15.10.2018

Millainen olet, autonkorjaajan tytär?



Kuulokkeet esiin, nyt se on täällä: Lasitehdas löytyy nyt Bookbeatista äänikirjana! Storyteliinkin pitäisi ilmestyä ihan pian. Sen kunniaksi vielä sananen kirjan teemoista.

Toimittaja kysyi taannoin, miten duunaritaustani on vaikuttanut elämääni ja valintoihini. En osannut vastata tyhjentävästi. Elämänkulkuaan on vaikeaa ellei mahdotonta analysoida miksikään vedenpitäväksi teoriaksi, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Voin siis vain vertailla itseäni isompaan joukkoon.

Mutta jos on pakko nimetä jotain mukana kulkevia vaikutteita niin luulisin, että ne ovat nämä: rahan taju, itsenäisyyden korostuminen ja omituinen ajelehtiminen. Kyse on myös siitä millainen en ole.

Rahan tajusta olen jo kirjoittanutkin. Emme olleet leimallisesti pienituloisia edes silloin kun jäimme kolmistaan, mutta toki huomasin kontrastin ystäviin. En niinkään kiinnittänyt huomiota kavereiden asuntoihin tai huonekaluihin, mutta oli teini-ikäisellekin järkeenkäypää, että rahamme eivät riittäneet reissuihin, ratsastustunteihin, uusiin (merkki)vaatteisiin ja käyräsarviseen polkupyörään saati että olisin saanut syntymäpäivälahjaksi auton. Vaikka pääsin nopeasti työelämään ja palkkani nousi hyvälle tasolle, en ole saanut karistettua taloudellisen epävarmuuden pelkoa. Olin aivan varma, että meillä ei olisi rahaa lapseen ja yrittäjäksi ryhtymisessä vaikeinta oli luottaa siihen, että pystyn itse maksamaan itselleni palkkaa. Joku Plan B on edelleen oltava takataskussa jos (ja mielessäni kun) kaikki menee päin helvettiä.

Itsenäisyyden vaatimuksen (ja kirouksen) tunnistanee moni muukin. Olin reipas lapsi ja sain kasvaa paljon vapaammin kuin olisi ollut järkevää, mutta tilanne oli pakon sanelema. Jos vanhemmat ovat koko ajan töissä, kiitosta sai nimenomaan siitä, että pärjäsi yksin – ja minähän pärjäsin. Mutta tämä ylikorostunut kaikesta itse selviytyminen sopi hyvin vain sinkkuelämään asti. Perheellisenä olen joutunut kantapään kautta opettelemaan vaivaamaan ihmisiä asioillani. Kamalaltahan se edelleen tuntuu kun pitää mennä lääkärille, pyytää ystävää katsomaan hetken kersoja tai sanoa työkaverille, että ei selviä jostain työtehtävästä itse. Eikä muuten todellakaan soiteta kellekään, koska se on kammottavaa ahdistelua ja luulevat vielä että rupean joka päivä pirauttelemaan. Viesti on parempi.

Kolmantena vaikutuksena on se kaikista jäsentymättömin kokemus, jossa sekoittuu ulkopuolisuutta, päämäärättömyyttä ja takamatkaa. Sekin osittain johtuu tuosta toisesta kohdasta, vanhemmat kun eivät valmentaneet meitä mihinkään muuhun suuntaan kuin töihin.

Ensimmäinen kouluvuoteni oli aikamoinen pikakurssi kaikkeen, mitä en osannut. En ollut harrastanut mitään, en käynyt varhaiskasvatuksessa tai eskarissa ja ystäväverkostoni oli olematon. Eskarin käyneet tunsivat toisensa, osasivat jo lukea ja laskea sekä soittaa pianoa ja asuivat lähellä koulua. Olin tietenkin armottoman hidas tekemään tehtäviä, mikä oli kärsimättömän luonteenlaatuni kanssa huono yhdistelmä. Sain hiljalleen kiinni opetuksesta, mutta varsinkin matematiikan kanssa sisäistin hyvin nopeasti, että olin huono. Se kokemus säilyi mukanani turhan pitkään ja vaikutti yllättäen valtavasti siihen, mitä pääsin opiskelemaan.

