12.10.2018

Aina kun karistan sukupolvien kuormaa



Sattuipa joku aika sitten niin, että Skidi oli aamulla pahalla tuulella. Kaikki kamat olivat hukassa ja hän sekoitti koko kämpän etsiessään niitä, tiuski ja äyski ja lähti myrskynmerkkinä kouluun. Illalla hän pyysi spontaanisti ja vähän ohimennen anteeksi käytöstään. Ei kuulemma ollut tarkoitus ja oli ihan oma vika. Kiitti vielä, että olin laittanut kaikki tavarat takaisin paikoilleen.

Ei siis sitä klassista semipahoittelua, jossa sanotaan, että anteeksi jos sinä vaan ihan se rehellinen anteeksi että minä.

Yllätyin, sillä en odottanut anteeksipyyntöä. Vasta jälkikäteen tajusin, että todistin tuolla hetkellä sellaista muutosta, mihin minulta meni kolmekymmentä vuotta. Eli sitä, että on hölmöä syyttää omista virheistä muita välttyäkseen tunaroimisen aiheuttamalta häpeältä, vaan lähteä siitä, että välillä tulee tehtyä tyhmästi ja sitten vain pyydetään anteeksi ja korjataan kaikki mikä korjattavissa on. Virheet ovat pakollisia, kaikille sallittuja ja me itse tuomitsemme itsemme niistä paljon pahemmin kuin kukaan muu.

Jotenkin tässä on käynyt niin, että meidän perheessämme anteeksipyytämisen kynnys on madaltunut, ele on helppo ja sillä on merkitystä. Minun lapsuudessani ei ollut. Riidat ja huono käytös korjaantuivat itsestään parissa päivässä mykkäkoululla. Vasta ystävien kanssa ja parisuhteessa jouduin ensimmäistä kertaa vastakkain sen kanssa, että tämä unohdukseen perustuva metodi ei ole ainoa vaihtoehto.

Me kaikki pyydämme säännöllisesti toisiltamme anteeksi. Anteeksi, että tiuskin. Anteeksi että unohdin taas ne pastillit. Anteeksi, että en kuunnellut. Anteeksi, että vein viimeiset vessapaperit enkä hakenut uutta rullaa.

Ja tässä on mielestäni vanhemmuuden vaikein haaste: miten pääset eroon kantamastasi painolastista, negatiivisuutta ruokkivista maneereista, sanoista, käytösmalleista ja äänenpainoista, joilla sinulle itsellesi on lapsena puhuttu, sillä ne todennäköisesti jatkuvat useampaan, ehkä jo edesmenneeseen polveen. Jos sen ketjun tunnistaa ja pystyy katkaisemaan omalla kohdallaan, on tehnyt aplodien arvoisen tempun. Kuorman purkaminen on hankalaa eikä se onnistu hetkessä, mutta näyttää siltä että jo yritys palkitaan, ainakin tässä asiassa.

Elämä on yhtä kasvamista. Minä koen ylittäneeni itseni myös, kun jätän toistamatta ne sanat, jotka tulevat selkäytimestäni, ja sanon että ei haittaa.
Aina kun en huuda, vaikka mieli tekisi ja käännän ärtymyksen empatiaksi.
Aina kun pysähdyn, vaikka koen olevani kiireinen.
Aina kun en lähde pois, vaan jään selvittämään asiat loppuun.

Vanhempana joutuu vastakkain paitsi ikävän kuormansa myös niiden säilytettävien ja eteenpäin siirrettävien henkisten laatikoiden kanssa. Yhtä lailla iloitsen siitä, kun teen sitä, mitä mummo ja mutsikin: kastelen kersoja puutarhaletkulla lämpimänä päivänä, kerron huonoja omakeksimiä vitsejä, näytän miten ketjut öljytään ja sanon, että olette ihania ja rakkaita.

8 kommenttia:

  1. Täyttä asiaa. Meidän perheessä on purettu vuosikymmeniä jatkunutta isän alkoholismin ketjua, eikä se ole helppoa, vaikkei itse joisi juuri koskaan mitään. Kun ne kaikki pelot, stressi ja toimimattomat käytösmallit puskevat selkäytimestä. Omat vanhempani ovat tänä päivänä ihania isovanhempia, ja paljon on muuttunut, mutta välillä tuntuu, että se olen edelleen minä, joka näyttää mallia kärsivällisyydessä lasten kanssa. Ja saan itseni ihan jatkuvasti kiinni vanhempieni maneereista, vaikka niitä en haluaisikaan toistaa. Toisaalta yritän aktiivisesti tehdä myös toisin, pyytää itsekin anteeksi, selittää, ymmärtää ja antaa lasten tunteille tilaa. Toivottavasti juuri se yrittäminen riittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä! Nuo alkoholismitraumat ovat monessa perheessä läsnä, vaikka eivät omaa arkea olisikaan. Ihminen ei ole kone, jonka saisi muuttamaan toimintaansa nopealla uudelleenohjelmoinnilla, mutta uskon siihen, että ne käytösmallit hiljalleen katoavat kun niitä aktiivisesti työstää.Lopuksi se kuorma minkä antaa eteenpäin on vähintäänkin pienempi. Tähän voi myös pyytää perheeltä apua: mulle saa sanoa jos olen toiminut tyhmästi enkä itse edes tajua sitä.

      Poista
  2. Tunnistan itsessäni samaa - ja pidän uutta sukupolvea fiksumpana. Olen pohtinut, johtuisiko anteeksi pyytämisen ongelma omalla kohdallani osaksi siitä, että pari (okei, kolme) vuosikymmentä sitten oli kasvatuksessa usein enemmän mukana häpeä, eli kaikkea mahdollista piti hävetä. Muistan olleeni usein niin häpeissäni, että mielummin unohdin kuin pyysin anteeksi...eli juuri tuo, että virheet ovat sallittuja, on tärkeä oppi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu kyllä oli! Ja se oli suoraan sitä 40-luvun naisten häpeää ja sotatraumoja, joka siirtyi lähes täysimääräisenä eteenpäin. Ehkä nyt sitten voi jo luopua siitä.

      Poista
  3. Loistava kirjoitus tärkeästä aiheesta! Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä!

    Katja

    VastaaPoista
  5. Lohdullinen teksti. Itsellä pyrkimys toimia samoin, tosi usein kyllä kompastellen. Yhtenä asiana tulee mieleen, että minä sanon lapsilleni, niille kaikille kolmelle, melkein päivittäin, että minä rakastan. Vähintäänkin, että "olet mulle rakkain, tiedäthän sen.". Uskon, että muakin on rakastettu, vaikka sitä ei koskaan ole ääneen sanottukaan. Omilleni haluan kuitenkin sen sanoa.

    Sylvia

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...