla tuntuu että väritän totuutta, okollegat sanovat että bjektiivisesti tarkasteltuna asiat on niinkuin sanon). Mutta oishan se oikeasti kiva, jos ei tarttisi pakottaa itseään uskomaan omiin vahvuuksiin, vaan voisi todeta aidosti että olen hyvä siinä mitä teen (objektiivisen, numerisin mittarein mun meriitit on priimaa).

    VastaaPoista
  7. Luin Lasitehtaan. Puit sanoiksi sen mitä tunnen mutta en osaa ilmaista. Jäin useisiin lauseisiin kiinni, kun ne yksinkertaisesti olivat nerokkaita ja tiivistivät ihmiselon eri puolia muutamaan sanaan. Ehkäpä paras kotimainen kirja, jonka olen lukenut. Kiitos.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...