Tähän viimeiseen kokemukseen sopi saumattomasti tietenkin se, että akateemisten poikaystävieni akateemisten perheiden tavat tuntuivat oudoilta. Miksi hemmetissä jouluna piti pukeutua mekkoon ja pikkutakkiin? Meillä sai aattona olla verkkareissa ja t-paidassa, olihan sentään loma. Ja ei kai nyt kukaan käy vanhemmillaan sunnuntaisin syömässä? Kuinka hassua! Ruoanlaitto ylipäätään oli kummallinen harrastus, kun eineksetkin oli keksitty. 

Luonnollisesti en mieltänyt itseäni kirjailijaksi. Onneksi oli verkosto, joka kannusti. Kirjoittaminen laittoi päämääräni vastakkain kaikkien perusasetuksieni kanssa: oli pakko uskoa lopputulokseen, vaatia itseltään työtä, pyytää apua, tehdä suunnitelma ja ottaa riski. Ja olen edelleen hämmästynyt, että sain ihan luvan kanssa kirjoittaa tällaisen hassun tarinan eikä kukaan sanonut, että kannattaisi ennemmin haravoida vaikka piha.

Jonkin verran (ihanaa!!!) palautetta olen jo saanutkin, mutta laittakaa tunnelmianne tulemaan myös tänne! Kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia teksti on herättänyt ja muutenkin.


22 kommenttia:

  1. Kirjan teema on superkiinnostava ja mulla huomisen työmatkan virike selvillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! Kerrohan sitten miltä vaikuttaa: iskeekö vai ei!

      Poista
  2. Aktiivilukijan ja superpassiivinen kommentoijan mielestä nuo teemat ovat valtavan kiinnostavia. Yksistään niiden vuoksi haluaisin lukea kirjasi, mutten tiedä, miten saisin sen tänne, jonne kusti ei juuri polje. Varmaan kasvuympäristöstä suuresti riippuu tuo tulevaisuuteen valmennus. Omilla vanhemmillani oli maatila eikä juuri kokemusta kodin ulkopuolisesta työelämästä, ja minun ja joidenkin sisarusteni on ollut hankala päästä työelämään sisälle, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa. Itse en taida olla sisällä vieläkään; tosin monta vuotta on vierähtänyt pääasiassa kotona vastuussa päättömistä... Mutta hei, mun mies on duunariperheestä ja -suvusta, ja heidän perheessään pukeuduttiin jouluaattona pikkutakkiin ja kuunneltiin nokkahuiluesityksiä. En tahdo päästä tästä yli, sillä meillä luettiin jouluevankeliumi ja vastaanotettiin pukin terveiset flanelliyöpaidassa. Nokkahuiluesitys (ja asianmukaiset naurut) olisivat tosin meilläkin voineet olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, nokkahuiluesityksiä! :´D Tuo oli kiinnostava näkemys tuo työnkuvan periytyminen! Sillä voihan se mennä toisinkin päin: yhtä lailla kuin toimistotyöt voivat tuntua vierailta, maatilan pyörittäminen tuntuu omituiselta ajatukselta, jos sellaiseen ei ole mitään kosketusta. Aika monelta olen saanut yksityistä palautetta kirjasta, koska nämä ovat vähän häpeiltyjä tai epämääräisiä aiheita: on ihan inhimillistä, että lapsuuden omituiset kokemukset on tapana pyyhkiä pois ennemminkin kuin ottaa lähempään tarkasteluun.

      Poista
  3. Ah, niin, ja minut suurelta osin kasvattaneet isotätini mielestä lukeminen oli täysin turhaa (vastakohtana esim. haravoiminen), ja kokopotut ja ruskea kastike/purkkisilli on ihan normaalia ruokaa; pienin variaatioin kasvatan omanikin. Sunnuntaipäivällisestä vanhempien luona tulee ensimmäisenä mieleen uuniranskalaiset makkaralla tai käynti grillillä kerran-kaksi vuodessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eih, tuon huoltoasemaruokailun tunnistan täysin.. Lukemistahan pidetään yhtenä luokkanousua pönkittävänä tekijänä. Luitko silti vaikka isotäti ei siihen kannustanut?

