Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

8.1.2019

Mitäs jos harrastusroudausta ei enää olisi?



Snadi meni kaverinsa houkuttelemana kokeilemaan cheerleadingia. Kyseessä oli minulle uppo-outo laji (repertuaarini toki kattaa lähinnä jalkapallon ja yleisurheilun), mutta kuvaus vaikutti hauskalta. Siellä tehtiin vauhdikkaita temppuja ja Snadi sai päivän aikana käytännössä kaikki lihasryhmänsä kipeiksi, myös poskilihakset. Sitten olikin vuorossa päätös: aloitetaanko tämä harrastus vai ei.

Teoriassa se olisi ihan mahdollista. Snadi käy jo urheilukoulussa ja kuorossa, mutta kun läksyjä ei vielä toistaiseksi ole paljoa, yhteen lisäiltaan voisi hyvinkin venyä. Mutta kun en yhtään tiedä, mitä kaikkea tämä laji minulta vaatii. Lukukausimaksu on vain yksi tekijä. Rahallista investointia isompi juttu on kaikki harrastuksen vaatima metatyö (viikkoaikataulutus, vermeet, roudaus, mahdolliset kisat ja mokkapalat), joka on pois perheen yhteisestä ajasta. Tässäkin tapauksessa liikuntapaikka sijaitsee Helsingin puolella, ajankohta on pahin ruuhka-aika eikä sinne pääse kovin kätevästi kätevästi julkisilla. Kraah.

Minulle on tolkutettu, että harrastusroudaus kuuluu kiinteänä osana nykyvanhempien vapaa-aikaan. Suomalaisperheiden arki-illat kuuluukin viettää kyyditen lapsia erilaisille kentille, sisäareenoille ja halleille ja takaisin. Ja suurin osa tehnee sitä jopa ihan mielellään, innokkaastikin.

Meillä on töiden takia suosittu lähiharrastuksia, joihin ekaluokkalainenkin pääsee itsenäisesti. Päivästä tulee aika paineistettu, jos on koko ajan kiire jonnekin: töihin, kauppaan, ruoanlaittoon, hallille, kotiin, hallille, kotiin. Luonnollisesti perheet kokevat, että arki on kiireistä. Niinhän se onkin!

Minulle riittäisi vähempikin kiire. Olen mukavuudenhaluinen ja ajorajoitteinen: en ole ikinä erityisemmin välittänyt autolla ajamisesta ja edestakaiseen ajelemiseen menee kallisarvoista vapaa-aikaa – ellei sitten halua viettää aikaa kentän reunalla älypuhelimen ruutua tökkien. Voin käydä kisoissa, mutta en treeneissä. Lapsen täytyy tykätä harrastuksestaan ihan per se, oman itsensä takia eikä siksi, että minä istun katsomossa.



Yksi ratkaisu olisi muuttaa koko lasten harrastamisen konseptia. Lukekaapa tämä Satun juttu Islannin tavasta hoitaa lasten harrastukset.  Islannissa uudistettiin koko kaava koulujen, kuntien ja järjestöjen yhteistyöllä (jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin, että tämä on harrastus as a service malli). Harrastusten painopiste on iltapäivissä, lapset haetaan niihin suoraan koululta ja harrastuksia tuetaan palvelusetelillä. Näin on saatu perheille lisää yhteistä aikaa iltaan, useampi lapsi harrastamaan ja pitkiin iltapäiviin mielekästä toimintaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että näinhän tämän täytyisi mennä, ja meidänkin hallituksemme asettama työryhmä oli tullut vähän samantyyppiseen tulokseen.

Satun kertoman perusteella Islannin iltapäiväkerhoissa myös kokeillaan monipuolisesti eri lajeja, jolloin sen oman harrastuksen löytymiseen on paremmat mahdollisuudet. Minulla on toisen käden tietoa vain kahden eri palveluntarjoajan iltapäiväkerhon sisällöstä, joille tipahtaa jämäkkä seiska. Koulupäivään verrattuna kerhotoiminta on kuritonta ja löperöä. Snadi hihkui riemusta, kun lopputalvesta kerho sai joka toinen viikko luisteluvuoron.

Kaikki varmasti allekirjoittavat väitteen, että jokainen lapsi tarvitsisi mielekkään harrastuksen. Uskon, että niiden myötä kehittyvät myös sosiaaliset taidot ja yhteisö (sis. turvallisen aikuisverkoston) saattaa kantaa läpi teinivuosien myllerryksen jopa syrjäytymistä estäen. Eikö tähän siis kannattaisi panostaa jo kansanterveydenkin näkökulmasta? Islantilaisilla nuorilla menee nykyään tosi hyvin monella mittarilla.

