22.11.2018

Päällisin puolin kaikki hyvin


Kuva: Annukka Palmén / Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu


Hyvää mielenterveysviikkoa! Paras juttu mielenterveyden hoitamisesta kirjoitettiin jo pari viikkoa sitten, kun toimittaja kertoi, millaista on olla hoidettavana suljetulla osastolla, mutta jatkan vähän.

On nimittäin myös ihmisiä, joiden mielestä mielenterveydestä puhuminen on mennyt liian pitkälle. Ajattelu menee kai jokseenkin niin, että koska minua ei vaivaa mikään, ei pitäisi vaivata ketään muutakaan. Tällaisia teemaviikkoja pitäisi välttää myös siksi, etteivät nyt kaikki luule olevansa masentuneita.

No niin.

Olin 11 vuotta sitten jatkuvasti allapäin. Diagnosoin itselleni valtavan vitutuksen. Nukuin vastasyntyneen kanssa päin helvettiä ja vietin aikaa neljän seinän sisällä hommassa, jota en kokenut omakseni millään tasolla. Neuvolassa aamukahdeksalta pyytämättä ja yllättäen eteeni sujautettu mielialakysely vaikutti absurdilta. Tässäkö nyt ruvetaan keskustelemaan pystynkö hoitamaan hommaani vai en? Ja tämä vauvaa punnitseva terveydenhoitajako ongelmani ratkaisee? Vastasin siis kysymyksiin niin kuin vastaa ihminen, joka ei halua mitään lisähämminkiä. Fiilikseni paranivat vasta, kun sain hormonitoimintani takaisin ja pääsin töihin, takaisin sosiaalisiin ympyröihini ja hommaan, jonka hallitsin.

Että eipä hätää. Ihmiset ovat älyttömän hyviä hymyilemään väkisin, väistämään kysymyksen ja esittämään, että päällisin puolin kaikki on hyvin, eikä siellä sydänalassa ollenkaan hakkaa mikään epämääräinen pelko tai ihon alla möyri yhtä ainutta mustaa ajatusta. Miten voit -kysymykseen on hirveän helppo vastata jotain ympäripyöreää, koska muutakaan ei jaksa.

Ihan hyvää.
Vähän kiirettä pitänyt.
Kaikenlaista.

Ja sitten tulee yllätys.

Ihminen, jonka kanssa juuri lounastit, on yhtäkkiä sairauslomalla burnoutin takia.
Löydät isäsi kylppärin kaapista masennuslääkkeitä.
Hyväpalkkaisella yritysjohtajalla on paniikkihäiriö.

Mielenterveytensä kanssa saattaa painia myös se puhelias, aikaansaava ja avoin ihminen, jonka kuvittelee osaavan kertoa, jos joku vaivaa. Ja sitten olet ihan ällikällä lyöty, kun se joku, jonka upeaa elämää olet kadehtinut saakin diagnoosin. Masennuksellakin on monta eri ilmenemismuotoa, mutta yleisesti tunnetaan vain sängyssä makaava stereotypia.

Vika ei siis ehkä olekaan siinä, että kukaan ei kysy, vaan siitä, että ihminen ei itse tunnista oloaan masennukseksi tai ei halua kertoa, koska ei tiedä mitä siitä seuraa tai ei halua olla vaivaksi. Mielenterveyden teemaviikolla saadaan aina kiinni ihmisiä, jotka ymmärtävät itsestään tai läheisestään jotain uutta.

Diagnoosien määrä on nousussa osittain siksi, että ongelmat tunnistetaan eli on joku käsitys siitä, mikä on normaalia, ja epänormaaliin tilaan voi saada apua. Väitän, että kalliimmaksi tulee mielenterveysongelmien tunnistamattomuus kuin tunnistaminen. Onneksi mielenterveydenhoitoa annetaan jo varhaiskasvatuksessa, jossa lasten kanssa pohditaan mitä tunteita ihminen tuntee, mitä eroa on kiukulla ja surulla ja miksi itku helpottaa.

En usko, että ennen oli paremmin, päinvastoin aina on ihmisillä ollut surua ja murhetta, varmasti vielä enemmän, kun asenteet heikkoutta kohtaan olivat ankarammat kuin nykyään. Mutta länsimaisella ihmisillä on nykyään elämässään erilaisia keskittymiskykyyn vaikuttavia häiriötekijöitä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Informaatiota tulee liikaa, joka paikkaan on kiire, joka helvetin viikko on joku black friday -mania ja maailman tila ahdistaa. Näitä ajatuksia ei somessa kehtaa jakaa. Eihän kukaan niistä tykkäisi.