      Poista
    2. Luin kyllä ja luen edelleen, vaikka muu elämä jäisi lukemisen jalkoihin. Erityiset moitteet isotädiltä saikin aina isäni, joka luki meille harva se ilta, ja lukutoukkiahan meistä kaikista tuli. Myös soittitunneille meitä vietiin,oli siihen rahaa tai ei. Hyvät eväät luokkahyppyyn ainakin annettiin, tuli meistä sitten mitä tuli. Maatilaelämään en pystyisi ikinä; jo katastrofaalinen taloudellinen epävarmuus kiristäisi päätä pahasti, eikä minua ja puolisoani kädettömämpiä juuri olekaan.

      Poista
  4. Niin tuttuja teemoja. Odotan innolla, että pääsen lukemaan kirjasi. Itse olen myös tehnyt melkoisen luokkahypyn. Olen syntynyt pienen maatilan lapseksi ja käynyt koulut pikkupaikkakunnalla ja nyt töissä pääkaupunkiseudulla. Ulkopuolisuuden tunteen ja itse pärjäämisen pakon lisäksi pitkään kärsin myös huijarisyndroomasta. "Nyt ne varmaan pian huomaa, että en osaa mitään". Ja edelleenkin tunnen olevani jossain eri luokkien välimaastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti! Tuo huijarisyndrooma on tietysti läsnä juuri siksi että tuntee olevansa vähän väärässä paikassa, asuu liian isossa asunnossa, syö liian hienosti ja harrastaa väärässä seurassa. Miksipä ei sitten olisi ansiottomasti töissäkin... O_o

      Poista
    2. Huijarisyndrooma töitten suhteen täälläkin.. sitä edellisessäkin ammatissa koki olevansa koko ajan vähän ulkona kaikesta vaikka samanlainen alani asiantuntija olinkin. Just puhuin miehelleni tästä, ei oikein ymmärtänyt mitä tarkoitin.
      Minäkin olen maalta, maitotilan tyttö. Jouluna pukeudutaan ja meikataan täysillä, ulkojoulusaunan jälkeen :D meillä on myös luettu aina ja paljon, ja suku on aika innokas poliittisessa päätöksenteossa. Että en tiedä olenko tehnyt luokkahyppyä vai tekikö sen henkisesti jo vanhempani?

      Poista
  5. Hämmentävää on aina lukea tekstiä jonka olisi itse voinut kirjoittaa. Mutta toisaalta se on myös suuri helpotus, joku muukin kokee ihan samanlaisesta näkökulmasta ja tuntee samoin kuin itse. Kiitos tästä! Kirjaa voisin aloitellaan lukemaan kunhan pesue lähtee viikonlopun viettoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistukea tarvitaan elämässä aika monella alueella, varsinkin tällaisessa, jossa se kokemus jää vähän hiljaiseksi. Toivottavasti saat lukuhetken järjestettyä! Kuulen mielelläni ajatuksiasi aiheesta. :)

      Poista
  6. Kiitos Katja, Lasitehdas kirja oli loistava! Ostin sen heti, kun kauppoihin tuli ja suorastaan ahmin sen. Nyt onkin sitten lukukrapula, joka tulee aina kun on lukenut todella hyvän kirjan; mikään muu kirja ei vähään aikaan tunnu miltään ja lukemista on vaikea aloittaa. Luokkaerot on kiehtova teema, koska jokaisella on siitä oma kokemus ja eripainoinen painolasti , tiedostettu tai tiedostamaton. Parisuhteissa ne voivat tehdä helposti ikävää jälkeä, mutta ne vaikuttavat myös muuten todella paljon sekä työelämässä että kaverisuhteissa.

    Kiitos hyvästä kirjasta ja loistavasta blogista, joka on antanut vertaistukea, hyvät naurut ja hyvää vuoropuhelua muiden lukijoiden kanssa kommenttiboksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, kiitos! <3 Kuinka siistiä että se aiheutti juuri tuon tilan mitä itsekin pidän hyvän lukukokemuksen merkkinä. Mä mietin että tuo parisuhde jäi kirjassa vähän puimatta (koska siitä olisi tullut toiset 300 sivua), mutta ehkä jossain vaiheessa otan sen vielä käsittelyyn.