Mitäs mieltä olette tällaisesta palvelumallista, kelpaisiko? Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tämä seuran näkökulmasta tarkoittaisi: millainen lisäkustannus yhteiskuljetus olisi, miten välipalatarjoilu järjestettäisi ja olisiko iltapäivän harrastusajat helpompi järjestää kuin myöhäisten iltojen? Nuo yhteiskunnan säästöt ainakin olisi merkittävät.

Tällaisessa mallissa saattaisi jäädä aikaa jollekin omallekin harrastukselle. Ei niistä keski-ikäisellekään haittaa ole.

EDIT: Lue myös jatkojuttu, jossa kerrotaan, miten tämä Islannin malli on onnistuneesti otettu käyttöön Suomessa!

29 kommenttia:

  1. Islannin malli olis mahtava! Konsepti, jota Suomessa todellakin tarvittaisiin. Kauhulla ajattelen sitä aikaa, kun lapset alkavat harrastaa. Vielä menee muutama vuosi, mutta jo pelkästään kahden aikuisen vähät harrastukset on vaikea saada istumaan lapsiperhe-, työ- ja opiskeluarkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Olen yrittänyt miettiä, että mikä tässä ei toimi enkä keksi juuri mitään muuta kuin järjesteltävissä olevia juttuja. Ei välttämättä tarvitse edes koulujen lopetusta samaan aikaan, jos koululla voi odotella tai käydä kotona välissä. Seurojen pitäisi ottaa tuo logistiikka haltuun etteivät kustannukset nousisi sen takia bussilippua enempää, mutta siitäkin on islantilaisilla jo käytännöt olemassa ja voi kopsata suoraan sieltä.

      Poista
  2. Haaveilen todellakin siitä, että tällainen malli tulisi Suomeenkin. Koulun iltapäiväkerho on lähinnä kaoottinen. Ekaluokkalaisella on yksi harrastus ja se saa riittää tällä erää. Siinä on ihan riittävästi kuskausta meille, kun mahdollisimman kiireetöntä arkea kaipaisin.

    Joksu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama tavoite, en jaksa kytätä koko ajan kelloa ja hoputtaa siirtymissä. -_-

      Kuulisin muuten mielelläni, jos iltis toimii jonkun palveluntarjoajan toimesta ei-kaoottisesti.

      Poista
  3. Itse arvostan koulumme kerhotoimintaa (ja 4H:n järjestämää toimintaa koululla). Syksyn ajan kaksi meidän pojista kävi telinevoimistelu- ja temppukerhossa, "löydä lajisi"-liikuntakerhossa, 4H-kerhossa ja pienempi lisäksi kansanmusiikkikerhossa. Kaikki järjevään aikaan omalla koululla. Tarjolla olisi ollut lisäksi käsityökerho. Ja kyseessä on reilu 60 oppilaan pieni kyläkoulu. Meillä sattuu myös olemaan ihan mahtava iltapäiväkerho. Hyvin organisoitu, vetäjiä oikeasti kiinnostaa se mitä tekevät ja kerhorutiineihin kuuluu myös rauhoittumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas teillä paljon kivaa toimintaa! Ja tuollainen löydä lajisi -kerho olis aivan mahtava! Meillä hommaa haittaa se että väistökoulu sijaitsee 11 km päässä ja siellä ei tiettykään mitään kannata järjestää. >.< Ehkä tilanne muuttuu jos ja kun saadaan lähikoulu takas käyttöön.

      Poista
    2. Omituinen ajatus, ettei väistötiloissa mitään kannata järjestää. Lapsille se 'lyhyt' väistöaika voi kuitenkin olla ihan hyvä siivu kouluvuosista ja kai sillä alueella nyt jotain pysyviäkin lapsiasukkaita on, jotka varmasti hyötyisivät jos vapaaehtoiset asiasta innostuisivat.