Mielenterveyden diagnooseihin ladattua häpeää laimennetaan julkisella tiedolla ja vertaistuella. Seesteisiä kausia elämässä on vaihtelevasti – jos ei itse ole kovilla, niin ehkä joku lähipiiristä on. Silloin pitää tietää, missä terveen raja menee.


12 kommenttia:

  1. Kiva että kirjoitat tästä.
    t:Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein voinut olla kirjoittamattakaan kun luin taas pari "masentuneiden pitäisi vain piristyä" -kommenttia. -_-

      Poista
  2. Kun itse hakeuduin 20v. sitten hakemaan apua pelkäsin viimeseen asti että "ei mulla oikeesti mitään ole, kuvittelen vaan ja oon huono ihminen". Ulkopuoliset ei varmasti arvaa mitään, mutta edelleenkin pelkään leimautumista jos kertoisin asiasta. Tärkeintä on että tiedän itse rajani ja haen apua heti kun siltä tuntuu. Onneksi minulla on koko ajan ollut yhteys loistavaan psykiatriin jonka puoleen kääntyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juts näin, hyvä että sulla on prosessi hallinnassa. <3 Mielenterveysongelmien stigma on todella pysyvä, siitä ei pääse eroon vaikka tervehtyisikin.

      Poista
  3. Olen joskus omille aikuisille ja lähes aikuisille lapsilleni sanonut että koskaan ei voi tietää mitä kenenkin päässä oikeasti liikkuu... pitää olla hyvin läheinen että huomaa jos jollakulla on ongelmia. Ja myös että elämässä vaan on niin että jokaiselle tulee joskus ongelmia. Niistä pääsee yli, mutta jokaisella niitä matkan varrella on. Ja nämä ongelmat on ne sitten mitä hyvänsä saattavat aiheuttaa juuri esim. Ongelmia mielenterveyteen.

    Ja että tärkeintä on että pystyy edes jollekulle asiasta puhumaan. Jo se auttaa. Usein toinen henkilö myös pystyy asettamaan ongelmat oikeaan mittasuhteeseen. Eli huomaamaan sen että tarvitset apua tai myös että nyt kyseessä saattaa olla ylireagointi.

    En tiedä olenko itse kärsinyt mielenterveyshäiriöstä, mutta yksi Burn out on tultu käytyä läpi. Nykyään olen varovainen kun kuormitus lisääntyy ja tarkkailen itseäni olenko menossa jaksamisessa rajan yli. Kokemukseni työterveyshuollon toiminnasta tässä tilanteessa ei kyllä ole kovin mairitteleva. Käytännössä sain 4 viikkoa sairaslomaa ja käskyn levätä. Siinä kaikki. Ja rivien välissä annettiin ymmärtää että olen itse syyllinen väsymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottamatta kantaa juuri tässä tapauksessa tapahtuneeseen rivienväli-syyllistämiseen. Olen itse huomannut, että uupuneena ja/tai masentuneena sieltä rivien välistä kyllä löytää hirveän paljon helpommin sitä negatiivista vibaa ja syyllistämistä, vaikkei vastapuoli mitään tarkottaisikaan. Tästäkin syystä olisi tärkeää, että näistä asioista voisi olla avoimempi, ei niin helposti saisi vaan hankalan leimaa ja suhteita solmuun kun yrittää väkisin pärjätä leimaantumisen pelosta.

      Poista
    2. Tuokin on totta. Uupuneena yleensä tulkitsee sanomiset ja tekemiset negatiiviseen suuntaan.

      Poista
    3. Ei sitä puhumisen tärkeyttä turhaan korosteta, se vain on vaikeinta kaikista kun pelkää leimautuvansa sekopääksi. Olen ollut huomaavinani että monesti uupumus ilmenee äksyytenä ja negatiivisuutena, koska kaikki kysymykset, muutokset ja vastuut tuntuvat juuri sillä hetkellä mahdottomilta ja syyllistäviltä. Toki huono johtaminen on juuri sitä, että motivaatio-osaaminen on hukassa eikä kukaan tiedä mitä maalia kohti pelataan. :/

      Poista
  4. Voi Katja, kiitos tästä tekstistä! Meni suoraan tämän synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikäyneen sydämeen! Halauksia, valoa ja voimaa!

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...