      Poista
  7. En ikinä kommentoi mihinkään mutta nyt on pakko: KIITOS tästä kirjasta ja näistä aihepiiriä käsittelevistä muista kirjoituksista! Tuntuu kuin joku olisi laittanut valot päälle ja lamppu syttynyt päässä; puolisoni on duunaripeheestä ja itse tulen keskiluokkaisesta/ hyvätuloisesta perheestä, ja näin 13 yhteisen vuoden ja kahden lapsen jälkeen tuntuu että ensi kertaa NYT näitä lukiessani ymmärrän mistä iso määrä kitkaa ja näkemys-/ kokemuseroja suhteessamme ja perheessämme on peräisin! Jännä miten erityisesti lastensaanti on tuonut näitä ”fundamentaalisia” ja aiemmin piileviä eroja tosi paljon ilmi. Uskon että tästä tullaan meillä keskustelemaan vielä paljon (kunhan uskallan ottaa aiheen puheeksi, onhan tämä tosiaan melkoinen tabu ja jollain lailla arka aihe)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle tästä, sillä meilläkin on lasten myötä ilmennyt hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Osa voisi ehkä johtua taustoistakin siis, hmm. Mieheni siis duunaritaustalla ja minä korkeintaan alempaan keskiluokkaan ylettäneestä, mutta akateemisesti suuntautuneesta perheestä.

      -Joksu

      Poista
  8. Tunnistan tuollaisia eroja sitä kautta, että olen itse seurustellut duunarimiesten kanssa ja saanut raastavaa pilkkaa kaikista keskiluokkaisista tavoista, lapsuudenkokemuksistani lähtien. Niitä ovat rääpineet niin poikaystävät kuin anoppikokelaat sellaisella innolla (”kaikki on turhaa”), että päätin sen vikan jälkeen, että vaikka olisi miten kiva tyyppi, niin kaikkien erojen kanssa ei jaksa elää.

    Nyt minulla on ulkomaalainen keskiluokkainen mies. Emme ole rikkaita, mutta tunnen suurta huojennusta suht samankaltaisesta lapsuudesta. Ei tarvitse olla jatkuvan katkeran pilkan kohteena siksi, että on käynyt baletti- ja ratsastustunneilla tai vanhempien kanssa ravintolassa lapsena.

    VastaaPoista
  9. Sain just kirjan luettua, Bookbeatin kautta. Tykkäsin kyllä, aihe oli kiinnostava ja olit käsitellyt sitä hyvin. Jossain kohtaa vähän eksyin, kun henkilöitä ja vuosia oli niin paljon ja jossain keskikohdalla toivoin, että homma olis edennyt vähän nopeammin :) Kaikenkaikkiaan kuitenkin ihan nautittava lukukokemus - joskin itse taidan pudota jonnekin välimaastoon tulemalla vähävaraisesta akateemisesta perheestä, joten en itse pystynyt samaistumaan oikeen keneenkään.

    Sitä vaan jäin miettimään, että menikö se Roger koskaan tapaamaan Tovra vai hyppäsinkö joitain kappaleita yli...?

    VastaaPoista
  10. "Miksi hemmetissä jouluna piti pukeutua mekkoon ja pikkutakkiin? Meillä sai aattona olla verkkareissa ja t-paidassa, olihan sentään loma."
    Meillä on tämä sama, mutta niin päin, että minä en vieläkään käsitä, miten jouluaattona voisi olla vaan verkkareissa eikä mieheni sitä, miksi pitäisi pukeutua siististi (ei siis edes pukuun). Yhteistä taivalta takana 16 vuotta. Eikä minun perheeni ole ollut koskaan hyvätuloinen, akateeminen kyllä.
    Monista muista lauseista sitten taas tunnistankin itseni.

    -Joksu

    VastaaPoista
  11. Kirjoitan kommenttini nyt oikean aihepiirin postaukseen. Luetkohan vielä vanhoja kommentteja? Sain juuri kirjasi luettua. Kiitos hienosta kokemuksesta, sukelluksesta omiin kuoppaisiin muistoihin.
    Alussa oli jopa vähän tuskallista kulkea niin syvälle vanhoihin muistoihin, kunnes tajusin että juuri sen takia tämä on nyt hyvä. Rytinällä niitä päin vain.
    Sanavarasto ja kielikuvat ovat mielettömät. Oot hyvä kyllä.
    Nyt vielä häilyn todellisuuden ja kirjan jättämän maailman välissä. Armollisuus kaikkea kohtaan on mukava lopetus.
    Kiitos, Laura, kirvesmiehen tytär

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...