      Poista
  4. Useamman vuoden seura-aktiivina useammassa seurassa toimineena täytyy uskoa, että islantilaisilla on varmaankin sitten palkatut (ja päätoimiset) valmentajat joka ikäluokassa, sillä ainakin seurat joissa minä toimin, toimivat pääasiassa vapaaehtoisvoimin eli lähes jokainen valmentaja teki valmennushommia oman työnsä ohella iltaisin, muutamia koko aikaisia oli, mutta niiden resurssi keskittyi vanhempiin junioreihin eikä heidän panoksellaan olisi pyöritetty yhtä aikaa yli 500 sadan lapsen reenejä. Suomessa on myös talvisin monessa lajissa pula harjoituspaikoista, sillä kaikki kesällä ulkona reenattavat lajit yrittävät mahtua samoihin vähäisiin halleihin tai koulun saleihin, että ainakaan kovin monessa kunnassa ei myöskään olisi tiloja kaikille harrastaville yhtä aikaa iltapäivisin, kun nytkin kun vuorot on jaettu 15.30-21.30 välille ja viikonlopuille niin yhdellä joukkueella on hyvinkin vain 2-3 harjoituskertaa, vaikka tarve isommilla olisi 4-5 kertaa ja harjoitusaluekin voi olla jopa 1/6 siitä kentästä, missä kyseisen lajin pelit pelataan..

    Mutta kuulostaa siis teoriassa aivan loistavalta idealta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on vaikea kuvitella, että harrastuspaikkoja olis Suomessa vähemmän kuin Islannissa? Tilaoptimoinnille olisi varmaan sijaa. Lisäksi jäin vielä miettimään tätä työkulttuuria, että onko vain Suomessa työmarkkinat täysin jumissa tässä 8-16 työajassa? Jos siis vapaaehtoisia valmentajia haluttaisiin pitää remmissä, eikö voisi käyttää opiskelijoita tai heitä, joilla duunit joustavat?

      Poista
  5. Olishan se ihan super kiva ja elämää helpottava tekijä. Eikä tarttis myöskään yhteensovittaa monen lapsen aikatauluja. Pointti on toki siinä, että valmentajat yleensä ovat myös päivätyössä ja toimivat valmentajina omasta harrastuneisuudestaan. Mutta minä uskon että oikeanlaisella tahtotilalla asia olisi järjestettävissä kuten Islannissakin.
    Laura

    VastaaPoista
  6. Teoriassa mahtava idea ja kannatan, mutta :D

    Itse toimin junnujen lentopallovalmentajana pienellä paikkakunnalla, ja jokainen valmentaja toimii vapaaehtoisena eikä kukaan nosta hommasta euroakaan. Toki joo jos palkkaisi esim. kaksi päätoimista valmentajaa jotka hoitaisivat kaikki väliltä 6-17v, mutta sitten tulee vastaan esim. pelireissut, joita väistämättä on samoina viikonloppuina tai sitten viikonlopputyöputket olisivat aivan toivottomia, kun jokainen sakki reissaisi esim. kerran parissa kuussa ja joukkueita olisi se 6-8. Meidän lajissa ja uskoisin että myös missä tahansa muussa kisattavassa lajissa on kyllä aika ehdottoman tärkeää että just oma valmentaja on reissussa mukana, eikä esimerkiksi lasten vanhemmissa välttämättä ole lajista ymmärtäviä ollenkaan.

    Mietin myös, että jos aikaikkuna treeneille on ma-pe esim. 14-17, niin ei tuohon sovi kuin 2x 1,5h, lyhyemmät ei meidän lajiin sovellu ja isommille olisi kyllä tarve parillekin tunnille. Saleista on meillä hirveä pula jo nyt, kun meilläkin on ihan liiton sarjoissa pelaavat joukkueet ja isommilla saisi olla neljäkin salivuoroa viikossa, mutta lajiin soveltuvia saleja on paikkakunnalla vain kaksi. Niin ja olisi tosiaan muitakin käyttäjiä kuin vain meidän seura :D Nyt vuoroja on ma-su noin 16-22 ja silti on ahdasta, eikä kaikki saa tarvitsemiaan vuoroja, esim. meidän seurassa yksi joukkue treenaa vain kerran viikossa vaikka tarve olisi kahdelle.

    Mietin vielä valmentajan työtä... siis jos olisikin tosiaan se 1-2 päätoimista valmentajaa jotka hoitaisi koko paletin, niin ensinnäkään ei ole minusta lajin ja lasten kehityksen kannalta ideaali todellakaan, ja toisaalta sitten moniko on oikeasti tuollaiseen valmis? Kaikki viikonloput esim. töissä, ja meilläkin kun täältä pohjoisesta lyhyin pelimatka on 160 kilometriä yhteen suuntaan ja pääsääntöisesti pelataan 300-600 kilometrin päässä, niin siihen todella menee se koko viikonloppu. Minäkin kyllä lentopallosta tykkään ihan hirveästi mutta kahdesti pitäisi miettiä ihan työaikojen vuoksi, se perhe kun on minullakin :)

    Ideanahan tämä Islannin malli on mahtava ja varmaan siellä tällaisiinkin on jotain ratkaisuja tarjota! Mutta siis pienen pohjoisen paikkakunnan seura-aktiivin näkökulmasta tässä on tosi monta ongelmaa. Jos niihin saadaan fiksut ratkaisut niin sitten olen ehdottomammin systeemin kannalla. Isoille paikkakunnille tämä voisi olla toimivampi jo tällaisenaan, toki sielläkin sama valmentajakysymys on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan juuri näin! Islannissa popula asuu aika keskittyneesti, mikä helpottaa organsiointia ja mä kirjoitan aina kaupunkilaisen näkökulmasta eli siitä että jengiä riittää ja palveluita kannattaa järjestää. Ja mä myös tykkään palveluiden ostamisesta ammattilaisilta, sillä se vaan on paljon kustannustehokkaampaa oli kyseessä sitten valmennus tai seinien maalaus. Ja tämä ei tietenkään tarkoita että vapaaehtoiset eivät olisi hyviä valmentajia, mutta hajontaa on kokemukseni mukaan aika paljon.

      Poista
  7. Ah, tästä Islannin mallista mä olen haaveillut siitä asti kun luin Satun tekstit aiheeseen liittyen. Miten nerokas systeemi!

    VastaaPoista
  8. Olisi kyllä hieno systeemi! Meillä on hyviä kokemuksia iltapäiväkerhosta: meidän kakkosluokkalainen on ollut puoli vuotta liikkuvassa iltapäiväkerhossa (tämä on kaupungin kokeilu, joka on nyt meneillään muutamassa koulussa), joka on ihan mahtava sekä minun että lapsen mielestä. Viikon aikana ulkoillaan neljänä iltapäivänä, joka päivä eri puistoissa tai muulla ulkoilualueella, ja viidentenä tutustutaan johonkin alueen ns kulttuurikohteeseen, (usein vaikkapa lapsille sopivaan näyttelyyn jossain lähellä olevassa museossa tai kirjastoon tmv.). Hienointa on se, että nyt lapselle tulee monta tuntia päivässä ulkoilua ja liikuntaa kavereiden kanssa ja lapsi on myös alkanut jotenkin ottamaan tätä aluetta haltuun paremmin. Kerhon vetäjät ovat myös todella hyviä. Viime vuoden koululla tapahtuva toiminta oli ihan ok, mutta hieman ankeata tähän verrattuna. Ilta-harrastukset on pidetty minimissä, eli 1 harrastus per lapsi per viikko (lapsia 3). Mutta en tiedä mitä tapahtuu kolmannella luokalla, kun ei enää pääse ip-kerhoon. Pitäisi kai keksiä lisää harrastuksia, mutta toi kuskausrumba todellakin kauhistuttaa!

    VastaaPoista
  9. Muistan omasta lapsuudestani, että olin aina menossa (=tallilla, laskettelemassa, voimistelemassa, tanssimassa yms.). En muista, että koskaan olisi ollut kiireen tuntu ja omat ja kavereiden vanhemmat kyyditsivät paljon. Nyt oma 11-vuotias liikkuu 25-30 tuntia viikossa ainoan ohjatun lajin ollessa jalkapallo. Sitä toki on ohjattuna 4-5 kertaa viikossa ja lisäksi lapsi harjoittelee omatoimisesti useamman kerran viikossa kentillä ja halleissa, joihin on pidempi kuin kävelymatka. (Taisi ekaluokkaisenakin olla ohjattuna 3-4 kertaa viikossa.) Viikonloppuisin saattaa olla, että hallilla käydään neljä kertaa tai sitten nuo liikuntaretket suuntautuvat uimahallille, hiihtämään, lenkille yms., mutta useimmiten kaksi kertaa päivässä on lähtö johonkin liikkumaan. Tämä taas tarkoittaa, että minä ajan viikonloppuissin edestakaisin talviaikaan jopa kahdeksan kertaa jonnekin, jos en itse liiku siellä päässä samalla. Viikolla pojan matka taittuu treenien suuntaan iltapäivisin bussilla ja kesäisin toki pyörä kulkee molempiin suuntiin.

    Mutta mitä sitten? Elämä on valintoja ja tässä kohtaa annan paljon painoa lapsen toiveille ja valinnoille, kunhan ovat perusteltuja ja hän itse sitä haluaa. Jokusen vuoden päästä ei tarvita enää kyytejä tai minun aikaani. Hiihtäminen ja lenkkeily yhdessä on mukavaa. Autossa treeneistä kotiin on erinomainen paikka vaihtaa arkipäivän kuulumiset. Kotiin tullessa ruoka on aina valmiina ja syömme yhdessä rauhallisen päivällisen ennen nukkumaanmenoa.

    Jos lapsi haluaa _liikuntaharrastukseen_, kannustaisin kaikin keinoin. Meillä sitä on jouduttu lähinnä rajoittamaan: jalkapalloa on pelattava vähemmän, jos haluaa harrastaa ohjatusti jotain muuta. Lapsi on käynyt välillä jotain kokeilemassa muita lajeja, mutta jalkapallo on joka kerta vetänyt pidemmän korren.

    Ymmärrän, että voi tuon kuskaamisen rasitteenakin kokea, mutta toisinkin voi olla, kuten yllä kuvasin. Ilman muuta harrastustoiminta suoraan koulupäivän jälkeen olisi paras tapa, mutta se vaatii palkatun valmennuksen ja pienillä lapsilla myös kuljetuspalvelun. Tämä kaikki toki rahalla saatavissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, että osa vanhemmista haluaa olla näin intensiivisesti mukana vaikka se tarkoittaisi sitä että ainoa oma harrastus on se roudaus, eihän siinä mitään mutta mä en pysty enkä halua ajatella noin. Vaihdan myös mieluummin arkipäivän kuulumiset koko perheen kanssa pöydän ääressä kuin autossa. Elämä on valintoja ja mä kaipaan nyt sitä vaihtoehtoa tuolle perinteiselle tavalle. :)

      Harrastuksethan maksavat aina rahaa ja tästä onkin tulossa jatkojuttu, jossa tuo kustannusmyytti aika lailla puretaan, toivottavasti saan sen jo illalla julki!

      Poista
    2. Minun ainoa oma harrastukseni ei ole roudaus. Vuorokaudessa on 24 tuntia ja kun siitä arkena noin kahdeksan kuluu nukkumiseen ja kahdeksan töihin, hyvin jää aikaa myös muuhun, vaikka lasta kuskaisikin. Ja juu valintoja: ei ole vaikeaa päätellä lopputulosta, jos pitää valita sen välillä, kieltäydynkö väliaikaisesti jokusen vuoden joustamasta omasta ajankäytöstäni vs. se, että tuen lapseni (intohimoista) harrastastamista.

      Poista
    3. Hyvä kuulla, että omiinkin harrastuksiin löytyy aikaa! Mutta Islannin mallin paras puoli on siinä, että tuota valintaa ei tarvitse tehdä. :)

      Poista
    4. Mulla on tapana lenkkeillä korien kanssa lasten treenien aikana joko yksin tai miehen kanssa. Kivaa, kun treenit on eri paikoissa, niin tulee tutustuttua uusiin alueisiin ja ei tarvitse aina näissä kotinurkillä pyöriä. Meillä siis kuskataan lähes joka ilta plus viikonloppuisin, mutta ei käy voimille kun kuskaajia on kaksi.

      Poista
  10. Mun mielestä Islannin malli on loistava. Mutta en tunne sikäläistä harrastuskulttuuria, treenaako sielläkin 10vuotiaat 5 kertaa viikossa, pelaa maakuntasarjaa ja leireilee ulkomailla kerran vuodessa? Suomalaisten lasten treenimäärät on mun mielestä aivan poskettomia, mikä vaikuttaa osaltaan siihen että kaikille ei riitä tarpeeksi sali/kenttä/hallivuoroja ja siihen että valmentajat palaa loppuun ja perheet väsyy kuskaamiseen ja mokkapalojen leipomiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy kysyä Satulta! Olen lehtijuttujen perusteella ymmärtänyt että kyllä sielläkin tosissaan treenataan mutta ero lienee siinä, että mm. valmennuksen tasoa on nostettu.

      Poista
  11. Monia syitä varmaan miksi Suomessa homma ei onnistu. Niinkuin muutamat aikaisemmin mainitsivat, vapaaehtoiset valmentajat, tilojen saatavuus, harrastusten "totisuus" jo varhaisessa vaiheessa, joitakin mainitakseni.

    Sen verran kommentoisin tuota Cheerleadingiä, että ehkä ei kannata siihen lähteä, jos ei ole valmis aika nopeasti sitoutumaan roudaukseen ja kaikkeen muuhunkin.. käsitykseni on , että joukkuelajit kuten cheerleading, joukkuevoimistelu, jalkapallo, jääkiekko jne menevät aika nopeasti vakavaksi ja lapsen (ja venhempien) sitoutuminen punnitaan aika nopeasti. Muitakin toki on myös ykislöurheilussa, kuten taitoluistelu, josta henk.kohtaisesti on eniten kokemusta.

    Vaikea sanoa miten tätä kulttuuria voitaisiin muuttaa. Homma ei mielestäni koske ainoastaan urheiluharrastuksia vaan myös ainakin musiikkiopistot "vaativat" harrastukseen sitoutumista mm. siten että pelkkä soittotunnilla käyminen ei riitä vaan vaaditaan teoria ym. muita opintoja. Kulttuuriharrastuksissa tosin löytyy helpommin kaupallisia palveluntarjoajia, urheilun harrastaminen on aika mahdotonta, jos ei kuulu johonkin urheiluseuraan. Ja "harrastelijat" helposti saavat urheiluseuroissa ne kaikkein huonoimmat vuorot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusimmassa postauksessa nyt selvitys, että onnistuu tämä ainakin kaupunkialueella! Jonkun oli vaan pakko kokeilla.

      Musta toi vakavuuden kulttuuri lähtee myös vanhemmista, jotka eivät kehtaa sanoa että ei käy (mahdollisesti koska vain huono vanhempi ei ole valmis tekemään lapsensa harrastuksen eteen kaikkea tmv), vaan lopettavat mieluummin. Moni lajiliitto on onneksi jo havahtunut pudokasongelmaan ja tarjoaa leppoisampia vaihtoehtoja. Kivoja harrastuksia on vaikka kuinka. Jos tämä laji ei veny kuin kisaamiseen niin sitten vaihdetaan lajia. Selvitin etukäteen sen verran että alkeistasolla ei vielä kilpailla joten katsotaan miten into ja tarjonta kehittyy.

      Musiikista sen verran kokemusta, ettei niitä teoriatunteja ole pakko käydä jos vaan ilmoittaa että ei onnistu.

      Poista
  12. Meillä lasten harrastukset on valittu periaatteella, että mitä 3km sisään ei ole, sitä meillä ei harrasteta. Tämä siksi, että ei yksinkertaisesti riitä aika ja hermot alkaa roudaamaan julkisilla tai pyörällä (olemme autottomia) lapsia johonkin huitsinnevadaan. Pls se lähdön valmistelu (ruoka, pukeminen, lähtö yms). Ja ei, meillä ei harrasteta joka ilta. Max 2 harrastusta per lapsi, yksi taideharrastus ja yksi urheiluharrastus. Vanhempienkin pitää saada harrastaa, plus töissäkin pitäisi ehtiä tehdä vaaditut tunnit ja duunit, olkoonkin työaika tai -paikka joustava. Sitten kun lapset osaavat hoitaa siirtymät itse, voivat harrastaa enemmänkin jos haluavat.

    Lisäksi painava syy harrastusten rajoittamiselle on se, että meidän mielestämme lasten pitäisi saada myös olla ja tehdä juttuja vapaasti. Se kun kasvattaa luovuutta ja oma-aloitteisuutta. Tylsyydestä kumpuaa usein mielettömiä omaehtoisia projekteja! Omat lapseni ovat ainakin täysin flow-tilassa kun saavat tehdä omia juttujaan ihan rauhassa arki-iltana. Eikä pahasta ole myöskään ihan perusjutut kuten yhdessä syöminen, ruoanlaiton opettelu, kulttuuritapahtumissa käynti ja lukeminen. Ne eivät ehkä ole ohjelmoituja ja ajoitettuja kuten harrastukset, mutta perussivistystäkin tarvitaan elämässä. Tämä on ehkä tämmöinen 1980-lukulainen ajatus, joka sopii huonosti nykypäivän tavoitteelliseen ja aktiiviseen vanhemmuuteen, mutta so what. Mielestäni on aika omituista, että nykypäivänä aikuiset voivat downshiftata ja harjoittaa mindfulnessia, mutta lapsilla on koko ajan aikataulu ja kiire.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on ollut ihan tämä sama periaate, koska tuo kuskaaminen on niin syvältä ja on yleisen viihtyvyyden kannalta tarpeellista että on myös niitä kiireettömiä iltoja, jolloin voi kukin tehdä mitä haluaa, yksin tai yhdessä.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...